järjetön matka sinne ja takaisin

hiroshima.gifNiin siis mitään järkeähän tuossa viimeviikonloppuisessa retkessä ei ollut. Aamulla tuskaisen aikaisin ylös, ja neljä tupakkavaunutuntia myöhemmin pääsi hengittämään raitista ilmaa Hiroshimassa. Täysin välittämättä matkaoppaiden neuvoista joiden mukaan paras tapa mennä katsomaan Nähtävyyttä on ottaa “hauska” ratikka, me otimme ensimmäisen taksin ja genbakudoomu made, onegaishimasu.
Se tönö joka oli jääny pystyyn oli huomattavan paljon pienempi kuin olin kuvitellut. Siltikin vaikuttava. Samoin kuin Peace Memorial Museum – vaikka mä yleisesti ottaen en viihdy museoissa ja olen keskitysleirivierailuni tehnyt, jäi aika synkäksi fiilis, kun näki niitä sulaneita kelloja ja koulupojan sormenpäitä. Ei tehnyt edes mieli syödä okonomiyakia (grillattua ekonomia?) minkä piti olla Hiroshiman erikoisuusruoka; sen sijaan taksi takaisin juna-asemalle, bicmäkkiä huiviin ja junalla kolmeasataa Hakataan. Hakatasta semi-maitojunalla Kumamotoon (maantiederajoittuneille: Japani koostuu viidestä pääsaaresta, joista Kyushu on kait kauimpana Tokiosta. Ja Kumamoto on aika lailla sen Kyushun takaperukoilla), missä hyppäämme ulos junasta havaitaksemme olevamme kävelymatkalla kohti vuorenrinteellä pilkkopimeässä piilottelevaa majataloa.
riisi.gif1650 km Tokiosta ja se tuntuu. Majataloa piti noin kaksisataavuotias mummo, joka ei puhunut sanaakaan englantia ja japaninpuhuminenkin oli hiukan takeltelevaa kun tekarit tipahteli suusta kesken lauseiden. Mummo oli huolestuttavan innoissaan ja onnellinen saapumisestamme (meni siihen paikan löytämiseen pimeässä ilman osoitetta ja kunnon karttamerkintöjä noin kaksi tuntia) ja oli koko aika ehdottamassa että SVJ riisuisi paitansa. Pelottavammassa tilanteessa en ole aikoihin ollut. Kaiken lisäksi mummo haluaa antaa meille lahjaksi annoksen mikrossalämmitettyö jauhelihaspagettia. Huomautus itselle: ei lähdetä toista kertaa maaseudulta etsimään majapaikkaa ilman että on paikan osoite ja oikea kirjoitusmuoto selvillä. Mulla oli mukana paikan puhelinnumero, lausuntaohje (higoji) sekä äärimmäisen epämääräinen vihje LonelyPlanetilta ko. paikan sijainnista – ja se sijainti oli sitten sen pikkutarkan kaupunkikartan ulkopuolella. Paikka löytyi lopulta, kun kysyttyäni neuvoa sekä kissalta että koiralta huomasin kyltin jossa luki japanilaisin numeroin puhelinnumero, joka osoittautui lähes samaksi kuin se numero jonka olin kalenteriin raapustanut.
Vaan onneksi ei ollut meillä suuresti aikaa olla tappajamummon armoilla; seuraavana aamuna säntäys asemalle ja bussiin joka vei vielä mahdottoman huitsinnevadampaan paikkaan, jonka ainoana nähtävyytenä on eräs hankalassa paikassa sijaitseva luola. Luolassa ei sinänsä mitään ihmeellistä ole, paitsi että siinä on tuo kivenmurikka johon kuvassa nojailen.
musashi.jpgJa ko. kivenmurikan päällä herra Miyamoto Musashi istui ku kirjoitti sen viiden renkulan kirjansa. (On syytä huomauttaa, että tässä turistikohteessa tai monen kilometrin säteelläkään siitä ei ollut ainoatakaan vendaria. Ja kun pakenimme majatalosta hirveällä kiireellä unohtui sellainen pikkuinen seikka kuin juomien mukaan ottaminen, erään pikkutemppelin edustalla ollut lähde josta sai sammaleenmakuista tiesmitäpyhäävettä oli päivän pelastus.) Lähistöllä olevassa vitriinissä oli näytillä Musashin alkuperäisiä maalauksia ja ilmeisesti kopio tai jokin versio siitä hillittömästä bokkenista jolla äijä vihulaisiaan huitoi. Vaikuttava ukko. Mistään ei saanut mitään Musashi-keksejä; jotai asiaanliittyviä kännykkäkoruja kylläkin, mutta ne oli sen verran tylsiä ettei innostanut.

ninjat.gifTarkoituksena oli tämän jälkeen käydä katsomassa ainakin Kumamoton linna ja muutama muukin nähtävyys, mutta aikatauluihin tuli hiukan muutoksia kun havaittiin että bussi takaisin kaupunkiin kulkeekin reilun kahden tunnin välein; paahtavassa helteessä ei tehnyt mieli odotella (vaikka riisinkorjuutyöt pelloilla olikin ihan uudenlaista eksotiikkaa) niin iskinpä kokeeksi peukun pystyyn tiellä. Epäilyksistä huolimatta ensimmäinen auto pysähtyi, ja vuoristoteitä selkeästi muutamankin kerran ajanut nainen heitti meidät kaupunkiin sen kummempia ihmettelemättä. Käytiin kattomassa se linna (komea ulkoapäin, melkoinen pettymys sisältäpäin katsottuna paitsi että siellä oli kirjaimellisesti sadoittain sieviä japanilaiskoulupoikia univormuissaan), syötiin sitä grillattua ekonomia ja paikallisia erikoisuuksia (raakaa hevosenlihaa ja friteerattua, sinapilla täytettyä lootuksenjuurta) ja seuraavana aamuna vielä tsekkaamaan yksi japanin kuuluisimmista/kauneimmista/kummallisimmista tms. puutarhoista – Suizenji-koen, joka on kaupungin lähiöiden ja matkamuistomyymälöiden ympäröimä kynsisaksin parturoitu epätodellisuuden manifestaatio.

cha.gif Fuji-vuoren kopion lisäksi (aito jäi seuraavaan kertaan) SVJ:n japaniexperienceen saatiin lisättyä myös teeseremoniaan osallistuminen; hämmentävän sattuman vuoksi seisoimme yhtäkkiä pihalla kuin lumiukot ruohokentällä, jossa oli paitsi säännöllisin välimatkoin istutettuja korkeita ruohonkorsia myös kokonainen armeija arvokkaita teeseremoniamestareita – ja meillä oli jostain syystä pääsyliput tähän tapahtumaan. Siinä sitten istuttiin polvilla täydellisen maiseman ja itämaisen naisellisuuden ympäröiminä kolmisen varttia, vilkuillen sivustoille yrittäen saada muilta esimerkkiä siihen notta miten sitä kuppia ny pitikään kääntää. Niin kai se oli se tee hyvääkin – ensimmäinen kerta se mullekin oli, enkä ollut edes tiennyt että teeseremonia voidaan tehdä kylmällä teellä.
Suurinpiirtein näillä vaihein alkoi tuntua siltä, että on tää Kumamoto ny nähty, ja eikun takaisin semimaitojunaan ja Hakataan, missä ajetaan taksilla syömään tonkatsu-ramenia (paikallinen kuuluisuus, vaikka mun luonnolleni ottaa aika tiukasti edelleenkin se, etten kyennyt löytämään Sitä Yhtä Paikkaa josta saa niin hyvää ramenia että enkelitkin pyörtyisi, ja SVJ:n ramen-elämykseksi jäi tylsähkön ketjuruokalan soppa – vähän niinkuin italiassa veisi ihmisen syömään pizzaa Pizzahuttiin…)
Hakatasta olikin enää reilu 1500 km Tokioon – paikkoja oli ainoastaan tupakkavaunussa, mutta havaitsin erittäin selkeästi sen edun joka seuraa siitä että sattuu olemaan ruma ulkomaalainen: vaikka luotijuna oli täpötäysi ja ihmisiä haahuili käytävällä etsiskelemässä istumapaikkaa, kukaan ei vaan uskaltanut tulla istumaan meidän viereen ennen Nagoyaa. Sai olla hiukan leveämmin eikä ainakaan ihan nenän vieressä kukaan savustellut keuhkojaan pihalle. Siinähän se matka kului leppoisasti jutellen – joku joskus on sanonut että liiketaloutta mitataan kilometreissä, ja nyt tuli koettua miltä tuntuu 1500 kilometriä liiketaloutta.
Eipä hullummalta.
Tuli siis ajettua viikonlopun aikana reilu 3200 km junalla, ja maksettua siitä ihan tolkuttoman paljon, vain sen vuoksi että yks luola piti nähdä. Kannatti se kai silti, tuli taas muistettua miten paljon Japania sijaitsee Tokion ulkopuolella. Ainiin, ja Hiroshimassa joku vanhempi nainen teki meille jonkun verenpuhdistusrituaalin – en tiiä tarkoittaisko se nyt sitä että saisin mennä luovuttamaan verta täällä, huolimatta siitä, että viimeisen kymmenen (tai oliko se 15) vuoden aikana olen todellakin viettänyt yli vuorokauden britanniassa ja ranskassa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s