Viikonlopun uraputki

NEC_0018.jpgTuo koristuksena oleva kuva löytyi odotushuoneen pöydällä olevasta valistavasta kirjasesta kun kävin perjantaina kampuksen klinikalla. (Sanoin että migreeni, mahakipu ja unettomuus, ja hop, sain migreenilääkettä, mahahappoja laskevaa jotain ja unilääkettä. Näppärää eikö? Suomessa varmasti lääkäri alkaisi kyselemään jotain henkilökohtaisuuksia kuten miksiköhän en saa nukuttua, onko jokin vialla?) Ilmeisesti siinä kerrotaan että jos hiirelle antaa salaattia niin se on hyvä hiiri ja pehmoinen, jos sille antaa jotai ilmeisesti kehnompaa ruokaa siitä tulee tappajamutanttihiiri, ja jos poika syö kakkua se raivostuu ja menee lyömään mummoa päähän pesismailalla.
Tahmeaa on ollut tieteenteko viime aikoina: autopätsääminen ei ole edistynyt lainkaan vaikka olen saanut koulutettua hokkaidotytön lähes itsenäiseksi solujen eristäjäksi. Kävi ilmi, että laitetta myyvä firma oli todennut valmistusmenetelmän kriittisimmän osan – sen, miten ammutaan kvartsilasiin siisti mikrometrin kokoinen reikä – liian kalliiksi massatuotantoa varten ja siirtynyt mitään kenellekään mainitsematta halvempaan menetelmään. “Kalliimpi menetelmä” nimittäin vaati syklotronin, ja vaikka meillä sellainen lojuukin takapihalla, ei ilmeisesti kaikilla ole mahdollisuutta käyttää sitä. “Halvempi menetelmä” on liikesalaisuus, mutta joka tapauksessa sitä ilmeisesti voidaan käyttää vähemmän puhtaissa oloissa – ja siten sirut, joita olemme yrittäneet käyttää, ovatkin järkyttävän *likaisia*. Tästä kun kitisin firman edustajille ja diilerifirman myyntimiehille, he säntäsivät taas paikalle delegaation kera kumartelemaan ja anteekspyytelemään ja vakuuttelemaan että firma on täysin valmis tukemaan meitä asiantuntemuksella ja tekemään kaikkensa että työmme edistyisi (sinänsä ihan hyvä veto, kuulin että yksi olemme ko. firman noin neljästä muusta asiakkaasta), ja tässä olkaa hyvä pienenä eleenä empatiastamme laatikollinen chippejä, olkaa ystävällisiä ja koettakaa niitä – ja sit mun pitää TAAS istua muutama päivä tekemässä koetta jossa totean että ei perhana, ei nääkään chipit kelpaa.
Ei tässä muuten mitään suurempaa henkistä ongelmaa olisi, mutta mua ei ole varustettu pärjäämään hymyileviä kunnollisia japanilaismyyntimiehiä vastaan jotka kumartavat 90 asteeseen ja tekevät tosissaan työtä sen eteen että tapaamiset olisivat smootheja ja miellyttäviä. Niinpä en ala karjumaan niille että perhana hankkikaa kunnon chipit, en välitä mistä, vaan hymyilen ja kiitän ja kumarran ja brassailen kielitaidollani kauhistelemalla säätä.
Toisella saralla on myös teknis-kommunikatiivisia vaikeuksia: pääasiallisen laitteistoni elintärkeä tietokone (no, yksi niist viidestä) käräytti virtalähteensä ja uusi piti saada. Useamman tiedustelusoiton jälkeen (en minä vaan muut) kävi ilmi, että firma joka meille koneen möi ja jonka kanssa on (ilmeisesti) jokin huoltosopimus, ei pysty auttamaan meitä koska kone oli ostettu osana polykromaattori/CCD-kamera – laitteistoa, ja firma joka ko. valolaitteet möi on eurooppalainen, ja tämän vuoksi tietokoneen sarjanumero on eurooppalainen ja japanissa majaansa pitävä diilerifirma ei voi tehdä mitään sille. Ellemme sitten siirrä ko. tietokonetta kirjoille Japaniin, mikä vie useita viikkoja – en tiedä saako kone oleskeluluvan lisäksi myös re-entry-permitit vai mikä siinä kestää.
CRW_2854.jpgPattitilanne lähti purkautumaan kun pomo käski avustajiaan soittaa ko. diilerifirmaan, kysyä vastaajalta puhuuko englantia ja jos ei, käskeä antamaan esimiehensä puhelinnumero. Jos esimieskään ei puhu englantia, pyydetään hänen esimiehensä numero, tätä jatketaan kunnes ilmeisesti päästiin jonnekin Sonyn pääjohtajan tasolle jolle sitten pomo soitti itse ja karjui kunnes paikalle lähetettiin nuori ja hermostunut PR-mies ihmettelemään tilannetta, ja kuljettelemaan sihteeriämme edes takaisin Akihabaran ja Wakon väliä (mitähän se olis, montakymmentä kilometriä?) autolla kun he hakivat sieltä uusia virtalähteitä toisensa perään kunnes löytyi sellainen jonka saa suurinpiirtein mahtumaan ko. tietokoneen kopan sisään. Tässä vaiheessa en enää halunnut tuoda esille sitä, että joku pitäisi saada vaihtamaan virtalähde, ja vastoin syviä periaatteitani iskin johdot kiinni itse. Kone buuttaa, PR-mies selvisi (kai) ruumiillisilta vammoilta, ja minä pääsin tekemään koetta tänä viikonloppuna.
(Meillä kuulemma vois olla töitä tyypille joka osaa kommunikoida englanniksi pomon kans ja karjua japaniksi puhelimeen käskystä.)
On se vaan niin nastaa viettää viikonloppu töissä. Vaan minkäs sille mahtaa, 19 päivän ikäinen hiiri ei muutu 17-päiväiseksi millään, ja saan mä onneksi ensi viikonlopun ympäriltä kaksi päivää vapaaksi. Lähes kesäloma siis. Joka tapauksessa, alkaa tässä pinna kiristyä taas siihen malliin että kakkua tai ei (ja dietti hittoon), niin kohta alan oikeasti valikoimaan hiiristäni siitospareja sen mukaan miten raivoisia ne ovat ja valloitan maailman… muahhahaha… tai alan syöttämään niille leivoksia…
CRW_2862.jpgMutta onneksi vähän kakkua. Minna-san mahdottoman mukavasti oli lahjoittanut mulle kolme raparperinvartta, joista sitten tein kaksi piirakkaa (vain toinen kuvassa) jotka tarjosin labran tytöille. Huomatkaa kuvassa näkyvät suurena gurmee-herkkuna tarjotut koulunäkkileipäpalat. Piirakat maistuivat myöskin vaniljajäätelön kera, ja mesimarjalikööri, ja puolalainen hunajaviini.Ilta jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, vain Ako, Riko ja Naoyo jäivät kattelemaan puoliyöhön asti piirroselokuvia – Rikosta tulee äärimmäisen vaarallinen nainen kunhan ikää tuohon neljään tulee muutama vuosi lisää: ei voi ihminen tuossa iässä ymmärtää niin hyvin miten saa tahtonsa läpi, tekemällä äitinsä sanoin “kawaii-poosun” kuten tuossa Ninnin ja Hakkiksen tekemän kirjan kanssa tekee.
(Kirjan kuvat tuntuivat tyttöä kovasti kiinnostavan, mutta äiti ei osannut lukea ja vaikka Riko mulle kovasti selvittää animepätkien syvimpiä olemuksia, mun kielitaitoni on vielä hotellinvaraus/lääkärissäkäynti/suunnanneuvomisen tasolla ja kaukana siitä mitä tarvitaan kuvailemaan prinsessatarinaa. Yritämme ensi vuonna uudestaan:)
Mutta kakkua siis oli – ja piti päästä jotakuta lyömään. Ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen sain aikaiseksi / ehdin N-sensein harjoituksiin, ja vastoin ennakko-odotuksia opettaja ei ollut lainkaan vihainen ja sen lisäksi vielä muisti mun nimeni 😀 Ja hyvä että menin, muuten varmaan kohta olisin “taas” lopettamassa. Rakastan sitä lajia, siitä tulee niin hyvä mieli kun se sujuu, mutta välillä pelottaa että ei vaan riitä rahkeet siihen riittävän hyvin että pystyisi harjoittelemaan riittävällä tehokkuudella. Mitään en tietenkään tänäänkään osannut, mutta väliäkö silti: kun hikoilee, tulee positiivinen olo. Vaikka se hikoilu johtuisikin pääosin ilmastoinnin riittämättömyydestä …

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s