Matalalentoa

CRW_2331.jpgTaas ollaan matalalla. Viikon aikana on tapahtunut yhtä ja toista joista on ajatellut että ‘hei, tästähän kirjoitan näppärän blogientryn’ – mutta aina kun on tietokoneen eteen ajautunut ruudusta katsoo takaisin kaiken turhuus ja tarkoituksettomuus. Ei hyvä. Edellisenä maanantaina päätin että lakkaan olemasta masentunut kun huomaan että ei keho kestä sitä, vannoin että hymyilen ja olen onnellinen vaikka ruoskittaisiin – hah. Joka ainoa asia stressaa ja ahdistaa ja sitten kun päätän nollata aivoja tuijottamalla tyhjin silmin telkkaa kaljatölkin takaa, alan panikoimaan että hukkaan aikaani tai elämääni tai jotain. Korjausyrityksenä yritän lukea jotain järjellistä, esimerkiksi jotain niistä lukuisista mielenkiintoisista tiedekirjoista hyllyssä joita ei ole avattukaan, vain turhautuakseni hetken päästä uudestaan kun en pysty keskittymään kahden rivin verran.
Tunnen itseni päivä päivältä tyhmemmäksi.
Äidinkieli alkaa hukkua – paniikki! Se oli vasta pientä, kun Kallioblogia lukiessani kuvittelin että jos kirjoittaja puhuu ‘Kallion keitaista’, hän tarkoittaa ehkä kännykkäliikettä. (Keitai är kännykkä på nihongo). Toissapäivänä kun odottelin että leipä sulaa mikrossa, silmät osui johonkin ruokapakettiin kaapissa, jossa luki japsifirman nimi aidon. Pohdiskelin siinä joutessani että millä kiinalaisilla merkeillä sen voisi kirjoittaa ja mitähän se tarkoittaa – mikro kilahtaa, otan leivän ulos ja katson kaappiin taas – ja huomaan että punaisessa paketissa lukee ‘aidon hapankorpun tunnistaa’. Humiliating.
Toisella elämän osa-alueella tuli takkiin kun nyt päätin yrittää anoa luottokorttia. Asiasta kiinnostuneille kerrottakoon, että syystä tai toisesta ko. ihmisarvon tunnusta ei jaella täällä kuten Suomessa (60 opintoviikkoa taisi siellä riittää visaan) joten ensimmäisen japanivuoden aikana en ole edes yrittänyt. Nyt kuitenkin olen ollut kunniallinen veronmaksaja jo vuoden ja 2 kuukautta, ja aloitin yrittämisen alimmasta mahdollisesta kategoriasta – Ito Yokadon, paikallisen s-marketin, tarjoamasta luottokortista.
Joo ei. Ei mitenkään. Ja tuskin sitten ensi vuonnakaan; vaikka sitten olisi jo kaksi vuotta takana, niin alkaa gaijin-korttiin kirjattu viisumin umpeutumisaika lähestymään, ja kuka nyt sellaiselle korttia antaisi.
Ei niin että olisin korttia hankkimassa rahatilannetta korjaamaan (ei kai nyt kukaan luule että luottokortti korjaa käteisen puutetta oikeasti?) vaan kun pitää kuitenkin jatkossa entistä enemmän matkustaa työasioissa ulkomaille, kuten jenkkeihin. Ja siellä kun ei edes ilmaa hengitä laillisesti ilman luottokorttia. Onhan mulla aina niin ystävällisen Luottokunnan visa, vaan voin kertoa, että muinoin harrastamani Forex-peli (kuun ensimmäisenä päivänä nostin Visalla Forexista valuuttaa niin että sain maksettua edellisen kuun visalaskun) on pientä verrattuna siihen hikoiluun jonka ulkomaisen tilisiirron suorittaminen UFJn konttorissa aiheuttaa…
Pitää kai uskoa että ei täällä voi elää kuvitellen että olis jollain tavalla pysyvästi jäämässä ja kykenis asettautumaan taloksi… vaan väsyttää tää jo ties kuinka monen vuoden epävarmuus…
Kevyttä ensimmäisen kotimaisen harjoittelua on ollut ohjelmassa, kun suurinpiirtein puolet (no, kymmenesosa mutta kuitenkin iso lauma) Bujinkan Shinden Dojon harjoittelijoita Helsingistä hyökkäsi kolmeksi viikoksi treenaamaan. Sen kunniaksi suoriuduimme torstaina N-sensein treeneihin (vaikka rahaa ei edelleenkään ole pennin hyrrää), ja kannatti – paikalla oli kahdeksan suomalaista, kaksi japanilaista, yksi britti ja sensei itse. Tunnelma kuin sensei olisi tullut viikonlopuksi opettamaan kotidojolla, ja kyllä sen huomaa että jos on tullut murjoneeksi tiettyjä henkilöitä turpiin treeneissä vuosien ajan, kyllä siinä kehittyy jonkinlainen lämmin toverihenki joka sai munkin synkeän mielen hetkeksi hymyilemään. (Onnistuin sitten saman tien pilaamaan viikonloppuni sähläämällä junapysäkin kanssa ja neuvoin porukalle väärän paikan jäädä junasta; sen lisäksi L:n puhelin, jonka sille järjestin, taitaa jollain tapaa olla toimimaton, vaikka luulin tarkistaneeni asian… voi näitä unettomia öitä…)
Tuntuu siltä että bujinkan on ainoa asia joka ei oo hyödytöntä ja turhaa. Sääli vaan että ei ole varaa eikä aikaa panostaa siihen niin paljon että olisi tyytyväinen tai edes saisi opettajat tyytyväisiksi.

Advertisements

One thought on “Matalalentoa

  1. Aika jännä. Minulla oli japanilainen visa melkein ensi kuukaudesta kun saavuin Japaniin. Sen sai hakea ulkomaalaisena opiskelijana ja ei tehnyt tiukkaakaan (paitsi vähän se, että se piti hakea japaniksi). Ilmeisesti opiskelijalle se annetaan tuosta vaan, se liittyi jotenkin mahtavaan Coop-korporatioon… Ja kyllä, rahan siirtäminen Suomeen ei ole hauskaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s