Turha tilitysteksti

Tästä tulee aivan turha entry, johon kenekään ei pidä uhrata työaikaansa. Muutaman päivän ajan on tehnyt mieli jo kirjoittaa, blogata, mutta mikään niistä ajatuksista jotka päätä pyörittää ei tunnu tarpeeksi merkityksellisiltä; ja ne asiat sitten, sellaiset että “minulla olisi sanottavaa” – ei suostu muotoutumaan näppäimistöllä tarpeeksi taidokkaaseen kirjalliseen muotoon. Kai se iskee muhunkin, se kun on näitä kaikenlaisia ammattikirjoittajia blogaamassa tai muita jotka vaan osaavat kirjoittaa turhistakin asioista kuin ne olis William Gibsonia parhaimmillaan – ei kehtaa jaaritella turhia.
Niinkuin siitä, että vaikka korva on kipeä (enkä oikeasti usko tuohon koirankorvankorjaustahnaan), kynnys lähteä etsimään jotain puoskariasemaa jossa saisi kommunikoitua poppamiehen kanssa muuten kuin elehtimällä tuskaisesti on niin korkea, että vastoin parempaa tietoani keskityn rouskuttamaan sitä raakaa valkosipulia.
Tai siitä, että ulkona on ihanan hiljaisen pehmeä syyssää, +18 jossa hyvin tarkenee kun laittaa paksut villasukkahousut hameen alle ja vihdoinkin lupa käyttää kaulahuivia kun menin viemään korttelikiertokirjeen eteenpäin sivukujan porkkanoita ja sipuleita myyvälle ukkelille.
Tai siitä, miten mä pidän tästä talosta. Eilen kun joutui koko päivän olemaan tekemättä mitään, väsäsin omistamistamme tyynyistä leposohvan, kääriydyin vilttiin ja kuuntelin Naturen podkasteja. (Kylläpä mulla kesti tajuta, mistä niissä on kyse: sehän on RADIO!)
Niitä vakavampia mietteitä, pääosin liittyen erilaisiin motivaatio-ongelmiin. Kipeimmin sattuu se, että aika-ajoin mun on todella vaikea perustella itselleni, miksi käytän aikaa ja rahaa Bujinkan-treeneihin, kun en kuitenkaan pysty nostamaan sitä prioriteettilistallani enää yhtään ylemmäs. Onhan se tietysti kiva liikuntamuoto, ja siel on kavereita. Hyvistä treeneistä tulee älyttömän hyvä mieli, mutta sitten taas kun en ymmärrä mitään, motorinen älykkyyteni ei riitä ja lattia tuntuu vaan kerta kerralta kovemmalta kun sitä vasten paiskautuu – sit taas on sellanen olo että teetauolla haluaisi jäädä vessaan itkemään. Tärkeimpänä motivaattorina treeneihin menemiselle on kuitenkin Opettaja – joka kyllä hänkin tietää, että mulle tiede on se mikä monille bujinkanisteille on budo. Prioriteetiilistan ykkönen, jonka mukaan elämää pelataan. Että ei multa tarvitse odottaa että hankkisin kasan metallimiekkoja joilla viuhtoisin bambua pätkiksi.
Mutta miksi mä sitä sitten teen, tiedettä siis? Huolestuttaa hiukan se, että mun työmotivaatioon oikeasti vaikutti se, kun N-shihan puhui yhdelle tyypille joka pitää dojoa jossain yksinään, että se on kuin yksinäinen susi, vähän kuin toi Yoe, joka kulkee omaa tietään sen perässä jonka tietää tärkeäksi. Tai se, kun Nikkon Toshogu-temppelin ennustusarvontalapusta kotimatkalla tavasin sanakirjan kera, että “polku, jonka olet valinnut, on oikea. Positiivisella ja agressiivisella (?) asenteellasi voitat kaikki esteet edestäsi”. SVJ nauroi että kyllähän me kaikki muut toi tiedetään, sä oot itse ainoa joka ei tota tajua.
Jos tää on oikea tie, miksi mun sitä pitää sit edes miettiä? Varsinkin kun, joka kerta kun asiaa oikeasti alan pohtimaan, en löytä mitään vaihtoehtoratkaisua? Tie on liian selvänä edessä, niinkuin laskeutumisvalot lentokoneelle pimeässä: nyt muutama vuosi täällä, pari hyvää artikkelia, networkkausta ja suheiden luomista niin pirusti; sen jälkeen jonnekin muualle (Columbia University? MIT?) pariksi vuodeksi vielä, vähän parempaan asemaan jossa olisi hiukan enemmän harjoittelua vastuunkantamisesta ja mahdollisesti ajatteluaikaa sille, mitä mä oikeasti haluaisin tutkia; ja sitten, toivottavasti, se tenure, professuuri tai PI-pesti jostain miellyttävästä paikasta, vaikkapa Välimeren rannalta tai Sveitsistä. Tie on niin selvä, että mahdollisia sivupolkuja ei huomaa; välillä mietin että milloin ehdin sille kolmen kuukauden ratsastusretkelle Argentiinan halki, mutta jotenkin taidan olla luopunut siitäkin.
Tänään laitoin lisää väriä hiuksiin. Tauti tai ei, on mentävä Naapurin Venäläisen Karhun tupaantuliaisiin, se muutti meidän perässä tähän samaan Ikebukuroon vaikkakin eteläreunalle. Osittain instituutin sisäpoliittisten kuvioiden vuoksi mun on ollut hankala olla NVK:n kanssa juuri missään tekemisissä työaikana, mutta elän edelleen siinä kuvitelmassa että on teoreettisesti mahdollista erottaa työ- ja vapaa-ajan suhteet toisistaan.

Advertisements

2 thoughts on “Turha tilitysteksti

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s