Gaijin in DC

wp.jpg12 tunnin pätkittäisen yöunen jälkeen menin hotelliaamiaiselle – ja siellä iski. Missään päin maapalloa en o tuntenut itseäni näin ulkopuoliseksi, ja mä sentään asun maassa jossa munnäköisiä ihmisiä
pidetään todella kummajaisina. Järjettömän hieno tuoli aamiaispöydässä oli kauhean epämukava, onnistuin sähläämään jotenkin niin että sain odottaa tilaustani yli puoli tuntia (ja miten voi mysliä ja tuoreita marjoja tulla eteen sen kokoinen annos että mä en jaksa syödä sitä kaikkea?), ja koko ajan sellanen olo että kaikki tuijottaa. Vaikka olin laittanut melkein särmimmät kuteet päälleni mitä matkalaukusta löytyi enkä erehtynyt ulos huoneestani ilman meikkiä, ei auttanut kun ympärillä on pelkkiä keski-ikäisiä tai sitä vanhempia pukumiehiä. Ei yhtään naista, ei yhtään sellaista yksinistuvaa henkilöä joka lukisi romaania tai matkaopasta kuten mä. Washington Postin BUSINESS-osasto näyttää olevan bestseller. Ja ne, jotka eivät lue lehteä, eivät tosiaankaan käytä aamiaistaan mukavasti tuttaviensa kanssa jutellen – laskin ympäriltäni neljä eri ‘business-breakfastia’ joissa kevyet munapekonimakkara-aamiaiset pannukakkujen kera väistelevät vuosiraportteja, projektisuunnitelmia ja blackberryjä. Harmaatukkainen, sataviisikymmentäkiloinen mies kysyy tuttavaltaan hississä että onko sen vaimo paikalla, saa vastauksen että valitettavasti vaimoni kuoli keväällä, ja sen jälkeen sanoo mulle että “That’s such a pretty red hair”, ja iskee silmää.
Huomenna tilaan aamiaisen huoneeseen.
Katselin läpi tarjolla olevat TV-kanavat, ja huomaan menettäneeni ilmeisesti jonkinlaisen medialukutaito-skillin Japanissa. Missään ohjelmissa ei ole mitään järkeä, kauhea kohellus vain koko aika ja päällenaurettua komiikkaa mistä en tajua että miksi nyt oli hauskaa kun Will Smith vääntelee naamaansa studion lattialla ja kömpii polvillaan. Ainoat lähetykset joista ymmärtää jotain on urheilukanavat (ainakin silloin kun näyttävät jotain urheilijoita urheilemassa urheiluaan), lastenkanavat (ainakin silloin kun tulee japanilaisia lastensarjoja), mainokset (mutta miksi joka kanava mainostaa asuntolainoja?) ja uutiset. Tosin niidenkin kanssa on jonkinlainen käsityshäiriö; vaikutti oikeasti siltä, että uutistenlukija, joka kertoi uudesta menetelmästä jolla Down-syndrooma voidaan todeta aikaisemmin sikiönkehityksen aikana, oli asiasta jollakin tapaa *pahoillaan*. (“This will most likely lead to more mothers taking abortion.”)
Ja sitäkään en ymmärrä, mitä TV-uutisointia on se, että luetaan ääneen uutisotsikot ja sen perään sanotaan kaksi lausetta (ne samat joka kanavalta) ja koristetaan uutinen identtisillä videokoosteilla. Ymmärrän, että on aika rankkaa että hotelleissa ja baghdadissa on räjähtänyt ja se joku nainen joka hukutti lapsensa saa uusintakäsittelyn oikeudessa, mutta eikö tässä maassa tapahdu mitään muuta? NHK:n uutiset japanissakin on timanttia näihin verrattuna. Mä jotenkin muistelen että Ylen uutisissa Suomessa kerrottiin muitakin asioita kuin ne kolme päivän pääuutista. Olihan se niin? Olihan?
Nyt menen katsomaan lenkkeileekö Bush tuossa lähikulmilla.

6 thoughts on “Gaijin in DC

  1. Itse muistelen japanilaista mediaa jokseenkin sensaatiohakuisena, viihteellisenä ja aivottomana, mutta amerikkalainen on toki vielä hirveämpää. Amerikasta jäi lähinnä mieleen, että joka välissä on mainos, eikä enää jaksa erottaa milloin mainos ja itse ohjelma vaihtuu.

  2. Mulla oli myös jenkeissä käydessä, edelliselläkin kerralla, mutta varsinkin nyt tänä vuonna, suurempi vierannuksen ja vieraassa kulttuurissa olon tunne kuin esimerkiksi Keniassa tai Brasiliassa tai Kroatiassa.
    Vietin myös älyttömästi aikaa motelleissa katsoen telkkaria. Jatkuvasti toistuvat mainokset ja omituiset uutiset olivat vaan niin jotenkin… älyttömiä. 🙂

  3. Tajusin tänään yhden syyn siihen miksi tunnen oloni vähemmän oudoksi Japanissa (tai Kiinassa tai muussa Vieraassa Maassa): japanilaiset näkevät mun päässäni automaattisesti “Olen Tyhmä Turisti”-hatun ja osaavat sitten ainakin halutessaan olla helppoja. Tänään alkoi tehdä mieli sellaista hattua, tai rintanappia jossa lukisi “I’m not from this continent” tai jotain. Että voisin jotenkin viestittää kaupassa että en mä tiedä paljonko on dime tai minkänäköinen kolikko se on, ja että onko baagelikaupassa tapana sanoa täytteet leipäänsä vapaasti vai onko vain pysyttävä jossain esimerkkikomboissa. Ja mitä tarkoittaa “pull down” ja jos mä en anna tippiä niin se johtuu siitä että en tajua enkä siitä että haluaisin olla epäkohtelias, vaikka näytänkin naamaltani samanlaiselta kuin se seuraava asiakas.
    Vähän samaan tapaan kuin me eurooppalaiset kai usein virheellisesti kuvittelemme amerikkalaisten olevan samanlaisia kuin “me” koska ne näyttävät (ainakin se valkoinen väki jota näkee elokuvissa) samanlaisilta kuin me. Tosin, täällä kun on niin kaikenväristä kansalaista, ainoa tapa erottua ulkomaalaiseksi lienee liittyä japanilaiseksi turistiryhmäksi JA kantaa kameroita esillä. Jos olisi se onni, että sattuisi näyttämään japanilaiselta.

  4. Aamiainen huoneeseen on yksi Jenkkilan parhaimpia puolia 🙂 Mutta toisaalta sellaisen saa Kanadassakin, ihan yhta hyvan (ja ison), ja ihmiset ovat vahemman hysteerisia. Mutta uutiset ovat yhta huonoja.

  5. Aamiainen vuoteeseen ois tietty nastaa – mut katsottuani roomservicen listan näyttää siltä että mun pitää yrittää huomenna taas syödä seurassa johon en kuulu: huoneeseen saa tilata kahvia ja teetä, sekä munapekonikinkkunakkia ja pannukakkuja, ei mitään jugurttia tai mysliä niinkuin ravintolassa. Tosin, lauantaista alkaen odottaisin tämänkin hotellin vieraista ison osan olevan Neurovelhokonklaavin osallistujia – ja niiden seurassa sentään uskallan hengittää.
    Kanadassa en ole jostain syystä koskaan käynyt. Toivottavasti siellä järjestetään pian joku kiva kongressi:)

  6. Aina voi kysyä. 🙂
    Dime on 10 centtiä, nickel on 5 ja quarter on 25. Baagelikaupoissa/voileipäkaupoissa saa sanoa täytteet vapaasti, on luultavasti poikkeuksiakin mutten ole koskaan törmännyt niihin. Tippejä kuuluu antaa kaikissa ravintoloissa joissa ihmisille tuodaan ruokaa, ja ainakin 15% jos palvelussa ei ollut mitään vikaa. Jos ostaa tiskilta ja vie itse pöytään, tai jos ostaa mukaan, tippejä ei ole pakko maksaa vaikka siinä oliskin kuppi jossa lukee “tips”.
    Jenkit ovat yleensä vähän huonoja hahmottamaan että ihmiset on jostain muulta (vaikka olisi muualta jenkeistä) ja helposti käyttävät esim. ihan paikallisia sanoja puhuessaan ihmisille jotka selvästikään ei ole paikallisia. Älä tilaa milkshakea Massachusettsissa. 🙂

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s