It’s alive

NEC_0024.jpg – minä siis. Flunssaisena ei ole jaksanu muuta kuin tehdä töitä ja nukkua, mutta blogitetaan nyt niin ei ihan maailma unohda mua.
Tärkeä rajapyykki elämässäni on ohitettu. Ostin nimittäin elämäni ensimmäisen aidon Hello Kitty tuotteen. Se ei ole vaaleanpunainen vaan persikanvärinen – joten vielä on astumatta tuon viimeisen aidan tuolle puolen jolta ei ole paluuta entiseen.
Joka tapauksessa, hyvät naiset ja herrat, esittelen teille: Hello Kitty Mental Reset – pillerit!!! En jaksa tavata paketin toiselta puolelta mitä kaikkea ne sisältävät, mutta reilulla 200 jenillä sai Sunkus-conbinista kolme nappia. Parasta ennen tammikuussa 2007; säilyy käsilaukun taskussa hätätilanteen varalta. (Pitää olla melko hätätilanne että uskallan käyttää; edellinen kokeilu – “Smile Booster” – juoma aikaansai hymyjä vain vierustovereille kun käkättivät mun tuskaiselle ilmeelleni. S’oli PAHAA.)

Koti-ikävä

IMG_3093.jpgOn siis flunssa. Ja onhan se ihan jees parannella itseään katsellen sohvalta aivotonta lastenanimea syöden tappajakaalia (kimchiä).
Mutta olis se kyllä ihan toista jos voisi käydä nurkalla olevassa Alepassa hakemassa tiivistemustaherukkamehua jota sitten voisi juoda kuumana. Ei niin etteikö tästä metropoliksesta mustaherukkamehua saisi, mutta se vaan vaatisi vähintään puolen tunnin matkustamista suuntaansa.
Tavallaan voisin myös sanasen tai pari sanoa tuosta säästäkin, mutta jätetään väliin tällä kertaa ettei mene ihan kauheaksi valitteluksi.

Aivo hoi

Taidan olla kipeä. En ainoastaan siksi, että höyrähdin maanantain viimeisessä asuntoesittelyssä ja käskin agenttia laittamaan hakemuksia sisään (ilman selkeää kuvaa miten paljon se nyt söisi kuukausibudjettia) vaan myös siksi, että tänään bluffaamalla tieteen huipulle-taktiikkani nousi aivan uusiin uriin. Istuin palaverissa ja katselin vierestä, kun täysin vakavan näköisenä ja vieläpä inspiroituneena keskustelin pomon kanssa erääseen kirjaan tulevasta kappaleesta – tarkemmin ottaen siis siitä, mitä osia siitä kirjoittaisin. Deadline on käytännössä kuukauden päästä, ja aihe mulle lähes tulkoon tuntematon.
Saattaisin muuten olla oikeasti huolissani järkeni puolesta, mutta onneksi kuumemittari näyttää tarpeeksi lukemia jotta voin kertoa itselleni olevani flunssassa enkä sentään täysin seonnut. Flunssa – alkaa olla muuten jo perinteikäs tämä mun heinäkuuflunssa, kolme viimeistä heinäkuuta olen viettänyt Japanissa ja joka kerta olen ollut samanlaisessa flunssassa – myös tuntuu jotenkin pimittävän kaikki normaalit itsesuojelu – ja paniikkivaistoni; on sellainen olo että, pah, kyllähän mä nyt kirjoitan aiheesta kuin aiheesta kymmenen sivua tekstiä.
Toivottavasti eteen ei nyt tule enää minkäänlaisia mielenkiintoisia ’tilaisuuksia’ ja ‘haasteita’ tai – nykyisessä tilassani taidan olla täysin kykenemätön sanomaan ‘ei’.

Hideo Asano ja Pinnallinen Yoe

IMG_2964.jpgMenin taas tässä päivänä muutamana Kinokuniya International Bookstoreen – Richard Powersin Galatea loppui ja Sooseki Natsumen kissakirjakin lähestyy loppuaan, ja vaikka Genjin tarinaa on vielä yli 1000 sivua jäljellä, meinasin varautua valmiiksi jo seuraavalla opuksella. Sitäpaitsi kirjojen ostaminen on kivaa.
Vaan kävipä huonosti. Siinä kun seisoskelin japanilaista käännöskirjallisuutta esittelevän hyllyn edessä pohtien että pitäiskö tutustua Haruki Murakamiin vai keskittyä Sooseki Natsumeen, mies vieressäni kysyy sujuvalla englanninkielellä: “Oletko kiinnostunut Japanin kirjallisuudesta? Mitä olet jo lukenut?” Kun kerron että kaikenlaista, tuota Natsumea viimeksi ja sitä ennen Yukio Mishimaa, hän kysyy mielipidettäni niistä. “Ihan kiva” ei ilmeisesti kelpaa arvioksi, vaan hän käskee vertaamaan maailmankirjallisuuteen, kuten Tolstoihin. “Onko Natsume yhtä hyvä kuin Tolstoi?” hän tivaa, ja mä kiemurtelen vaikeana – en kehtaa myöntää että olen lukenut Tolstoista vain Sodan ja Rauhan ja siitäkin jäi viimeinen sata sivua kahlaamatta. Mutisen jotain epämääräistä, mutta onneksi pääsenkin pulasta kun mies ottaa lavan haltuunsa ja ryhtyy luennoimaan japanilaisen kirjallisuuden tilasta.
“Tämä kaikki on roskaa. Tiedätkö miksi japanilaiset eivät koskaan kykene samanlaisiin saavutuksiin kuin Tolstoi, Hemingway, Nietzsche? Siihen on kolme syytä. Haluatko kuulla?”
Mies on pukeutunu siistin boheemisti, kasvot ovat väsyneet mutta silmät katsovat minua tiukasti. Mikäs siinä, sanon ja mietin että ehkä tämä herra osaa neuvoa mulle jotain oikeasti hyvää luettavaa.
“Syitä on kolme. Yksi: Japanilaiset eivät tunne Raamattua. Kaksi: he eivät puhu tuntemattomille. Kolme: he eivät ymmärrä mitään kieliä.” Vaikka mietin mitä tekemistä on Raamatulla ja kirjallisuudella tai sen laadulla, en sano mitään sillä luontainen epäilykseni kaikkia kummallisia vouhkaajia kohtaan alkaa saada valtaa ja silmäilen ympärilleni pakotietä etsien.
IMG_2908.jpg“Ei kukaan voi kirjoittaa oikeaa kirjallisuutta tuntematta Kirjojen kirjaa, ei kukaan voi edes ymmärtää Hemingwayta tai Nietzscheä ilman Raamatun tuntemista. Nämä kirjat – “, mies pamauttaa Haruki Murakamin katoavia elefantteja – “nämä kirjat ovat täynnä ‘I love you’ – ‘I love you’ – tyyppistä dialogia, ja idiootti massa ostaa. Hemingwayn dialogi sanoo ‘I love you’ – ‘ I hate you’. Mikä ero!” Mietin edelleen miten Raamattu liittyy tähän, mutta mies ei hellitä hetkeksikään ja näyttää kirjoja joita kantaa kainalossaan. Nietzsche, Solzhenitsyn, Hemingway. Koirankorville luettuja, keltaisella korostuskynällä tehtyjä merkintöjä. Mukana on myös Raamattu, King Jamesin versio. “Haruki Murakamia on myyty 20 miljoonaa Kiinassa. Ajattele miten paljon puuta tuhoutunut tuollaisen roskan vuoksi! Meidän pitäisi ajatella tulevaisuutta, pelastaa metsät, lakata lukemasta roskaa!”
Yritän nyökkäilyn lomassa kysyä, että eikö ole mitään hyvää kirjallisuutta, edes Genjin tarina, sehän on sentään aika suuri teos – mutta niihin aikoihin ei todellakaan kukaan ollut kuullut Raamatusta. Mies näyttää hyllystä jonkun kirjailijan kuvaa: keski-iän ohittanut mies katsoo ohi kameran, nojaten leukaansa käsiin. “Katso tuotakin, hän näyttää aivan liian raikkaalta! Oikean kirjallisen teoksen kirjoittamiseen menee vuosia, sinun pitää tehdä töitä viisitoista vuotta ennenkuin ymmärrät tarpeeksi että voisit edes yrittää mitään todellista. Miten joku Murakami voi kirjoittaa kymmeniä teoksia muutamassa vuodessa? Totuus on, että hänellä on kirjoittajatiimi joka suoltaa ostajia tyydyttävää roskaa liukuhihnalta. Jättimenestys Euroopassa ja Amerikassa! Täyttä roskaa joka tuhoaa metsämme.”
Jostain laukkunsa kätköistä mies on yhtäkkiä taikonut esiin pienen valokopiovihkosen, jossa lukee ‘POEMS by Hideo Asano’. Yläkulmassa lukee haalealla lyijykynällä kirjoitettuna 2000 yen. Peräännyn neljäsosa-askeleen. “Minä olen kirjailija ja runoilija”, hän kertoo ja katsoo vakavana silmiin. Just joo, mä ajattelen ja muistan kaikkia niitä tilanteita joissa joku on yrittänyt myydä mulle runoja Kolmensepänpatsaalla. “Ensimmäinen novellini rankattiin Britanniassa kymmenen parhaan teoksen joukkoon sinä vuonna.” Jea rait. Toivon että puhelimeni soisi. “Nimeni on Hideo Asano. Jos menet Amazon.comiin niin löydät sieltä teoksiani. Ne eivät julkaise niitä täällä Japanissa. Asun kadulla. Kerro ystävillesi. Tarvitsen tukeasi. Pelasta metsät. God bless you” – ja mies poistuu toiselle puolelle hyllyä, yhtä äkkinäisesti kuin olen tottunut siistien kodittomien täällä yhtäkkiä huomaavan että heillä on kiire toisaalle.
En kehtaa ostaa yhtään kirjaa. Kuulen kuinka mies luennoi jollekulle toiselle.
Katsoin tänään mitä Amazonista löytyy. Ja löytyyhän sieltä. Eikä pelkästään Amazonista, vaan myös muista blogeista, esimerkiksi täältä, täältä, täältä ja täältä.
Ilmeisesti Kaikki Muut ovat kyenneet suhtautumaan älykkäämmin Asano-saniin (kotisivut täällä) kuin minä, mutta hei, mikä todennäköisyys on että tyyppi joka tulee vouhkaamaan mulle Raamatusta kirjakaupassa on Hemingwayn reinkarnaatio? Enkä edes saanut kirjaa. Luultavasti myös Asano-san olisi ollut yhtä mieltä kanssani siitä, että Natsumen teos kuitenkin olisi kirjallistaiteellisilta ansioiltaan parempi kuin uusi Harry Potter.
Toisaalta, tuskin ymmärtäisin siitäkään mitään, kun en ole edes Raamattua lukenut kannesta kanteen kertaakaan.

Kannelmäki 5 minuutin päässä Yamanotesta

IMG_2990.jpgVuokrakämppäkierros, päivä kaksi. Eri firma, eri agentti, johon verrattuna eilinen oli tyyneyden ja järjestelmällisyyden perikuva. Vanhempi mies joka eksyi jatkuvasti (ilmeisesti sillä oli jostain syystä lainassa auto ilman GPSää; vaikka kuin oli piirtänyt karttoihin sinisellä korostuskynällä reittejä joita pitkin paikkoihin pääsisi, vähän väliä se joutui kiskaisemaan varoitusvilkut päälle, pysäyttämään auton tienpuoleen ja säntäämään näkemänsä taksin luokse kysymään neuvoja), häselsi ja erehtyi tapaamispaikasta (minä odotin Suidobashissa, hän Iidabashissa, vaikka mailissa oli nimenomaan Suidobashista kyse).
Joka tapauksessa, taas oli kämppiä. Siinä missä eilen matkustelin pitkin Tokion Merihakaa ja Ruoholahtea, tänään oli vuorossa Kannelmäki ja Vallila. Mejirossa olisi reilu seitsemänkymmentä neliötä pikkutaloalueella alle viiden minuutin fillarimatkan päässä JR:n junapysäkistä – tämä tarkoittaisi max puolen tunnin työmatkaa yhdellä vaihdolla aika lailla halvemmalla kuin se kuusikymmentä neliötä Ginzassa. Jotenkin tässä pitäisi kai pystyä päättämään, haluaako muutta Tosissaan Tokioon vai vain jonnekin mistä sinne True Tokioon pääsee helpommin kuin täältä hohtavan harmonian huitsin nevadasta. Ikävää on se, että jos saa aikaiseksi muuttaa niin on melko epätodennäköistä että mitenkään kykenisi muuttamaan uudestaan täällä, jollei sitten jää oikeasti pitkäksi aikaa asumaan.
IMG_2995.jpg(Sen lisäksi olisi päätettävä, onko suihkulähdevessanpönttö ja automaatti-ajastin-kylpyamme täysin välttämättömiä asumismukavuuden kannalta. Opin myös vasta tänään että plussaa on se, jos on luvallista viedä roskia ulos ihan milloin tahansa – monissa paikoissa saa viedä vain tiettyyn aikaan viikosta. Ja tietysti vain tietyn tyyppisiä roskia kerrallaan.)
Eilen A-Onessa tuli jutusteltua RIKENin muiden gaijinien kanssa asumisesta, ja aika monet katsoivat mua kuin tolvanaa kun kerroin mistä etsin kämppää. Eräskin slovakki kertoi muuttaneensa hiljattain Wakon ja Narimasun välimaastoon, eli kahden ‘huitsin nevadan’ välimaastoon. Näppärästi kymmenen minuutin fillarimatka töihin (tosin ylämäkeen ainakin toiseen suuntaan). “Sä kuitenkin menet joka päivä töihin, ja aika lailla harvemmin Shinjukuun bilettämään”, sain kuulla toruja. “Sillä rahalla jonka säästät kun asut kuusessa ajat aika monta kertaa taksilla, jopa Shinjukusta kotiin… ” ja mua vaan hämmentää – en mä ole täällä vain tekemässä töitä kuin niinkuin reissaava raksatyöläinen saattaisi olla jollain toisella paikkakunnalla, vaan myös elämässä elämääni, ja vähän olis kyllä nuivaa jos elämästään viettäs monta vuotta nyhjöttäen työpaikan kupeessa, optimoiden kaiken mahdollisen työnteon kannalta. Totta tietysti on että Tokiommassa vuokrat ovat suurinpiirtein kaksinkertaisia näihin subventoituihin kampuskämppiin nähden, ja työmatkoihin kuluva aika moninkertaistuu nykyisestä 55 sekunnista mahdollisesti jopa tuntiin; se aika ja raha on poissa muusta harrastamisesta.
Mutta ehkä mä suhtautuisinkin tähän näin että ikäänkuin harrastaisin Tokiossa asumista?

Ajattelinpa hiukan lisää ja huomaan sortuvani tässä virheelliseen strerotypioimiseen. Todellisuudessahan Tokio ei ole Shinjukun pilvenpiirtäjiä, Shibuyan neonvaloja tai Ginzan jalokivihelinää; suurin osa Tokiota, se missä ne 45 miljoonaa 47:stä asuu, on pikkutaloaluetta. Eli, jos haluan True Tokioon, valitsen pikkutaloalueen josta on hyvät yhteydet minne ikinä haluankin. Jos haluan Lost in Translation – illuusioon, marisen agenteille kunnes järjestävät sen edullisen Ginzakämpän tatamihuoneella ja lattialämmityksellä.
Ei edelleenkään tosin auta kuin valita.

Panda eats shoots and leaves

IMG_2934.jpgKattelin eilen yksikseni videolta leffan “Wasabi” – se ranskalainen huumoritoimintapätkä jossa Jean Reno häseltää Tokiossa. Häiritsemään jäi ranskaa puhuva Yakuza ja jatkuva nenän niistäminen. Vakavammin: jokainen joka on koskaan mun seurassa aikaa viettänyt on tietoinen siitä miten kauhean ylpeä ja kaikkea mä olen mun kaiken peittoavasta kielitaitoisuudestani; yhdenkin oluen jälkeen väitän puhuvani paitsi suomea, puolaa ja englantia myös ruotsia ja espanjaa. Ja ranskaa; lukion viimeisellä luokalla kylttyrellien tyttökavereiden kanssa puhuttiin välituntisin vain ranskaa, kun se oli niin chiq ja taisi olla sujuvampaa kuin englanti. Vaan kun tuota kyseistä elokuvaa katsoi – alkuperäiskielenä siis ranska ja tekstitys hollanniksi – niin tuntui siltä, että sai usein paremmin selvää japaninkielisistä osuuksista kuin ranskasta. Kai se on niin että aivo on virittäytynyt parsimaan jaappania ja siinä saa euroopan mahtikielet väistyä – mikä on harmi, sillä onhan tyylikkäämpää puhua sujuvasti ranskaa kuin tulla toimeen japaniksi, eikö? Haluan heti Ranskaan asumaan!
Mutta ei, tänään vietin suurimman osan päivää vieraan miehen kanssa autossa katsastamassa pitkin Tokiota kaikenlaisia asuntoja. Tai miehen ja miehen; agenttiparka näytti tuskin toista kymmenettä kesää nähneeltä pojalta joka olisi varmaan ollut aidoimmillaan jossain söötissä animesarjassa jossa on koululaisia ja monta tyttöä joilla on Bisneksiä ja sitten se yksi hönö poika joka ei tajua että kaikki tytöt tykkää siitä. Reppana kyllä teki parhaansa alistaakseensa mut taas Japanilaiselle Palvelukulttuurille: pikkuruisen citymersun peruutuspeili oli valmiiksi asetettu niin että Asiakkaalle voidaan puhua suoraan silmiin katsoen vaikka keskellä monitasoristeystä, auto pysäytetään aina sentilleen sellaiseen kohtaan josta Asiakas voi nousta korkokenkiään turmelematta jalkakäytävälle; ja auta armias, kun erään kiinteistön huoltaja ei ollut avaimien kera paikalla minuutilleen sovittuun aikaan, ja tuli mieleen että viereisestä combinista voisi käydä hakemassa jotain juotavaa – niin innokasta tarjoutumista maksaamaan puolestani reilun sadan jenin mehua en ole tainnut nähdä.
Kauppoja ei vielä tullut, vaikka oli kyllä sellaisia lukaaleja että oksat pois, lähestulkoon budjetin rajoissa ja vielä Ginzassa – samalla karttasivulla Keisarisedän kanssa!

Ei mitään nähtävää

NEC_0020.jpgPuoli vuotta huolella kehittelemäni mutanttihiiri on vihdoin valmis ja tänään ensimmäiset jälkeläiset olivat valmiina kokeeseen. Ei mitään raportoitavaa siis, tein töitä kunnes en jaksanut enää istua jakkarallani. Huomenna uusiksi. Ei toivoakaan että päässä liikkuisi jotain mainitsemisen arvoisia ajatuksia, tiedettä tehdään viime kädessä selkäydinreflekseillä.

Pieni huomautus

Se, että tekee koko viikonlopun töitä (eikä vaan mitä tahansa töitä vaan niitä kaikkein hankalimpia kokeita mitä ylipäätään kykenen tekemään) ei yhtään tunnu paremmalta siinä vaikeessa, kun käydessään kotona kiireisellä 7 minuutin lounastauolla huomaa koko kampuskaveriporukan pitävän rentoja grillibileitä puiden alla.

Viikonlopun uraputki

NEC_0018.jpgTuo koristuksena oleva kuva löytyi odotushuoneen pöydällä olevasta valistavasta kirjasesta kun kävin perjantaina kampuksen klinikalla. (Sanoin että migreeni, mahakipu ja unettomuus, ja hop, sain migreenilääkettä, mahahappoja laskevaa jotain ja unilääkettä. Näppärää eikö? Suomessa varmasti lääkäri alkaisi kyselemään jotain henkilökohtaisuuksia kuten miksiköhän en saa nukuttua, onko jokin vialla?) Ilmeisesti siinä kerrotaan että jos hiirelle antaa salaattia niin se on hyvä hiiri ja pehmoinen, jos sille antaa jotai ilmeisesti kehnompaa ruokaa siitä tulee tappajamutanttihiiri, ja jos poika syö kakkua se raivostuu ja menee lyömään mummoa päähän pesismailalla.
Tahmeaa on ollut tieteenteko viime aikoina: autopätsääminen ei ole edistynyt lainkaan vaikka olen saanut koulutettua hokkaidotytön lähes itsenäiseksi solujen eristäjäksi. Kävi ilmi, että laitetta myyvä firma oli todennut valmistusmenetelmän kriittisimmän osan – sen, miten ammutaan kvartsilasiin siisti mikrometrin kokoinen reikä – liian kalliiksi massatuotantoa varten ja siirtynyt mitään kenellekään mainitsematta halvempaan menetelmään. “Kalliimpi menetelmä” nimittäin vaati syklotronin, ja vaikka meillä sellainen lojuukin takapihalla, ei ilmeisesti kaikilla ole mahdollisuutta käyttää sitä. “Halvempi menetelmä” on liikesalaisuus, mutta joka tapauksessa sitä ilmeisesti voidaan käyttää vähemmän puhtaissa oloissa – ja siten sirut, joita olemme yrittäneet käyttää, ovatkin järkyttävän *likaisia*. Tästä kun kitisin firman edustajille ja diilerifirman myyntimiehille, he säntäsivät taas paikalle delegaation kera kumartelemaan ja anteekspyytelemään ja vakuuttelemaan että firma on täysin valmis tukemaan meitä asiantuntemuksella ja tekemään kaikkensa että työmme edistyisi (sinänsä ihan hyvä veto, kuulin että yksi olemme ko. firman noin neljästä muusta asiakkaasta), ja tässä olkaa hyvä pienenä eleenä empatiastamme laatikollinen chippejä, olkaa ystävällisiä ja koettakaa niitä – ja sit mun pitää TAAS istua muutama päivä tekemässä koetta jossa totean että ei perhana, ei nääkään chipit kelpaa.
Ei tässä muuten mitään suurempaa henkistä ongelmaa olisi, mutta mua ei ole varustettu pärjäämään hymyileviä kunnollisia japanilaismyyntimiehiä vastaan jotka kumartavat 90 asteeseen ja tekevät tosissaan työtä sen eteen että tapaamiset olisivat smootheja ja miellyttäviä. Niinpä en ala karjumaan niille että perhana hankkikaa kunnon chipit, en välitä mistä, vaan hymyilen ja kiitän ja kumarran ja brassailen kielitaidollani kauhistelemalla säätä.
Toisella saralla on myös teknis-kommunikatiivisia vaikeuksia: pääasiallisen laitteistoni elintärkeä tietokone (no, yksi niist viidestä) käräytti virtalähteensä ja uusi piti saada. Useamman tiedustelusoiton jälkeen (en minä vaan muut) kävi ilmi, että firma joka meille koneen möi ja jonka kanssa on (ilmeisesti) jokin huoltosopimus, ei pysty auttamaan meitä koska kone oli ostettu osana polykromaattori/CCD-kamera – laitteistoa, ja firma joka ko. valolaitteet möi on eurooppalainen, ja tämän vuoksi tietokoneen sarjanumero on eurooppalainen ja japanissa majaansa pitävä diilerifirma ei voi tehdä mitään sille. Ellemme sitten siirrä ko. tietokonetta kirjoille Japaniin, mikä vie useita viikkoja – en tiedä saako kone oleskeluluvan lisäksi myös re-entry-permitit vai mikä siinä kestää.
CRW_2854.jpgPattitilanne lähti purkautumaan kun pomo käski avustajiaan soittaa ko. diilerifirmaan, kysyä vastaajalta puhuuko englantia ja jos ei, käskeä antamaan esimiehensä puhelinnumero. Jos esimieskään ei puhu englantia, pyydetään hänen esimiehensä numero, tätä jatketaan kunnes ilmeisesti päästiin jonnekin Sonyn pääjohtajan tasolle jolle sitten pomo soitti itse ja karjui kunnes paikalle lähetettiin nuori ja hermostunut PR-mies ihmettelemään tilannetta, ja kuljettelemaan sihteeriämme edes takaisin Akihabaran ja Wakon väliä (mitähän se olis, montakymmentä kilometriä?) autolla kun he hakivat sieltä uusia virtalähteitä toisensa perään kunnes löytyi sellainen jonka saa suurinpiirtein mahtumaan ko. tietokoneen kopan sisään. Tässä vaiheessa en enää halunnut tuoda esille sitä, että joku pitäisi saada vaihtamaan virtalähde, ja vastoin syviä periaatteitani iskin johdot kiinni itse. Kone buuttaa, PR-mies selvisi (kai) ruumiillisilta vammoilta, ja minä pääsin tekemään koetta tänä viikonloppuna.
(Meillä kuulemma vois olla töitä tyypille joka osaa kommunikoida englanniksi pomon kans ja karjua japaniksi puhelimeen käskystä.)
On se vaan niin nastaa viettää viikonloppu töissä. Vaan minkäs sille mahtaa, 19 päivän ikäinen hiiri ei muutu 17-päiväiseksi millään, ja saan mä onneksi ensi viikonlopun ympäriltä kaksi päivää vapaaksi. Lähes kesäloma siis. Joka tapauksessa, alkaa tässä pinna kiristyä taas siihen malliin että kakkua tai ei (ja dietti hittoon), niin kohta alan oikeasti valikoimaan hiiristäni siitospareja sen mukaan miten raivoisia ne ovat ja valloitan maailman… muahhahaha… tai alan syöttämään niille leivoksia…
CRW_2862.jpgMutta onneksi vähän kakkua. Minna-san mahdottoman mukavasti oli lahjoittanut mulle kolme raparperinvartta, joista sitten tein kaksi piirakkaa (vain toinen kuvassa) jotka tarjosin labran tytöille. Huomatkaa kuvassa näkyvät suurena gurmee-herkkuna tarjotut koulunäkkileipäpalat. Piirakat maistuivat myöskin vaniljajäätelön kera, ja mesimarjalikööri, ja puolalainen hunajaviini.Ilta jäi kuitenkin kovin lyhyeksi, vain Ako, Riko ja Naoyo jäivät kattelemaan puoliyöhön asti piirroselokuvia – Rikosta tulee äärimmäisen vaarallinen nainen kunhan ikää tuohon neljään tulee muutama vuosi lisää: ei voi ihminen tuossa iässä ymmärtää niin hyvin miten saa tahtonsa läpi, tekemällä äitinsä sanoin “kawaii-poosun” kuten tuossa Ninnin ja Hakkiksen tekemän kirjan kanssa tekee.
(Kirjan kuvat tuntuivat tyttöä kovasti kiinnostavan, mutta äiti ei osannut lukea ja vaikka Riko mulle kovasti selvittää animepätkien syvimpiä olemuksia, mun kielitaitoni on vielä hotellinvaraus/lääkärissäkäynti/suunnanneuvomisen tasolla ja kaukana siitä mitä tarvitaan kuvailemaan prinsessatarinaa. Yritämme ensi vuonna uudestaan:)
Mutta kakkua siis oli – ja piti päästä jotakuta lyömään. Ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen sain aikaiseksi / ehdin N-sensein harjoituksiin, ja vastoin ennakko-odotuksia opettaja ei ollut lainkaan vihainen ja sen lisäksi vielä muisti mun nimeni 😀 Ja hyvä että menin, muuten varmaan kohta olisin “taas” lopettamassa. Rakastan sitä lajia, siitä tulee niin hyvä mieli kun se sujuu, mutta välillä pelottaa että ei vaan riitä rahkeet siihen riittävän hyvin että pystyisi harjoittelemaan riittävällä tehokkuudella. Mitään en tietenkään tänäänkään osannut, mutta väliäkö silti: kun hikoilee, tulee positiivinen olo. Vaikka se hikoilu johtuisikin pääosin ilmastoinnin riittämättömyydestä …