Vaaleanpunainen maanantai

ctulu.jpgVäsyttää. Mikä on kun ei kolmen päivän viikonlopun jälkeen ole yhtään levänneempi kuin edellisen viikon viimeisenä työpäivänä? Sunnuntaina kumminkin oli melko lailla tekemättä mitään (mitä nyt höselsi sen kakun kanssa) ja silti on täysin uupunut. Ei voi olla niin että viikonloppu on viikonloppu vain jos sen viettää maaten sohvalla ja tuijottaen telkkaria?
Niin se kakku. Tänään on siis helmikuun 14. päivä, ystävänpäivä, St. Valentine’s täälläkin. Eihän se mitään että kukaan tuskin tietää mitä se St. tarkoittaa, onhan joulukin omittu kakkujuhlaksi. Suomalainen ‘perinne’ oli muistaakseni ainakin kouluaikoinani sellainen, että ystäville ja *erityisesti* söpöille pojille tytöt antoivat ystävänpäiväkortteja ja jotain pieniä mutta turhia lahjoja. Luokkakavereille lahjukset saattoi jättää pöydälle, mutta niiden vähän etäisempien poikien suhteen oli otettava käyttöön ninjametodit ja palkattava joku alaluokkalainen laittamaan kortti kohteen takin taskuun. En muista sainko koskaan mitään kortteja, mutta muistan stressanneeni Tiettyjen Henkilöiden korttien kanssa lähestulkoon viikkotolkulla etukäteen… (nykyään, näin olen kuullut, on myös mahdollista lähettää ‘hupaisa’ kuva multimediaviestinä ja liittää teksti “sul on hyvä perse” välittämään ne oikeat tunteet. Jopa anonyymisti jonkun palvelun kautta. Mitähän näistä nykyajan nuorista oikein tulee tällä menolla…)
“Perinne” menee täällä siis niin, että ystävänpäivänä jokainen vähääkään omaatuntoa omaava naispuolinen ihminen tarjoaa läheisille miespuolisille ystävilleen ITSETEHTYJÄ suklaakonvehteja, mielellään niin että valmisteluihin menee viikko ja jos sarjakuvia on uskominen, lopputulos on järjettömän pahaa. Ilmeisesti sitten miehet keskenään katsovat saatujen konvehtien määrästä kuka on miehekkäin tai jotain, mutta naisten ainoa motiivina ei suinkaan ole mahdollistaa urosten objektiivinen rankkaus vaan kyseisten miesten oletetaan antavan vastalahjana valkoista suklaata. Ei saman tien vaan kuukauden päästä – 14. maaliskuuta on “White Day”, jota ennen kaupat täyttyvät valkosuklaakonvehtirasioista samalla tavoin kuin ne nyt koko helmikuun olivat pullollaan ‘tee-se-itse-suklaakonvehti’-sarjoja. Ilmeisesti miehillä menee keskimäärin kuukausi kaiken suklaan syömiseen tai laadun arvioimiseen; huomattavaa on siis se että miesten ei odoteta leipovan itse suklaitaan, vaan äärimmäisen epäonnistuneet suklaakonvehdit voi maksaa takaisin äärimmäisen kalliilla Ginzasta ostetuilla konvehdeilla – ja sitten onkin epäonnisen tytön aika väännellä käsiään ja juosta kyyneleet poskilla kimmeltäen kaukaisuuteen.
Minähän en suklaakonvehteja osaa tehdä, mutta ehkä tuo mokkapalojen kanssa suoritettu sähellys jotenkin sopii tapoihin. Ilmeisesti siitä ei valitettavasti tullut suunnattoman pahaa, tai ainakaan kukaan työpaikalla ei valittanut. Jään odottelemaan halpahallista ostettuja valkosuklaakeksejä.
Ainiin, suklaaseen liittyen: kevät, erityisesti helmi – ja maaliskuu, on KitKat-suklaan huippumyyntiaikaa. Kaikki Nuoret ™ osallistuvat silloin oppilaitosten pääsykokeisiin jotka ovat maailmankuuluja rankkuudestaan, ei ole epätavallista että yhtä pääsykoetta varten on treenattu päivittäin vuosien ajan. (sitähän tuntee itsensä jotenkin helpolla päässeeksi kun miettii että luki jotain biologiaa pari kuukautta ja hyvin meni läpi…) Jos KitKat lausutaan japaniksi, siitä tulee suurin piirtein “KittoKattsu”, joka taas tarkoittaa “Ihan Satavarmasti Voitan/Selviän”… Mulle oli lähestulkoon järkytys havaita että “Have a Break, Have a KitKat” – patukoita joita Suomessa taisi olla tarjolla vain yhtä mallia saa täällä vihreäteekuorrutuksen ja passionhedelmätäytteen lisäksi myös aika monena muuna versiona. Sääli vaan että en siltikään erityiseti tykkää ko. suklaasta.
Ehkä mä olenkin siis syntynyt luuseriksi 😀

Advertisements

We got beef

DVC00015.jpgVery active weekend; to the extent that now, sunday evening, I am too exhausted to write anything very detailed. Suffice it to say that there was a lot of meat, some booze, finnish friends (one of which almost literally appeared on out doorsteps out of nowhere) and a decent Polish fantasy film with a screwed-up ending (in the original story the bad guys were eaten alive by mice! And there was no mentioning of christianity as far as I remember…) in addition to attempts to produce an apple pie and some mokkapalat (the latter one was too dry, and the previous one too soft… I guess I can’t cook anymore)

CRW_2002.jpgOn Friday we visited again the largest local attraction – Kawagoe, and the old castle of Edo. Pleasant (especially since we decided to cover all the boring walks through sub-urban areas by taxi) and successful – meaning that we managed to get that said stranded friend of ours to someplace japanese and even buy some kimonos at the drastic price of 500 yen a piece. I got the impression that Kawagoe is somewhat famous for kimonos; at least the small town has many, many kimono-shops and apparently some kimono-cloths are woven and dyed there.
Someday, when I’m feeling energetic and positive enough, and have enough money, I’ll have a kimono made for me. Or not.

Suu auki!

ha.jpgTuossa on havainnekuva joka annettiin hammaslääkärissä. En tiedä mitä havainnollistaa se.
Hammaslääkärissä on viimeksi käynyt ehkä vuonna 1999. Muistaakseni kävin juuri ennen perusopintojen päättymistä; hoidatin kuntoon kasan viisaudenhampaita ja muuta pientä sälää. En muista oliko reikiä silloin.
Firma ystävällisesti huolehtii terveydestämme lähettämällä meitä aika-ajoin erinäisiin tutkimuksiin; viime vuoden puolella oli luuntiheystutkimus (menin lähes yli skaaloista) ja ensi viikolla silmätarkastus. Tänään hammastarkastus, ruokalan yläkerrassa. Tuskallisen aikaisin. Nukuin levottomasti ja aivan liian vähän.
Sanotaan suoraan: inhoan hammaslääkärissä käyntiä. Oikeastaan pelkään sitä. Kai siihen että ei ole käynyt vuosiin on muutakin syytä kuin se että yksityiset hampulääkärit veloittaa järjettömästi ja yleisille on vuosien jono. Onnekasta siis että kuulun terveydenhuoltojärjestelmään joka laittaa jäsenensä hammastarkastukseen (vuosittain?) ja maksaa lääkärikuluista 70%.
Yllättäen kokemus ei ollutkaan niin kauhea kuin olisi voinut kuvitella: sievästi essuihin ja hoitajanmyssyihin asustautuneet ja kauniisti meikatut nuoret naiset kohtelivat potilaita kuin olisimme olleet kylpylän asiakkaita, ja plakin poiston ja hampaiden kiilltuksen jälkeen suu tuntuu niin puhtaalta että ei tee mieli syödä edes aamiaista (ananasta ja greippiä, jotia ilman en yleensä selviä lounaaseen asti). Erityisesti ei tee mieli syödä senkään takia että kahdessa hampaassa on ruma reiän alku ja pelkkä ajatuskin siitä että joutuisi porattavaksi… vaikka kuinka olisi geishoja poraamassa…. tää täkäläiset ei varmaan käytä puudutustakaan, pelkureillehan se on.
Hämmentää se, että joka hammaslääkärikäynnillä (aina viiden vuoden välein tms;) huomautetaan eri asioista. Mielestäni aikaisemmin olen saanut kuulla vuorotellen siitä että en saa takahampaita tarpeeksi puhtaiksi ja että hammaslankaa pitäisi käyttää; nyt ainoa mistä toruttiin (toruminen on juuri oikea sana sille sävylle jota neidit käyttivät) on että harjaan liian kovaa ja ikenet ovat huonot. Ja ja… kaksi reiän alkua. Argh. Epäreilua. Mä en edes syö karkkia. Ehkä alan noudattamaan paikallisten toimistotyttöjen esimerkkiä ja harjaan hampaani myös lounaan jälkeen.
Tammikuun “Safety and Health Report” joka kiertää toimistolla huutaa huomiota järkyttävään putoamisonnettomuuksien kasvuun viime aikoina. Putoamisonnettomuuksien as in putoamisia tuoleilta lähinnä. Vuonna 2002 taphtui 5 tämän tyyppistä onnettomuutta, mutta ei yhtään sitä seuraavan vuonna, “It was actually the most spectacular decrease we were proud of!” Mutta, valitettavasti “4 people fell victim to this kind of accident last year”, ja yrityksenä estää vastaavien onnettomuuksien syntyä dokumentti kertoo huolella kuinka ei saa nousta pyörivälle toimistotuolille ylettyäkseen ylemmille hyllylle.
Onnekkaasti myös ei sattunut yhtään räjähdystä laboratorioissa viime vuonna.

Almost a publication …

DVC00011.jpg just some data and the actual text is missing. Quite a lot of data, to tell the truth… but the story might go out like that. A lot is being left out; not that I’d be hiding anything but it’s just better to concentrate on one publishable thing at a time.
That’s an interesting question – what gets published and why. High-profile labs need high-profile publications – in such journals as Nature, Science, Cell in my field – to stay profiled high. Insitutes may have reviews where they rank their units according to productivity – that is often something like total achieved impact factors divided by number of researchers – and those that do not reach a set minimum score are killed away. Therefore, several interesting but not-so-tremendous lines of study might well be sacrificed if a potential Nature-grade study comes up; notably what is potential Nature-grade depends on the scientific-politic atmosphere and trends of this day and not so much on any possible amount of Ultimate Relevance for the Benefit of Science and Mankinde.
So, the story I’ve drawn on the post-its is a short, focused description of some properties of cells and the influence on some genes on these properties. What is being left out are wider studies on where these genes actually are acting, at what time, and why, leading to the question of what are these cells – and the structure in where they are sitting in – doing in the first place. Slightly annoying since had I known 5 months ago that the thing will be focused like this I’d have bred my mice in a different way and most likely would have collected up the needed data by now and be writing the manuscript. But, it was genuinely thought that the long way is the only way to do this; not my fault that things again turned out to be more complicated than assumed…
Hm. In fact, if you could zoom enough to the image to decipher the figures on post-it -notes, and maybe read what I’ve been lately scribbling in my lab diary – you could steal the story. Nah, the risk is small enough – especially since Pinseri or blogilista.fi seem not to notice any updates here.
By the way, I’d like to utter my sincerest thanks to the head of the laboratory next door who ingenuously spent some of his budget on a decent espresso machine. Coffee does indeed have qualities completly different from tea – and to be able to fix the daily cafe latte in the house… superb.

Houston, we have bread.

extraordinary.jpgI guess the past week should be filed under ‘good weeks’: many well-slept nights (hooray to chemistry!) and a conscious effort to avoid freaking out over work-related issues (together with the aforementioned chemistry) seemed to result in some actual work done. In addition to having managed to locate several decent bakeries that all offer True Bread, yesterday’s expedition to Azabu-Juban was successful and now the fridge is loaded with several brands of cider and true salami:) So far all the salami I’ve found (as well as ham and other meat products that I’d like to see on my precious bread) has been uneatable, it seems like they’d extended the concept of “if it is supposed to sell, it gotta have either minus ions or SUGAR” to these products as well: minus ions I would not have minded, but pardon me, ‘salami’ that tastes like it had been marinated in maple syrup just does not rock my boat.
The place – Nissin “World Delicatecy Market” that seems to cater all the innumerable foreign embassies around – was extraordinary also in that sense that it sells cheese in chunks LARGER THAN 50 grams and they had so many different sugar-free brands of muesli available that I could not have bougth them all (even though wanted to). Unfortunately, or, fortunately, this place is some 45 minutes away from Wako and thus it is not likely to take Ito Yokoado’s place as my grocery store. Also, I got somewhat annoyed by all the english-language signs and english-speaking staff (not to mention that 90% of the clients were foreigners and we even were hit upon by a finnish couple…)
For some reason, though, today not so good. Yesterday evening I had a feeling that I could actually DO something, GO somewhere, climb a mountain or start taking shamisen lessons – J&K being the source of inspiration (hey, they’ve been here 3 months and already seen more places than I have). Also, F&S asked to accompany them to Hokkaido next weekend, had to decline (no money) … and I start feeling looserish, never going anywhere, especially since I am so tired that leaving home or worse, leaving Wako on a Sunday means an uncontrolled stress/panic attac in the evening (“already almost Monday and I am already tired!”).
Nevertheless, decided to take a walk and join T&D to the Wako station. where I met the Chinese Beauty and the newest addition to out german league on their way to Yokohama and invited me to join, you know, the chinese new year is soon and Yokohama’s Chinatown is very famous… Now what would any sensible person who’s been fretting about never going anywhere and having not so many friends do in a situation like this?
Well, don’t know. I muttered something about having to do the laundry and escaped the ecounter area.
Good thing is that the laundry is now done, and I’m feeling quite good and secure at home; the weather is just perfect for sitting on the cleaned tatami floor, having the balcony doors open and letting the sun warm one’s back while eating fresh strawberries.
Bad thing: I start to understand those sorry individuals who never leave their houses. How will I ever get to see anything if can’t leave Wako?
kitri.jpg— Some time later —
I managed to get out, after all.
Approximately halfway down the road towards the Wako train station, on the Other road that is (there are not so many roads in this city), I’ve often passed by a tiniest Tea Room. It has signboards faded by years of sun and rain, small windows that do not reveal much of it’s interior – and definetly no eigo no menjuu, english menu on the sidewalk. Ever since I first noticed it (I guess in summer ‘2003) I’ve thought about going there but so far it has always felt too scary to enter.
Not this time. Bravely I packed whatever small coins I had left in my purse and the last tome of the Stephenson’s Quicksilver-trilogy, dressed up warmly (a nasty wind had risen) and went over.
Delightful place. Small tables, with all the relevant newspapers available (well, uh, at least if you’re able to read japanese), a small counter at which sat three middle-aged ladies chatting with an older, gray-bearded chef. I was greeted with warm “Irasshaimase!”, nothing like the mechanic one that you hear in every 7-11 -conbini, sat down at a desk by the window and studied the menu.
A moment of awkward silence, and then I noticed the staff were hurriedly looking around their shelves for an english menu – I guess I had seemed somehow lost with all the available types of tea, that they made the (usually correct) assumption that a gaijin needs a gaijin menu. The atmosphere relaxed a lot when I told them the japanese one is OK; and, spent most pleasant 2 hours drinkin assam tea, eating banana cake and reading.
When approacing the counter for paying, all the people present wanted to know how can I speak such marvellous nihongo 🙂 when telling them I’ve lived here almost for one year and not studied the language in my own country before coming here, the ladies burst into applauses. Ashamed, I promise to double my efforts at the language (or at least preserve my interest in it), and after a few exchanged sentences I leave the place smiling like a fool. I’m not sure, but for some time – while sitting in there in my own peace, tasting the tea and absend-mindedly smiling to the stories told over the counter – I think for a while there I was not worrying so much.
I guess I should not mention this to anyone around here; otherwise it’ll turn into one more place where the local gaijin converge and I’ll never have that place myself only anymore 😉

Losing in the lottery

I just have to share this distress of mine with you: I have lots of males, of all the conceivable colors, but no use for them. All I can do is to give them over to the basque histologist for practising brain operations.

FYI…

Today is the official last day of winter. Tomorrow is the first day of spring. The proper way of celebrating this is to run around throwing soy beans all over.
Just that you’d know.
(The Japanese Economy, Trade and Industry Ministry published safety standards for robots to be used in the home. I wonder if they included the ones proposed by Asimov)

Tava on ikuista

RIKENin Punainen Kaarti – kaikki suomalaiset siis – vaivauduttiin vanhuuttamme valitellen eilen Tokioon konserttiin. Ovet avattaisiin kuudelta ja keikka alkais seittemältä – mutta eihän me jakseta mistään niin innostua että viittittäis kauhean ajoissa lähteä liikkeelle… sen verran kumminkin että kun Ebisu Liquid Roomin sijainti muistettiin täydellisesti pieleen niin erinäisten seikkailujenkin jälkeen ehdittiin vielä konserttipaikkaan ennen aloitusta.
DVC00009.jpgNäihin erinäisiin seikkailuihin jouduttiin kun minä ja M urheasti päätimme mennä kysymään vieressä olevasta ‘hotellista’ neuvoa – taksikuskeja ohjailleet turvasedät ei tienneet mitään vaikka paikan piti olla kuuluisa. ‘Hotelli’ paljastuikin hillityksi jalokivien / korujen myyntinäyttelyksi; kysyessämme neuvoa smoothisti käyttäytyvä mies soitti ensin jollekulle ja pyysi meitä sitten odottamaan hetken. Tunsimme jo aulassa itsemme yhtä kotoisiksi kuin virtahevot Gizan pyramidin nokassa, mutta tilanne paheni kovaa tahtia: uusi, entistäkin smoothimpi mies tuli hätistämään meidät aulasta näyttelyn puolelle. “Doozo, doozo, daijobu desu…” – ilmeisesti porukkaa huolestutti se että meillä on tylsää odotellessamme, tai sitten halusivat meidät pilaamasta aistikasta tunnelmaa sisäänkäynnin luona.
Jonkun Tasakan Necklace Collectionhan se siellä. Kaikenmaailman tanttamaisia rumia koruja alkaen vain 299 000 yen (~2400 eur), lauma hillityn välitöntä henkilökuntaa joka luojan kiitos ei tullut auttamaan ostosvalinnoissamme vaikka peräännyimme sivuseinällä olevan pöydän ääreen harkitsemaan asiaa. Pöydässä olisi ollut kyllä hienostunut peili jonka edessä sovittaa sormuksia…
Japanilaisten käytöstavat ansaitsevat kyllä kiitosta. Vaikka tunsin fyysisesti jokaisen mikrometrin juurikasvuani kuin vetyperoksidin poltteena päänahassani ja kädet syyhysivät manikyyrinpuutettaan, kaikki ympärillä olevat henkilöt hienotunteisesti ignoroivat meidät talvitakeissamme ja leipäkasseinemme. Tästä huolimatta olimme pulassa – ketään ei kuulunut neuvomaan meitä Liquid Roomiin ja hetki hetkeltä alkoi paranoia voimistua – ehkä ne ei päästä meitä pois ilman että ostetaan joku hely? Joka tapauksessa, suora poistuminen salista tuntui vaan täysin luokattomalta, joten suunnittelimme pakojuonen: jos lähtisimme kiertämään myyntikojuja takakautta, päätyisimme uloskäynnin liepeille josta ehkä kykenisimme vaivihkaa livahtamaan varjoissa lurkkien pois.
Juoni toimikin, mutta uloskäynnin luona seurueen miehet odottelivat melko kypsän näköisinä henkilökunnalta saatu kartta käsissään – ilmeisesti nestemäisen huoneen sijainti oli selvinnyt jo aikaa sitten ja naiset senkun viettää aikaa jalokiviostoksilla… Aikaa ei nimittäin ollut edes säädylliseen uudempaan eksymiseen jalan vaan piti jo ottaa taksi ja eksyä sillä. Tasaka sai pitää kaulakorukokoelmansa.
Alan jo jossain määrin tottua tilanteisiin jossa otetaan taksi paikkaan X täysin sivistyneellä kaupunkialueella, annetaan kuskille karttakin käteen ja päädytään ajelemaan ympäriinsä tihrustaen ikkunoista josko tuuri olisi tuonut kohteemme matkan varrelle. Näin kävi myös tällä kertaa; kuski jopa käytti ‘kilautan kaverille’ option (tunnollisesti tosin laittoi taksamittarin pysähdyksiin siksi aikaa) mutta viime kädessä oltaisiin varmaan paikan ohitse tyylikkäästi ajettu ellei oltaisi itse huomattu klubin nimeä talon seinässä.
IMG_5062_filtered.jpgJoskus kauan sitten – viime kesänä. Tavastialla keikalla täysin ulkopuolisen oloisena, nahkavarusteisen massan keskellä yksi yoe platformsandaaleissa ja pastellinvärisissä vaatteissa japanilaisen laukun kanssa.
Uusintaotto – tällä kertaa yoella resuiset reisitaskuhousut ja huppari keskellä sievästi pukeutuneiden japanilaisneitojen lomassa. Jos ei käännä päätään lavasta niin ei huomaa että Tavastian salin parvekkeet on poissa. Miksauspöytäkään ei ole ihan siinä missä kuuluisi – mutta Tavastia se on. Tai sen saman Idean ilmentymä joka Helsingin keskustassa vaikuttaa.
Illuusio Tavastian globaalista olemuksesta tavallaan kyllä särkyy – tai tavallaan vain voimistuu – siitä kun katsoo ympärilleen ja näkee satoja japanilaisia, paitsi tyttöjä niin myös aikuisia naisia ja miehiä yhteen tahtiin hyppimässä ja keinumassa katseet lavalle liimaantuneina pipopäiseen laulajaan jonka ääni kertoo yleisölle jostain jostain – väliäkö sillä mistä tarkkaan ottaen (arvioin että läheskään kaikki ei sanojen merkityksiä kovin tarkkaan ymmärrä) mutta jostain kumminkin joka on yhteistä ihmisille nousevan auringon maassa ja siellä missä ihmisten ei tarvitse ummistaa silmiään nukkuakseen kun on pimeää muutenkin.
Äärimmäisen epätodellinen tunne – voitti sen jalokivisähellyksenkin – satoja japanilaisia siis joraa ja laulaa mukana kun The Rasmuksen (zaa rasumusu) Lauri niin pyytää. Eikä todellakaan mitään kertosäkeitä vain, kaikki sanat osataan ulkoa vanhemmiltakin levyiltä – uusimman levyn ‘I feel so guiiiiltyyy’n arvasinkin tutuksi, mutta kyllä yleisöstä irtosi f-f-f-fallingkin siihen malliin että ei tätä ensi kertaa oltu kuuntelemassa. Vieressäni noin viisikymppinen nainen huojuu musiikin mukana ja kyynel koristaa silmäkulmaa The Funeral Songin aikana; etuvasemmalla seisoa jököttää hiukan häiitsevästi ilmavaivainen duunarimies joka ilmiselvästi on paikalla vain jonkun nuorehkon tyttölapsen esiliinana, mutta hänkään ei pilaa tunnelmaa kun etuoikealla joku japanilainen heiluttaa vuoroin suomenlippua, vuoroin itsetehtyä kaulaliinaa jossa lukee jotain ‘I love Rasmus’ ja sivummalla muutama tyttö yrittää epätoivoisesti kiljua ‘Moi! Moi!’ Meitä katsellaan hiukan eri tavalla uteliaasti kuin normaalisti, arvioivia katseita – onkohan noi rasmuslandiasta kotoisin? Konsertin loppupuolella siirryin hiukan eteenpäin ja huomasin että duunarimies seisoo ilme värähtämättä katse lavalle naulittuna, ainoastaan huulet liikkuvat laulun sanojen mukana…
l.jpgKeikka oli siis hyvä, mutta suurimmat yllätykset vasta edessä. Konsertin loputtua, bändin poistuttua lavalta ja Valse Tristen soidessa taustalla yleisön sekaan ilmestyi megafoniin puhuvia järjestysmiehiä ja kaiuttimista kuulutettiin jotain japaniksi joka tuntui liittyvän vessojen käyttöön voimakkaasti. Vaihdettuamme muutamia sanoja paikan muiden suomalaisten kanssa (noin puolet tuntemistamme maanmiehistä oli paikalla, mukaanlukien pariskunta joka istui vieressäni lentokoneessa paluumatkalla joululomalta…) ajauduimme jonoon Kaikkien Muiden ™ kassa – ihmeteltiin onko tämä nyt sitten vessajono vai poistumisjono vai mikä, kunnes kävi ilmi että jonon päässä odotti koko Rasmuksen porukka pöydän takana istumassa ja kättelemässä yleisönsä. (IIII!!!)
(Täälläpäin on ilmeisesti varsin tavallista että esiintyjät ovat yleisön kiiteltävinä esityksen jälkeen; legendaarisen Yamato-tanssiesityksemme jälkeen meidänkin piti olla salin ulkopuolella yleisöä vastassa ja saatavilla valokuvien ottoa varten…)
Seuraava yllätys koettiin klubin baarin puolella, missä nuorehko japanilaismies lähestyi meitä ja sanoi “Anteeksi mutta oletteko suomalaisia” – siis selvällä suomenkielellä! Kävi ilmi että kyseinen kundi oli viettänyt yhden (1) kesän suomessa ja sinä aikana oppinut kieltä tarpeeksi kyetäkseen muodostamaan LAUSEITA, ja että tyyppi on Japanin Rasmus-fan-clubin verkkosivujen ylläpitäjä. Järkytykset eivät loppuneet vielä tähänkään, koska seuraavaksi meiltä kysyttiin “tunnetteko yhtyeen PikkuG?”. Ja, viimeisenä oljenkortena kamelin selkää katkomassa – tyyppi puhui suomen ja japanin lisäksi sujuvaa ENGLANTIA. Siis käsittämätöntä!
Maanantaissa oli siis emotionaalista vyöryä tarpeekseen – piti mennä oikein viilentelemään tunteita läheiseen ketju-izakayaan, jossa nautiskelimme ruokaa ja juomaa pitkään ja hartaasti – maininnan arvoisena tuotteena mm. herkkä valkosipulipizza. Oletteko koskaan tavanneet pizzaa jota parhaiten kuvaisi sana ‘herkkä’? Uskokaa tai älkää, sellaisia pizzoja on… ainakin täällä. Maassa jossa esimerkiksi tämän kuvatunlaisen illan voi viettää kaupungilla paikassa jonne kestää lähes tunnin verran matkustaa – ja olla hiukan iltayhdentoista jälkeen kotona.
(Valokuvat M&J; minä en nyt kehdannut uhmata tiukkoja turvamääräyksiä valokuvailemalla… )

040425 glu interposed P14 DKO

040425.jpg Aren’t they just fabulous? Can’t wait until I get to use our new cool 12-megapixel imaging system to show the real details, spines and everything….
And think of it – this kind of beauties are abound in your own heads!
The thinner, smooth cable extending towards lower left corner is the “output” axon, unfortunately severed or unrecovered by the staining technique. Others, more swirly ones are dendrites that convey the input to the cell body. The dendrites extend far outside the borders of this cropped image, several hundreds of micrometers.
The short, stubby appendage to the right from the cell body is where my electrode was attached to the cell while it was still alive; the stub was created when I withdrew the electrode and the membranes attached to the glass were pulled back. Thickness of that appendage tells you approximately the diameter of the glass capillary I use to record from the cell. Ah, the scale – the long axis of the cell body is approximately 20 micrometers.
Such beauty. How can someone be NOT fascinated? 🙂