Tiistai – Ne vs. Me 2 – 6.5

kynnet.jpg
Sittenkin kirivät, penteleet. Käy ilmi, että posterissa jonka olin missannut, tyypit oli esitelleet kaikenlaisia parametrejä DCN:stä – ja vaikka niiden datassa ei ollut GABA/glutamaattisoluja identifioitu, mun posterin nähtyään ne laittoi mailia *samana iltana* tyypille joka on väsännyt mun fluoresoivat hiiret että saiskos niitä käyttöön. Ja vaikka se niiden omistaja ehkä suostuisikin vähän viivästyttämään hiirien postittamista, kiire on. Juttu on saatava poikki ja pinoon, ennen vuoden loppua.
Iltapäivän ohjelmalistassa mulla oli noin viisikymmentä posteria, pääasiassa hakusanoilla ‘intrinsic excitability’ ja ‘plasticity’ perusteella – ja huomaan, että intrinsisen eksitabiliteetin plastisuus on todellakin muodissa nyt. Jopa siinä määrin, että aika monessa jutussa kaikkia noita termejä on käytetty vain mainosarvonsa vuoksi, ilman että varsinaisia asioita ois oikeasti määritelty tai käsitelty. Oli siellä joukossa helmiäkin; yksi pieni tutkijanplanttu on kehittänyt aika näppärän menetelmän Ih-virtojen käsittelyyn, ja toinen taas tutkinut kunnollisella gradstudent-omistautumisella dendriittipuun geometrian vaikutusta solujen aktiivisuusmuotoihin. En tiiä, saatoin olla hiukan liian ilkeä tälle viimeksimainitulle, kun päätin tavallisten kysymysteni sarjan täysin todenmukaiseen ja asialliseen “Kiitos, erittäin mielenkiintoinen työ. Tiesitkö muuten, että näytät ihan Frodolta?” (minkä jälkeen luonnollisesti poistuin posterboardin toiselle puolelle kuuntelemaan miten kauan pojalla kestää kerätä korttinsa taas kasaan…)
Kilometrejä vaellettuani olin oikeasti ihan tyytyväinen, kun sain ex-tempore -pestin: eräs kollaboraattori oli estynyt saapumasta (lue: ei päässyt sisään USAan kun passi oli vanhanlainen) ja koska olin sattunut olemaan labrassa läsnä samaan aikaan kuin ko. henkilö oli kokeensa tehnyt (siis ne tehtiin meillä, meidän hiirillä, meidän laitteilla) niin sain kyseenalaisen kunnian posterinesittelijänä. Eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta kun ko. posteri käsitteli retinaa ja retinan varhaiskehitystä, ja mä kun en tiedä kehityksistä mitään ja retinasta vielä vähemmän, enkä oo sitä kloridisensorihiirtä koskaan käyttänyt itte.
Pari tuntia myöhemmin havaitsen paitsi että suuni on rutikuiva jatkuvasta puhumisesta, olen myös oppinut aika hirmuisen paljon retinasta ja sen kehityksestä ja sen lisäksi sivunnut joitain poliittisesti arkoja kloridisensorihiiriin liittyviä aiheita. Ilmeisesti posteri oli varsin kiinnostava monille, sain myytyä kloridisensorihiiriä ties kenelle, ja ihmiset oikeasti suhtautui tosi positiivisesti tyhmään posterinesittelijään kun kerroin kaikille aina ensin rehellisesti että minähän en tästä mitään tiedä. Kysymyksiä tuli paljon, mutta tiukimmin jäi mieleen ilmeisesti Frodon karma-vastaisku, kun joku kanadalainen tyyppi (ei siis “Frodo”) kysyy: “Tiesitkö muuten, että sulla on konferenssin parhaimman väriset …. kynnet?”
Iltaohjelmaan kuului ilmainen siideribaari Capitol Hillin takana. Siellä tuli tavattua useitakin ihmisiä; mieleenpainuvin oli Bill, cowboy-hattuinen parrakas peruslänkkäri, joka joi viskiä ja poltti paksuja sikareita. Tyypin elämänkokemuksiin kuului mm. tarkka-ampujan pestit Saigonissa, Iranissa ja Bosniassa (tyypin kädet lähti tekemään hermostuneita pakkoliikkeitä joka kerta kun se kertoi siitä miltä tuntuu tappaa ihminen ja vielä nähdä se kiikaritähtäimen läpi); vastavakoilu ensimmäisen Bush-sodan aikana (kuulemma kun vetää rätin naamalle niin sen nenänmuodolla ja parralla pärjää aika hyvin, eikä tarvinnut edes kovin sujuvasti osata arabiaa); se oli tavannut henkilökohtaisesti Paavin (sen edellisen) (sanoi et se oli “kinda cool”) ja kirjaimellisesti törmännyt Dalai Lamaan juna-asemalla Kiotossa. Hämmentävintä kuitenkin oli se, että se on elänyt koko lapsuutensa ja pääosan aikuiselämäänsä Japanissa – koska japanilainen perha oli adoptoinut sen kun se oli 15! Adoptioisällä oli sushipuoti, jossa poika usein autteli; asiakkaat yleensä kun tilaa niin näkevät kokista vain kädet, ei mitään kummallista, mutta annas olla kun katse kohosi ja sushilautasta ojensikin aito gaijin! Nykyään Bill asuu jossain keskilännessä (japanilainen vaimo vaatimalla vaati kymmenen vuotta sitten että jenkkeihin pitää päästä), sillä on siellä muutama pinta-ala-yksikkö maata ja pihvikarjaa, pitää “Bill’s Backyard Barbeque”-nimistä BBQ-catering-firmaa, ja sen nimikko-BBQ-kastiketta myydään joissakin tupakkaliikkeissä salaa tiskin alta samalla kun Bill odottelee Merijalkaväen eläkeshekkejä.
Voi pojat.
Yks päivä pitäis vielä jaksaa skarpata, sen jälkeen pääsee lepäämään Unites Airwaysin sillipurkkiin kahdeksi päiväksi. Onneksi löysin vihdoin pakollisen SfN-matkamuiston, stressiaivon jota voi puristella silloin kun otsasuoni alkaa tykyttää liikaa.

3 thoughts on “Tiistai – Ne vs. Me 2 – 6.5

  1. Kyllä se ihan pärjäs sujuvasti seurassa olleiden japanilaisten kanssa – ja jutussa oli niin paljon yksityiskohtia joita ei ihan pelkästään ninja-leffoja katsellen ymmärrä japanista.
    Ja ainakin se barbeque-juttu piti paikkansa; seuraavana päivänä otin iltapäivän vapaata (aivo sanoi et nyt riittää, ei mahdu enempää) ja kävin etsimässä sikariliikkeen. Valkoisessa keinonahkakoltussani ja korkeissa punaisissa saappaissani olin sikareita löyhyttelevien punaniskojen seassa kuin kala ilman polkupyörää (tai jotain), mutta hämmästyksekseni onnistuin kävelemään paikasta ulos tiskin alta ostettu pullo grillikastiketta mukanani.
    Nyt jos enää saisi aikaiseksi jonkun grilli-illan… mahtaakohan ne Kumamotosta tuodut hevosenfileet olla vielä syömäkelpoisia…

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s