Cut the crap and get back to work

Muutama tunti lisää keskellä tätä kaaosta, ja melkein pystyy taas keskittymään. Okei, rahaa ei ole. Okei, olen tyhmä. Okei, visa on hyllyllä. Mut ei auta, kun taas löysi uuden labran joka julkaisi just jotain ihan liian läheltä Mun Omaa Aivoaluettani – prioriteetteja järjesteltiin hetki ja artikkelista heitettiin menemään yksi kappale, jonka datan viimeistelemiseen olisi mennyt vähintään viikkoja. Laborantit on taas ojennuksessa ja hiirieni hännät liukuhihnalla kohti genotyyppausta. Mulla on ennen vuoden loppua arviolta noin 8 hiirtä joista on otettava kaikki irti, ja niiden lisäksi parikymmentä joista pitäisi kans ottaa kaikki irti – mutta vasta seuraavaa artikkelia varten. Joten taitavat mennä pilottikokeiksi.
Huomauttaisin muuten tähän väliin (kun en aikaisemmin muistanut), että massakongresseissa ottaa suunnattomasti päähän huolimattomasti tai epäselvästi tehdyt posterit (eli sellaiset, joista ei voi yli 3 metrin päästä nähdä, kannattaako sen eteen pysähtyä). Vielä enemmän ärsyttää sellaiset posterinesittelijät, jotka vastaa kohteliaaseen pyyntöön “Mulla on vähän kiire, voitko kertoa juttusi pääpointit” puolen tunnin jaaritelmalla. Vaikka juttu ois kuin hyvä, puolessa välissä ihminen alkaa pohtia voisko päästä seuraavalle posterille nopeammin jos feikkaisi vaikka epilepsiakohtausta. Näitä on *paljon*; kolmannen päivän jälkeen lisäsin pyyntöön vielä määritelmän “alle kolmessa minuutissa” – auttoi hyvin harvoin. Mun mielestä ihmisen pitäisi pystyä kolmella virkkeellä tiivistämään juttunsa, olkoonkin se vaikka kuinka pintapuolista; esimerkiksi, “Tutkin GABAergisten ja ei-GABAergisten solujen sähköfysiologisia eroja ja havaitsin GABAergisten solujen käyttäytyvän eri tavalla kuin yleensä oletetaan, esimerkiksi aktiopotentiaalin pituuden ja spaikkitaajuuden suhteen. Toisessa osassa työtäni tutkin jänniteherkkien kalium-kanavien osuutta näihin ominaisuuksiin ja havaitsin, että ainakin osaksi GABAergisten ja ei-GABAergisten solujen erot voidaan selittää näiden kaliumkanavien ekspressioeroilla. Haluatteko tietää enemmän?”
Onhan se totta, että kahdeksalla kopioidulla A4:lla voi sisällyttää saman informaatiosisällön kuin 170*110 sentin kiiltävälle paperille tulostetulle moniväriposterille. Vähän niinkuin teoriassa googlen voisi ehkä printata kirjoiksi. Mutta tiedettä vaivaa ihan sama infoähky kuin loppumaailmaakin, ja tän takia mielestäni on äärettömän tärkeää huolehtia esitysformaatin toimivuudesta. Hirvittää ihan ajatella, miten paljon työtä ja tuloksia hukkuu bittivuoren perukoille ihan vaan sen takia, että asiaa ei ole osattu ns. myydä. 50-luvulla riitti kun kirjoitti että mittasin millaista sähköä menee mustekalan jättiaksonissa, tuossa o valokuva oskilloskoopista; nyt ei oikeasti enää riitä että kirjoittaa että oli tuollainen ionivirta solussa, laitoin tätä mömmöä päälle ja se katosi. On oltava Tarina, ja sijainti maailman merkityksellisyyskartassa. Ja mielellään selkeä, kaunis ja monivärinen graafinen esitys asiasta.
Tästä korollaarina (minä ja sivistyssanasto emme ole kavereita) – olen nyt viimeisen puolen vuoden aikana löytänyt toistakymmentä erilaista “neuroinformatiikka-keskusta” – projekteja, jotka yrittävät väsätä jotain ohjelmaa tai vebbisivustoa, jonne kaikki vois uppailla dataansa ja malleja ja morfologiaa ja ties mitä. Ja lähes kaikki ne kärsivät samasta ongelmasta: jokainen pieni tai suurempikin putiikki haluaa olla Se Suuri Neuroinformatiikkakeskus, täysin ignoroiden ympäröivän maailman ja sen, että kyseisten softien tekijöiden kavereiden lisäksi on hyvin hankala saada ketään käyttämään Jälleen Uutta StandardiMLää tai aktiopotentiaalinplottaussoftaa (varsinkin kun kaikki ja niiden kaverit käyttää jo Originia tai jotain muuta Oikeaa Kallista Softaa).
Olishan se kiva kun kaikki neurodata olis jossain ja sitä vois hakea, vähän niinkuin geneetikot tekee heti äidinmaidosta vierottamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että pyörä keksittäisin aina uudelleen, henkilöt voisivat havahtua ja tajuta, että jos joku paikka joskus muodostuu neuroinformatiikan toimivaksi sydämeksi, se on NEURON-simulaattorin ympärille löyhästi muodostunut SenseLab.
Kokonaan toinen juttu on se, että pitäs saada neurovelhot ymmärtämään datan jakamisen hienous. (Ei nyt sentään tartte jakaa ennenkuin on julkaissut, mutta…)
Mut niin. Cut the crap, hiiret ei odota.
Ainiin, se mistä mun piti tässä blogata: Nature Neurosciencella (siis se melkein toiseksi paras lehti mihin juttunsa voi saada) on perustanu oman blogin – ja nimenä on, yllätys yllätys, Action Potential. Saas nähdä onko siitä mihinkään.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s