Kommunikaation vaikeus ja eläinten onni

Pari päivää vain on kulunut tuosta aiemmasta eläinkokeita koskevasta entrystä, ja nyt jo kaduttaa – uudelleen luettuna juttu on kehno. Ainakin osittain. Spinsterin kommentti ehkä katalysoi tämän tarpeen korjata sanomisiani; toisaalta mukana on mun ainainen huoleni “mitä jos ihmiset tykkää pahaa musta” 😉 jos menee sanomaan jotain jostain asiasta, parempi on heti mennä pehmentämään sanomisiaan niin että kukaan ei enää tiedä mitä mieltä mä olen. Tai jotain.
Joka tapauksessa, en todellakaan ole sitä mieltä että ‘suuri yleisö’ ei saisi osallistua päätöksentekoon siitä millaista tiedettä tehdään ja millainen tieteen etiikka on kulloinkin vallalla. Vaikka tavallanhan juuri näin sanoin.
Ongelman ydin – IMHO – on kommunikaation puute. Tiede-lehti, hesarin tiedesivut ja National Geographic tekevät parhaansa mutta jäävät vielä kauas siitä tavoitteesta että ‘suuri yleisö’ (tästä lähtien SY) kykenisi oikeasti ymmärtämään tieteenteon tarkoitusperistä, ongelmista ja menetelmistä sen verran että päätöksiin osallistuminen olisi järkevää. Luonnollisesti julkisuutta (ja taloudellista tukea) saavat ennen kaikkea ne tutkimukset jotka ovat tavalla tai toisella mediaseksikkäitä; vähintäänkin niillä pitäisi olla jokin kuviteltavissa oleva hyöty ihmiskunnalle, oli se sitten tehokkaampi syöpälääke, ympäristöystävällisemmät autot tai paremmat täsmäaseet. Päämäärätön tutkiskelu alasta riippumatta vaikuttaa helposti juuri siltä – päämäärättömältä tutkiskelulta.
Osittain syynä on tiedekulttuuri, joka kasvattaa opetuslapsensa kuivaan, persoonattomaan, sivustakatsojan roolista tapahtuvaan esitystapaan: “laboratoriossamme tapahtui tällaista ja me kirjoitamme sen muistiin mahdollisimman tarkasti ja objektiivisesti”. Objektiivisuuteen pyritään hinnalla millä hyvänsä ja subjektiivista suhtautumista hävetään kuin nekrofiliaa, vaikka täydellinen objektiivisuus on luultavasti mahdollista vain tieteen mytologiassa. Tämän vuoksi raakatiedettä – artikkeleita – lukiessaan SY saattaa hyvin uskoa että tutkijat laboratorioissaan tekevät ‘jotain kokeita’ vain saadakseen kuukausipalkkansa tai apurahansa ja artikkelinsa, eivätkä jaksa mennä oikeisiin töihin. Tarvitaan tieteestä kiinnostuneita ihmisiä jotka jaksavat nähdä vaivaa ottaa selvää paperinkuivan tiedejulkaisun taustalla olevista haaveista, pyrkimyksistä ja vaikeuksista – tai ainakin selata Scientific Americanin uusimman numeron metrossa. Tiedekielen kääntäminen suomenkielelle englannista tai suomesta ei ole täysin yksinkertaista sekään, ja virheitä sattuu.
Parasta varmaankin olisi, että tiedehyypiöt itse ottaisivat osaa SYn kanssa kommunikoimiseen – vaikka se sitten vaatisikin uuden kommunikointitavan opettelemista ja joskus jopa hankaliin eettisiin kysymyksiin vastaamista. Oletettavasti suuri osa eläinkokeita tekevistä henkilöistä pitää suunsa ihan syystä kiinni, kukaan ei halua tulla leimatuksi murhaajaksi ja koirien kiduttajaksi, mutta uskoisin että kaapista olisi hyvä tulla ulos; toistaiseksi eläinkokeita tekevät kasvottomat sadistiset ‘tiedemiehet’ eikä tosiaankaan se naapurin kiltti biologi joka vapaa-aikanaan lenkkeilee koirien kanssa Keskuspuistossa.
Mutta nyt kyllä aaattaa mennä puurot ja vellit sekaisin mulla: tieteen ‘popularisointi’ ja eläinkoekysymys, kaksi eri asiaa vaikkakin liittyvät toisiinsa.
On melko todennäköistä, että riippumatta eläinsuojelujärjestöjen aktiivisuudesta eläinkokeet eivät poistu käytettyjen menetelmien luettelosta vielä pitkään aikaan. Riippumatta siitä miten eläinten hyvinvointi tieteen palveluksessa määritellään (ja miten määritellään tiede!), henkilöiden jotka eivät ole sitä mieltä että eläimet ovat esineitä joita saa käyttää miten lystää olisi parempi keskittyä parantamaan eläinten onnellisuutta sen sijaan että ajaisivat koe-eläinten käytön kokonaan kieltämistä. Eläinten olojen parantaminen taas vaatii parannettua kommunikaatiota eläinkokeita tekevien tahojen, SYn ja vielä ‘eläinsosiologien’ välillä – viimeisin siksi, että vaikka kuinka eläinkokeita tekevät ihmiset vilpittömästi pyrkisivät välttämään kärsimysten ja tuskan aiheuttamista, aina ei ole lainkaan selvää mikä on tuskaa, kärsimystä tai haittaa (aika usein kuitenkin on). Eläinkokeita suorittavat ihmiset ovat inhimillisiä eikä kenestäkään pitäisi olla hauskaa nähdä eläimen kärsivän; on varsin ymmärrettävää että alitajuisesti ihminen saattaa määritellä kivun, kärsimyksen tai haitan niin kapeasti että voi jatkaa työtään uskoen vilpittömästi ettei aiheuta kärsimystä.
… tähän on ehkä hyvä lopettaa tältä kerralta; mun pitääkin mennä tarkastamaan miten hiirieni romanttiset hetket ovat edistyneet ja mitkä hiiripojat saavat seuraavaksi viettää laatuaikaa hiirityttöjen kanssa. Hyvä esimerkki kärsimyksen epämääräsyydestä: periaatteessa hiirien elon pitäisi olla melko mukavaa jos ne on valittu sukua jatkamaan – mutta mulla ei ole hajuakaan kuinka pahasti nuoret, sorjat ja sievät hiiritytöt ahdistuvat kun kantakirjasta heille osuu sulhaseksi vanha, lihava ja ruma äijä. Entäs kun laitan nuoria, vasta emon helmoista omille teilleen lähteneitä poikia ‘hoitelemaan’ tyttöjä – vanhoja tai nuoria – joista selvästi näkee etteivät ihan tiedä mistä hommassa on kyse. Angstia, suorituspaineita, häpeää?

5 thoughts on “Kommunikaation vaikeus ja eläinten onni

  1. Ups, ei ollut tarkoitus mitenkään ahdistaa uuteen entryyn. Puhut asiaa, minä vain takerruin siihen, että japanilaiset ehkä ajattelee vähän toisella tavalla. Japanin vuosista katkeroituneena (vaikka nytkin on sinne ikävä) takerrun näihin kulttuuri(whatever)eroihin.
    Kun nyt asiaa ajattelen, kritisoin ehkä enemmänkin japanilaisten ajattelutapaa: ei nähdä metsää puilta. Kun tunnen oman alani parhaiten: vaikka työsuojelu onkin onnetonta, paljon enemmän rahaa ja aikaa tuhlataan tutkimukseen, jossa mietitään ympäristömelun haittoja ihmisiin. Tai äänen ärsyttävyyteen, joka on sentään pieni haitta kuulovammaan verrattuna. Oli arvostettu alan konferenssi ja esitelmä siitä, että häiritsevätkö ne äänet, joita käytetään merkkinä esim. maanjäristystiedoituksissa tms. Tai rakennettiin hieno hifisysteemi(ja aikaa ja rahaa meni siihenkin), joka vaimentaa lääkärin ja potilaan välisen keskustelun, ettei muut odottavat potilaat sitä kuule. Koska Japanissa työtilat ovat yhteisiä, niin on mahdotonta rakentaa sairaala, jossa actually potilaan ja lääkärin keskustelut olisivat luottamuksellisia eli omat huoneet… Ja samaan hengenvetoon: kyllä siellä tehdään hyvää tutkimusta, mutta harmittaa joskus tuo painopiste, joka omasta mielestä kohdistuu joskus vääriin asioihin. Ehkä niissä koe-eläin asioissa sen myrskyn sijasta voisivat kiinnittää huomiota niihin lemmikkeihin, joita lelun lailla hankkivat…
    Mutta älkää minusta välittäkö, rakastan yhä Japanin kulttuuria ja monta asiaa siellä. Mutta ihan niin sokea enää en ole kolikon kääntöpuolelle… Joten älä Yoe minusta hermostu, jatka vain pohdintojasi, on kiva lukea kuulumisista siellä (jos olet muuten animesta kiinnostunut, Miyazakin museo Tokiossa on hiano!)
    Valtakunta misoramenista… Oishii.

  2. Enpä tässä mitenkään ahdistunut, tuli vaan sellainen olo että olisin halunnut sanoa että hei, valtakunnassa kaikki hyvin, menkää muualle, ei mitään nähtävää… kun paljon on korjattavaa, varmasti erityisesti Japanissa.
    Sen verran on tässä kahdeksan kuukauden aikana oppinut ymmärtämään ympäristöään että en pidä yllä mitään harhakuvitelmia siitä että kovin helposti oppisi ymmärtämän tätä väkeä ett: ei olekaan kyse vain siitä että näillä on hassu tapa puhua, hassuja tapoja ja hassuja erilaisia taikauskoja. Koko kulttuuri on pohjamutia myöten erilainen – ja siksi niin hiton kiinnostava, kun onhan nää kummikin yhtä lailla ihmisiä kuin me länsimaalaisetkin…
    Joka tapauksessa, ajattelin ottaa selvää tarkemmin RIKENin eläinpoitiikasta – onhan se nyt velvollisuus ainakin, ei riitä että itte yrittää tehdä parhaansa mukaan. RIKEN BSIn työntekijöistä on joku 20% ulkopuolisia – anteeksi siis ulkomaalaisia, tosi paljon japanilaisiin standardeihin nähden – joten tästä instituustista ei oikein voi yleistää.
    Täällä muuten pidettiin viime syksynä muistoseremonia jossa pyydettiin anteeksi koe-eläinten hengiltä. Ihan kiva, mutta mielummin näkisin eläimiä kohdeltavan hyvin kun ne ovat vielä hengissä… 🙂
    Tieteen tekeminen Japanissa on kyllä toistaiseksi tuntunut ns. voittajan valinnalta – osittain ehkä siksi että lähes täydellisen sosiaalisen elämän puutteen vuoksi on ainakin teoreettisesti mahdollista omistautua tälle intohimolle…
    Kiva kuulla että jutut kiinnostaa muitakin kuin vain ihan omaa RL-tuttavapiiriä:) Ja jos joskus täältä palaan Suomeen, pakotan jonkun perustamaan raamen-kuppilan, sellasen mistä saisi lipukkeilla ostaa niitä ja syödä kapealta baaritiskiltä:)

  3. Kuka sitä vehnänuudelisössöä jaksaa jatkuvasti syödä? Sen sijaan soba olisi syytä tuoda Suomeen (itse asiassa sellaista tattaritehdasta ollaan ilmeisesti tekemässä, pikkulinnut täällä lirkuttelevat).
    Onko muuten Suomessa kabochaa, siis kurpitsaa semmoisena kuin täällä? Olen aivan hulluna siitä tehtyyn ruokaan.
    Kuten toki myös soisi saatavan curryakin japanilaisittain.

  4. The Astros have been in even worse shape, using three starters with less than two years of major-league experience. Signing Clemens to go with right-hander Roy Oswalt and left-hander Andy Pettitte again gives them a legitimate Big Three once again. If Clemens, after several minor-league tuneups, proves anywhere near as good as he was last season, he will give the team precisely the lift it needs.

Leave a Reply to Spinsteri Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s