Hai, yakusoku shimasu

security.jpgTyypillisesti taas tapahtui paljon kaikkea kerralla, eikä kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen ensimmäisenä mielessä ollut että käynnistänpä koneen ja blogaan. Mielessä oli useammankin lentotunnin ajan pyörinyt ajatus pitkällisestä ja yksityiskohtaisesta selostuksesta elämäni karmeimmasta ja nöyryyttävimmästä kokemuksesta lentokentillä – mutta selviätte ajan puutteen vuoksi vain lyhyellä tiivistelmällä: check-in’issä en saanutkaan boarding passia tai istumapaikkaa koneeseen vaan jonkinlaisen departure management-kortin, jonka mukaan mä ilmeisesti vaadin erityiskohtelua. Tämän jälkeen jokainen viranomainen joka kortin näkee, menee koleaksi – pahin hetki oli se, kun seisoin yksin lukitussa lasikopissa keskellä muita ihmisvirtoja *ilman* passiani joka meni jonnekin toisaalle. Vaikka sentään sain pitää vaatteet päälläni koko toimituksen ajan, itku oli loppua kohden enemmän kuin lähellä (ja siitäkös ne vasta olis riehaantuneet). Ja jos joku olis edes jossain vaiheessa selittänyt jotain, mitä tahansa, että WHY ME? Kuulin portilla erään toisen henkilön tilittävän joutuneensa samanlaiseen kohteluun, vaikka oli business-luokan matkustaja; ihonväriltään tumma USAn kansalainen jonka voisi hyvällä mielikuvituksella mieltää arabiksi. Punainen tukka? Vai se, että haluisin käydä katsomassa sen Pentagonin ja kerroin siitä julkisesti?
Joka tapauksessa, hetkellisesti lämmenneet tunteeni ko. Vapauden Päämajaa kohtaan viilenivät niin voimakkaasti pakkasen puolelle että oikeasti pohdin, löytyisikö ensi vuodeksi tarpeeksi kiinnostavaa kongressisettiä ilman että tarvitsisi enää tuonne mennä. Puhumattakaan siitä että sinne haluaisin töihin. Grr.
Yleensä tuollaisen yli 10 h lentämisen ja aika-eron jälkeen tekee mieli nukkua sillai pidempään, vaan tällä kertaa moiseen yleellisyyteen ei ollut mahdollista: lauantai-aamuna vekkari herätti armottomasti kello kahdeksan, sillä ystävämme ja sihteerimme Kangas Korkeilla Riisipelloilla oli menossa naimisiin ja siinä sai jo kiirettä pitää että kehitti itselleen jonkun siedettävän vaateparren. Jotain löytyi, ja jotenkin sitä sai raahauduttua jonnekin hornantuuttiin, International Christan Universityn kampuksen kirkkoon puoleenpäivään mennessä. Häät siis olivat kirkkohäät, ja vaikka podin pientä antropologista pettymystä siitä, etten päässyt seuraamaan Aitoja Japanilaisia Häitä, ei nää ihan täysin tuttua kamaa olleet.
Lähdetään vaikka siitä, että ilmeisesti täällä ei ole mikään tarve kuulua kirkkoon voidakseen pitää kunnon kirkkohäät messuineen kaikkineen: kumpikin osapuoli oli valmistunut ko. yliopistosta ja se ilmeisesti riittää. Morsiamella (reilusti yli kolmekymppinen nainen, joka yleensä pukeutuu äärimmäisen vaatimattomasti harmaaseen polvipituiseen mekkoon ja pinkkeihin lenkkareihin) oli halkaisijaltaan noin kaksimetrinen hääpuku (vyötärön kohdalta noin kaksikymmentä senttiä) monimetrisine laahuksineen ja kasvot peittävine huntuineen kaikkineen (sulho tosin pariin otteeseen taisi tallata helmalle). Muuten hääkaava oli tuttu (yllättävän paljon henkilökohtaista hupia sai siitä kun yritti laulaa virsiä japaniksi virsikirjan mukaan), korinttilaiskirjeitä luettiin (sen jopa tunnisti), saarna oli pitkä(veteinen; ensimmäisten lauseiden jälkeen lakkasi edes yrittämästä seurata), valat vannottiin (sotilaallisen särmästi), sormukset vaihdettiin, sulhanen nosti hunnun morsiamen kasvoilta ja suuteli. Mutta. Koko touhun aikana morsian ei hymyillyt kertaakaan, eikä sulhanenkaan: kun he kääntyivät kirkkokansaan päin ja kävelivät salamavalojen loisteessa ulos, olisi asiaa tuntematon voinut luulla että kyseessä oli ikävämpikin pakkoavioliitto. (Myöhemmin kuulin, että itse asiassa morsian hymyili paljon enemmän kuin on Tapana).
volvo.jpgSeremonian jälkeen kansa poistui kirkosta ulos, kumarsi hääparille ja vanhemmille (ei mitään halailuja tai muita), ja sen jälkeen pari asteli kirkon portaat ruususateessa paikalle kaahanneeseen “RABU”-sanoin ja kokistölkein koristeltuun avo-volvoon (siis VOLVOON), jossa he sitten ajelivat muutaman kerran parkkipaikan ympäri rokin soidessa autostereoissa tööttäillen torvea ja vilkuttaen taputtavalle yleisölle ennenkuin parkkeerasivat vieressä olevan juhlapaikan pihalle. Jei.
Juhlapaikalla pääsymaksun (10000 yen/henki) maksettuaan pääsi juhlasaliin, jossa saimme neljän tunnin ajan kuunnella loputtoman määrän japaninkielisiä puheita jotka ilmeisesti olivat äärimmäisen hauskoja mutta kukaan ei osannut niitä kääntää (ilmeisesti suurin osa vitseistä perustui siihen, että puheenparsi oli olevinaan yltiöjäykkää ja perinteistä mutta siltikin aivan vallattoman hassuttelevaisia), syödä hiukan (ja vielä vähemmän jos ei välitä kaloista) ja havaita, mikä ero on 30 euron ja 500 euron juhlakengissä – noissa jälkimmäisissä juoksin ja tanssin puoli vuorokautta Jankan häissä, edellisissä olin valmis pyörätuoliin jo parin tunnin seisoskelun jälkeen). Niin sen kohdan missä osa häävieraista pukeutui leppäkertuiksi ja esitti jonkinlaisen laulun olisi kyllä voinut ottaa videolle. Absurdius maksimus.
Mutta, ei hääkakkua, ei häävalssia, vaan puheita, puheita ja puheita. Vaikka hääkimppu lensikin niin kukaan ei ollut kuullutkaan sukkanauhan heittämisestä, ne keiltä asiasta kysyin olivat lähinnä järkyttyneitä. Nuutumisen estämiseksi Sty ehdotti morsiamenryöstöä, mutta epäilen että homman vitsikkyys olisi jäänyt kaikilta väliin. Ainakin sulhasen vanhemmat olivat vakavemman näköisiä kuin Corpse’s Bridessa sen oikean morsiamen vanhemmat – pelotti ajatellakin miltä isän kasvot näyttäisivät jos hän yrittäisi hymyillä.
Ai niin. Kuten tapana on, morsiusparille ei anneta mitään lahjoja vaan pari antaa vierailleen saippuaa. Nyt on meillä saippuaa useammaksikin vuodeksi.
Tänään piti saada kaikkea aikaiseksi, ja opiskella japania (alle kaksi viikkoa kokeeseen! argh!) ja siivota ja olla tekemättä mitään aka. rentoutua. Siivous onnistui osittain, ja intouduin taas hetkeksi ruoputtamaan 30-senttistä ‘puutarhaani’; poistin pari kuihtunutta kasvia ja istutin krookuksia ja iiriksiä ja tulppaaneja.
ovi.jpgTalvi alkaa olla tuloillaan: lämpöä vain +10 astetta (sekä ulkona että sisällä), ja kotioven vieressä kasvava puu on puhjennut täyteen vaaleanpunaisia kukkia. Taivas on sähkönsininen ja futonit tuulettuu hyvin. Ja kun alkaa joulukin lähestyä, kaupoissa alkaa näkyä taas tuoreita mansikoita – vielä ovat hiukan kalliihkoja, mutta pian niitä kehtaa jo syödä.
Kyllä täällä kelpaa asua. Chicagon lentokentällä kun viereeni istui ryhmä japanilaisia, teki mieli syöksyä halaamaan niitä. Naritan lentokenttä sanoo mulle okaerinasai ja tullimies ei kiusaa mua lainkaan. N’EX Ikebukuroon ja kaikkialla on niin kotoisaa.
Ja niin kauan kun pidän tietoisuuteni rajan tuolla puolen sen ikävän faktan, että huomenna pitää olla töissä missä luultavasti helvetti on jäätynyt ja mutanttihiireni vallanneet koko eläintallin ja kello 11 aamulla olis syytä olla taas skarppi ja esittää pätevästi toimintasuunnitelma loppuvuodeksi – niin kauan kun keskittyy tähän hyvin pieneen todellisuuteeni punaisella sohvalla, tuntuu siltä kuin kaikki olisi kohdallaan.
weather.jpg

Advertisements

6 thoughts on “Hai, yakusoku shimasu

  1. Se kiusaaminen siella lentokentalla ei johdu punaisesta tukasta vaan siita etta olet ulkomaalainen. Itse saman kohtelun saaneena huomasin etta niilla oli tapana ihan kursailematta pistaa ulkomaalaiset ja varilliset omaan jonoon jotka pistettiin sen typeran syynin lapi. Land of the Free… yay.

  2. Kaste shintolaisin, häät kristityin ja hautajaiset buddhalaisin menoin lienee normaali tapa.
    “Me otetaan kaikista uskonnoista parhaat juhlat” valisti kendo-opettajani 15 vuotta sitten.

  3. No ei kukaan mulle siellä ääneen moista tietenkään sanonut, mutta siinä kohtaa missä matkalla tulliin lukee tervetuloa Japaniin – お帰りなさい luin ton jälkimmäisen itselleni tarkoitetuksi…

  4. Kolibri: ei ne kaikkia ulkomaalaisia tuolla tavoin kohdelleet. Vai arpovatko joka koneellisesta kaksi joiden housuihin pitää kurkkia? Vaikuttaisi aika tehottomalta tavalta taata lennon turvallisuus…

  5. Kyllä mulle tullimiehet (miksi nekin muuten katsovat aina passia?) kommunikoivat lähes aina samalla kaavalla: -Mitä sä täällä teet? Asun. -Onko tullattavaa? Ei. -Tervetuloa ja viittaus kädellä häipyä paikalta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s