Tiistai – Ne vs. Me 2 – 6.5

kynnet.jpg
Sittenkin kirivät, penteleet. Käy ilmi, että posterissa jonka olin missannut, tyypit oli esitelleet kaikenlaisia parametrejä DCN:stä – ja vaikka niiden datassa ei ollut GABA/glutamaattisoluja identifioitu, mun posterin nähtyään ne laittoi mailia *samana iltana* tyypille joka on väsännyt mun fluoresoivat hiiret että saiskos niitä käyttöön. Ja vaikka se niiden omistaja ehkä suostuisikin vähän viivästyttämään hiirien postittamista, kiire on. Juttu on saatava poikki ja pinoon, ennen vuoden loppua.
Iltapäivän ohjelmalistassa mulla oli noin viisikymmentä posteria, pääasiassa hakusanoilla ‘intrinsic excitability’ ja ‘plasticity’ perusteella – ja huomaan, että intrinsisen eksitabiliteetin plastisuus on todellakin muodissa nyt. Jopa siinä määrin, että aika monessa jutussa kaikkia noita termejä on käytetty vain mainosarvonsa vuoksi, ilman että varsinaisia asioita ois oikeasti määritelty tai käsitelty. Oli siellä joukossa helmiäkin; yksi pieni tutkijanplanttu on kehittänyt aika näppärän menetelmän Ih-virtojen käsittelyyn, ja toinen taas tutkinut kunnollisella gradstudent-omistautumisella dendriittipuun geometrian vaikutusta solujen aktiivisuusmuotoihin. En tiiä, saatoin olla hiukan liian ilkeä tälle viimeksimainitulle, kun päätin tavallisten kysymysteni sarjan täysin todenmukaiseen ja asialliseen “Kiitos, erittäin mielenkiintoinen työ. Tiesitkö muuten, että näytät ihan Frodolta?” (minkä jälkeen luonnollisesti poistuin posterboardin toiselle puolelle kuuntelemaan miten kauan pojalla kestää kerätä korttinsa taas kasaan…)
Kilometrejä vaellettuani olin oikeasti ihan tyytyväinen, kun sain ex-tempore -pestin: eräs kollaboraattori oli estynyt saapumasta (lue: ei päässyt sisään USAan kun passi oli vanhanlainen) ja koska olin sattunut olemaan labrassa läsnä samaan aikaan kuin ko. henkilö oli kokeensa tehnyt (siis ne tehtiin meillä, meidän hiirillä, meidän laitteilla) niin sain kyseenalaisen kunnian posterinesittelijänä. Eihän siinä muuten mitään ongelmaa olisi ollut, mutta kun ko. posteri käsitteli retinaa ja retinan varhaiskehitystä, ja mä kun en tiedä kehityksistä mitään ja retinasta vielä vähemmän, enkä oo sitä kloridisensorihiirtä koskaan käyttänyt itte.
Pari tuntia myöhemmin havaitsen paitsi että suuni on rutikuiva jatkuvasta puhumisesta, olen myös oppinut aika hirmuisen paljon retinasta ja sen kehityksestä ja sen lisäksi sivunnut joitain poliittisesti arkoja kloridisensorihiiriin liittyviä aiheita. Ilmeisesti posteri oli varsin kiinnostava monille, sain myytyä kloridisensorihiiriä ties kenelle, ja ihmiset oikeasti suhtautui tosi positiivisesti tyhmään posterinesittelijään kun kerroin kaikille aina ensin rehellisesti että minähän en tästä mitään tiedä. Kysymyksiä tuli paljon, mutta tiukimmin jäi mieleen ilmeisesti Frodon karma-vastaisku, kun joku kanadalainen tyyppi (ei siis “Frodo”) kysyy: “Tiesitkö muuten, että sulla on konferenssin parhaimman väriset …. kynnet?”
Iltaohjelmaan kuului ilmainen siideribaari Capitol Hillin takana. Siellä tuli tavattua useitakin ihmisiä; mieleenpainuvin oli Bill, cowboy-hattuinen parrakas peruslänkkäri, joka joi viskiä ja poltti paksuja sikareita. Tyypin elämänkokemuksiin kuului mm. tarkka-ampujan pestit Saigonissa, Iranissa ja Bosniassa (tyypin kädet lähti tekemään hermostuneita pakkoliikkeitä joka kerta kun se kertoi siitä miltä tuntuu tappaa ihminen ja vielä nähdä se kiikaritähtäimen läpi); vastavakoilu ensimmäisen Bush-sodan aikana (kuulemma kun vetää rätin naamalle niin sen nenänmuodolla ja parralla pärjää aika hyvin, eikä tarvinnut edes kovin sujuvasti osata arabiaa); se oli tavannut henkilökohtaisesti Paavin (sen edellisen) (sanoi et se oli “kinda cool”) ja kirjaimellisesti törmännyt Dalai Lamaan juna-asemalla Kiotossa. Hämmentävintä kuitenkin oli se, että se on elänyt koko lapsuutensa ja pääosan aikuiselämäänsä Japanissa – koska japanilainen perha oli adoptoinut sen kun se oli 15! Adoptioisällä oli sushipuoti, jossa poika usein autteli; asiakkaat yleensä kun tilaa niin näkevät kokista vain kädet, ei mitään kummallista, mutta annas olla kun katse kohosi ja sushilautasta ojensikin aito gaijin! Nykyään Bill asuu jossain keskilännessä (japanilainen vaimo vaatimalla vaati kymmenen vuotta sitten että jenkkeihin pitää päästä), sillä on siellä muutama pinta-ala-yksikkö maata ja pihvikarjaa, pitää “Bill’s Backyard Barbeque”-nimistä BBQ-catering-firmaa, ja sen nimikko-BBQ-kastiketta myydään joissakin tupakkaliikkeissä salaa tiskin alta samalla kun Bill odottelee Merijalkaväen eläkeshekkejä.
Voi pojat.
Yks päivä pitäis vielä jaksaa skarpata, sen jälkeen pääsee lepäämään Unites Airwaysin sillipurkkiin kahdeksi päiväksi. Onneksi löysin vihdoin pakollisen SfN-matkamuiston, stressiaivon jota voi puristella silloin kun otsasuoni alkaa tykyttää liikaa.

Advertisements

Löysäilyä

Niin siinä sitten kävi, että sunnuntain euforia, maanantain posteri-infoähky ja epäsäännöllinen ruokailu muuttui migreeniksi, jonka takia jouduin vetäytymään hotellini suloisten vällyjen väliin jo neljältä iltapäivällä – ja jättämään väliin paitsi tuttavan palkinnonsaantiseremonian myös Science-lehden sponssaaman verkostumisbuffetin. Onneksi tilanne korjaantui tiistai-aamuun mennessä, ja onnekkaasti tiistai-aamupäivä oli mun kalenterissa tyhjää täynnä – eli alustavasti olin suunnitellut käyttäväni sen turisteiluun kaupungilla.
Mutta. Alankohan tulla vanhaksi, mutta en löytänyt LP:stäni yhtään mitään sellaista minkä eteen jaksaisin nähdä sitä vaivaa joka olis aiheutunut siitä että oisin liikkunut mihinkään. Tai sitten täs kyläs ei ole mitään katsottavaa – ainoa juttu joka olis ehkä marginaalisesti kiinnostanut ois ollut jenkkien vapamuurareiden päämaja, jonka pitäs olla jotenkin härö.
Mut mielummin vaikka istun pelaamassa eveä kongressikeskuksen kokolattiamatoilla.

Supersunnuntai: Ne vs Me 1-6

poster1.jpgI’m on roll. Olen rullalla.
Sunnuntain ohjelmassa oli kaikki ne kolme posteria jotka oli aikaisemmin – abstraktien perusteella – aiheuttanu mulle sydämentykytyksiä, että onko ne päässeet pidemmälle kuin minä, olenko myöhässä tutkimusteni kanssa.
En oo. Vaikkei mikään niistä ollut huono tai virheellinen, ne on kaikki ainakin puoli vuotta jäljessä musta, ja muutenkin näytti olevan suuntaviitat hukassa. Ja mistä suuntaa etsitään? Seisoin neljä tuntia posterillani luennoimassa tauottomasti ja pelkäämäni kilpailijat seisovat jonossa kysymystensä kanssa ja tekevät muistiinpanoja. (Virallisesti mun olis pitänyt seistä siinä vain tunti ja käyttää loppuaika muiden postereiden lukemiseen… mutta sillä hetkellä kun nastasin lapun ylös alkoivat kysymykset enkä olisi hengissä selvinnyt ellei Javi olisi tuonut mulle vähän väliä uusia vesipulloja).
Ehkä tähänastisen “uran” kohokohta: Prof. Y., Israelilainen Grand Old Man, siis oikeasti antediluviaanista kastia tulee posterilleni. Mä tykitän ties kuinka monetta kertaa litaniaani “ja siis, GABAergisillä soluilla on leveät aktiopotentiaalit, ne spaikkaa hitaasti JA niiden spaikkaustaajuus hidastuu nopeasti”, ja Y keskeyttää: “siis tarkoitat glutamatergiset solut.” Mä vastaan, että en, tarkoitan todellakin että GABAergiset solut. Y. ottaa silmälasit kyömyltä nenältään ja katsoo mua silmiin noin viiden sentin päästä: “Ootko sä tässä nyt kertomassa että nää toimii täysin päinvastaisesti kuin mitä joka ainut alan perusteos opettaa?” Mä hymyilen kuin Hiroshima vuonna ’45 ja sanon “Yes, that’s what I am saying”. Ah. Vähän sama kun Niobe kertoi Camarillassa Glennfinnanille että oli viettänyt pääsiäisyön Vatikaanissa, Pietarinkirkon kyptassa. Että mitä teit??
Porukkaa oli siis aivan valtavasti. Tietysti, 30 000 osanottajan joukosta täysin randomistikin aika moni eksyy posterille X, mutta suurin osa näistä oli tullut paikalle erittäin tarkoituksellisesti. Tää lähes tulkoon korvaa sen pahan mielen että eräs tietty henkilö ei tullut, eikä edes tullut katsoneeksi ohjelmasta onko mulla esitystä.
Ja se malli, jonka ne Toiset oli tehny: kyllä, niillä on malli, vaan ne ei edes itse tiedä mitä se mallintaa. Ja niillä ei ole kaikkia kanavia. Ja me tehtiin salamannopea strategianmuutos: sen sijaan, että mä nyt käyttäisin seuraavat kolme kuukautta siihen, että opiskelen miten malli tehdään, otettiin yhtä mallinnusgurua kainaloista kiinni, kannettiin se nurkan taakse ja tehtiin kollaboraatiodiili: mä lähetän sille parametrit jotka pitäis saada malliin, ja data johon se malli pitää sovittaa, ja se tekee pohjatyön ja sovituksen, omien sanojensa mukaan siihen menee aikaa viikko. Sen jälkeen mä lennän viikoksi sen luoksi säätämään ja viilaamaan malli viimeistä piirtoa myöten siistiksi, ja homma on julkaisuvalmis; luultavasti ennen niitä toisia joiden on vielä tehtävä paljon työtä ennenku ne voi julkaista.
Ja mua ei yhtään haittaa, että ko. mallinnusmestarin labra on Palermossa, Italiassa.
(Ja kun se posteri on nyt julkaistu, ja jaettu handoutteina (jotka loppui kesken alle tunnissa) niin voin sen laittaa julkisestikin näkyville: tuolla on hiemen pienennetty giffiversio.)
Tänään on löysäilypäivä, jolloin käyn katsomassa tuttujen postereita ja rupattelen mukavia.
I’m lovin’ it. Tää olis paras muistaa sit kun on taas se vaihe jolloin ei halua muuta kuin mennä futonin alle itkemään.

Ne – Me 1-0

Siis mun piti mennä vaklaamaan että aikooko se Toinen Porukka ryhtyä mallintamaan soluja. Posteri on yksiselitteinen, ei ainoastaan ne oo aloittamassa mallintamista vaan jo saaneet mallinsa valmiiksi. Sen, jota mun tässä piti ryhtyä väkräämään. Tosin, ne ei tiedä kaikkia parametrejä, mut silti. Ne ei edes tiedä mitä solua ne mallintaa, ja mä tiedän.
Hengitän syvään ja rauhallisesti – tää tarkoittaa vain sitä, että mun ei nyt TARVI tehä sitä mallia. Odotan että julkaisevat ja jatkan sitten siitä, mihin sen toisen labran gradstudentti on sen nykertänyt. Alku on noissa aina hankalin.

Kävelin läpi Publisher’s Row’it enkä ostanut yhtään kirjaa. Hyvä minä. Vaikka mieli tekis.

Loistava lauantai

DL1.jpg
Yritän pitää endorfiinitasoni aisoissa ja olla suuremmin hypettämättä, kunhan listaan päivän kohokohdat:
1) Hotelliaamiaisella huomasi että on mahdollista valita seisovapöytä-optio jossa sai samalla rahalla syödä juuri niin *vähän* kuin halusi. Loistava ja lämmin sää, tarkeni ilman kaulahuivia ja villa-aluspaitaa! Soittolistalla tänään Kwania.
2) Messukeskuksessa ilmoittauduttuani huomasin, että mulla on aikaa seuraavaan tapahtumaan puolisentoista tuntia, ja päätin käyttää sen löytämällä kirjakaupan. Siis löysin kirjakaupan! Joka vielä kaiken lisäksi myi niitä aikamatkustajan vaimoja, joten säästyin epämääräisten muiden kirjojen ostamiselta. (Ensimmäisten parinkymmenen luetun sivun perusteella – kyllä, oli vaivan arvoista. Eikä nyt tarvitse olla huolissaan siitä, että Mishiman herkistely Bangkokin helteessä päättyisi liian aikaisin.)
3) Loistavia luentoja! Osallistuin minisymposiumiin joka käsittelin gap junctioneita – aihetta, josta luulin tietäväni kaiken oleellisen vuoden 2003 lopussa. Voi herraisä että ovat edistyneet… harmi vain, että vasta siinä vaiheessa kun olisin halunnut kysyä mieltä polttavan kysymyksen (“What about quinine?”) tajusin, että kysymyksiä varten pitää mennä erikseen salin keskellä olevalle mikrofonille enkä ehtinyt / saanut aikaiseksi…
4) DL! Vaikka aluksi masennuin ja luulin olevani aivan liian myöhässä (menin jonon hännille 1h 45 min ennen luennon alkua), koin jonkinlaista nautintoa havaitessani keränneeni Tokiossa joitain tungoksensietoskillejä. Vaikka ryysiksessä monikin alkoi ahdistua jo aivan liiaksi, mä vaan rauhallisesti nojaan tungosta vastaan ja nautin siitä, että ilmaa riittää hengitettäväksi.
5) Ja vaikka pahasti näytti toiselta, loppujen lopuksi pääsin saliin ja ovelasti soluttautumalla jopa melkoisen lähelle puhujanpönttöä (n. rivi 20, mutta ihan oikea laita). Poistuessaan Hänen Pyhyytensä käveli noin kolmen metrin päässä musta, välissämme oli vain tiukka rivi MIBejä… toki olin niin tohkeissani että en kuvaakaan saanut kännykameralla otettua. Niin, kännykameralla. Kun olin lukenut turvallisuusmääräykset (ei läppäreitä, ei metalliesineitä taskuissa, absolutely no weapons) ja luonteeltani turhan tunnollinen, ei ollut sitten laukussa kameraakaan mukana. Mut eipä tuo mitään, olis vaan vienyt huomiota aiheelta, eli DL:n puheelta.
6) Puhe, jonka aikana päätin että mun on opeteltava pikalukutaidon lisäksi myös pikakirjoitus, ei muuten pystynyt kirjoittamaan quoteja ylös.
“Jos te kehitätte jonkinlaisen leikkauksen, jolla saataisiin leikattua aivoista negatiiviset tunteet pois, niinkuin viha, kateus, kauna, inho, pelko, ahdistus – minä olisin ensimmäisenä jonottamassa leikkauspöydälle. Kyllä se nyt aina voittaa sen vaivan mikä seuraa siitä, että joka ainut päivä pitää meditoida kaksi tuntia.”
(Ja paljon muuta. En jaksa, voi enkä edes halua kopioida kaikkia muistiinpanojani tähän. You had to be there.)
7) puoli tuntia edellisen jälkeen tapaan serkkutyttöni, jonka oon viimeks tavannut vuonna ’93. Eikä ole hän muuttunut paljoakaan, vaikka mukana oli mies ja 11-kuukautinen tytär. Mentiin saksalaiseen ravintolaan (!) ja söin aivan taivaallisen pihvin. Oli ihan älyttömän mukavaa. Kaukana asuminen korostaa perhesiteitä jotenkin kummasti…
8) ko. saksalaisen ravintolan yhteydessä oli tuontitavaraliike, josta löytyi a) puolalaisia suklaapipareita b) Wasan ruisnäkkileipää c) Vaasan & Vaasan hapankorppua ja d) pandan lakritsaa.
Nyt nukkumaan, aamulla homma alkaa vasta toden teolla – klo 8:00.

Sunnuntai-aamu, 8.00 ensimmäinen posterisessio, ja vaivoin pysyn nahoissani. Listalla lukuisia huippukiinnostavia juttuja, monet sellaisia tosin joiden kanssa pitää olla tosi tarkkana, mitä kertoo; toistaiseksi oon pystynyt pitämään suurimmat salaisuuteni salassa, tiedän että MONILLA on mun iltapäiväposteri ohjelmassaan, ja toivon että pomo on antamassa poliittista taustatukea silloin mulle. Toisaalta mut on lähetetty tiedustelijaksi monille postereille sillä perusteella, että mun nimeni ei ole VIELÄ kenellekään tuttu eikä mua ehkä havaita kilpailjaksi…

hupia myöhäisiltapäivässä (niille, jotka katsovat tarpeeksi TV-sarjoja)

… toi maailmankuulu tiedemies, joka puheessaan workshopissa huomattavan huolellisesti pitäytyi siistissä kielenkäytössä (“It is such a pain in the neck…”)… kunnes ryhtyi selvittämään yhtä simulaatioympäristöön liittyvää toimintoa jossa oleellisena muuttujana on “fraction”.
Mä en voinut olla hihittelemättä ittekseni, kun se järjestelmällisesti lyhensi ko. termin muotoon “frack”. “If you look at this frack here… fracking like this… ”

Tän aamun Washington Postin viihde-osastossa arvioitiin uutta Pride and Prejudice-elokuvaa, ja vaikka arvostelija ilmeisesti piti leffasta, hän ei suostu vertaamaan sitä BBC:n minisarjaan:
“Is it as good as the superb BBC miniseries of 1995 […]? How the hell would I know? Do you think I watched it? Get serious. Life’s way too short for five hours in front of the tube watching ponces and twits flounce and scrape and talk tony Brit.”
Varjelkoon etten koskaan tule niin kiireiseksi kuin miltä nämä amerikkalaiset vaikuttavat olevan. Kaikki satamiljoonaa Shinjukun juna-asemalla samaan aikaan olevaa japanilaista salarymania tuntuvat rennommilta aamukasin ruuhkassa.

Vahvistuksia rintamalle

pentagon.jpgTänään kaupungissa oli erilainen ilma. Hotellin ovista kolme asekelta ulos, ja pukumiesten seassa näkyy tuttuja hahmoja: normaalin näköisiä ihmisiä, jotka reppuineen ja lenkkareineen kohdistavat askeleensa kohti messukeskusta. Katsekontakteja syntyy, hymyileviä tervehdyksiä – ilman nimilappuja ja posteriputkiakin, toisilleen tuntemattomat ihmiset tietävät olevansa samaa jengiä. Ei ollut ollenkaan hullumpi olo talsia pakkasmaisen koleassa mutta kirkkaassa syysaamussa Angeleita kuunnellen siihen NEURON-simulaatioympäristoworkshoppiin, kun vielä sai siitä nurkalta käsiä lämmittämään kupillisen Starbucksia. Konferenssihuoneessa workshopin järjestäjä tunnistaa mut nimeltä ja muutkin jotenkin tuntuvat tietävän että toi on se joka tuli japanista.
Mutta voi autuus. Taisi olla ensimmäinen kerta ikinä, kun pystyy istumaan 9-17 luennot putkeen niin, että sen lisäksi että pysyy hereillä ilman tulitikkuja myös aivo on paikalla ja toimii ja muistivihkoon tulee merkintöjä. Kongressit kun jollain tapaa mun selkäydinmuistissa liittyy saumattomasti vähintään kolmen vuorokauden univajeeseen; kahden hyvinnukutun yön jälkeen fiilis on kuin elämä ilman migreeniä. Jäin juttelemaan luennoijien kanssa homman jälkeen, ideoita olis nyt taas vaikka muille jakaa – ja luultavasti täytyykin jollekin kesäoppilaalle niitä jakaa, ei mulla ole aikaa kaikille näille ideoille. Ja täysin järjenvastaisesti en malta odottaa että pääsen esittelemään posteriani sunnuntaina…
Jottei nyt ihan menisi pingottamiseksi kuitenkaan, ajattelin käydä vilkaisemassa yhden pienen nähtävyyden vielä, elikkäs sen Pentagonin. Tiesin etukäteen että ei sinne sisään ketään päästetä, mutta kysyin kuitenkin hotellin respasta että onko sitä mahdollista katsoa jotenkin ulkoapäin – ko. tönö kuitenki on toispuoljokkee Virginiassa. Livreepukuiset respamiehet ei ihan täysin pystyny piilottamaan hämmennystään (“you want to see the Pentagon, was that right?”) mutta neuvoivat kuitenkin metrolinjalle jolla pääsi Pentagon-nimiselle asemalle (kunhan ensin tajusi että ei täkäläinen metroporttilaite syö sitä lippua ihan miten päin tahansa). Kipusin rullaportaat ulos, ja vastassa oli tiukka “NO PHOTOGRAPHY” – kyltti, mistä päättelin että se on kai jossain lähimailla… jonkin aikaa kävelin tyhmänä jalkakäytävää pitkin, kunnes tajusin että se jumalattoman suuri ja tylynnäköinen seinä, joka jatkui tien vieressä lähes taivaanrantaan asti, oli varmaankin yksi reuna siitä… En tiiä miks, jotenkin olin kuvitellut että pääsen johonki kukkulalle josta on hyvä näköala kauniisti yövalaistuun rakennukseen josta voin ottaa vaikuttavan kuvan. Ei ihme, että respaukot ihmetteli.
Olihan se iso, ja tyly, joo. Enemmän mua kyllä häiritsi metroasemaa koristaneet mainokset jossa kerrottiin promotoitavien tuotteiden olevan todistetusti LETHAL ja henkivakuutuksia jotka eivät diskriminoi sen perusteella, että ootko sodassa töissä. Niin ja sitten se “Hire Vets First!” -kampanja, joita olin nähnyt jo muuallakin yhtään tajuamatta, miksi niitä kuvassa olevia nuoria, hymyileviä eläinlääkäreitä pitäisi palkata – en nyt ihan heti muista että missä vierailemassani maassa olisi sankoin joukoin mun ikäisiä ja nuorempia sotaveteraaneja.
Jonkun aikaa seinää tuijoteltuani (se ei tainnu olla se seinä johon törmäs lentokone, enkä jaksanut ryhtyä pohtimaan miten pääsisi talon kiertämään ilman että tulisi pidätetyksi vakoilusta epäiltynä) huomasin lähistöllä olevan “Pentagon City Fashion Mall”-kauppakeskuksen, ja menin turisteilemaan sinne. Sekään ei ollut kovin vaikuttava (Shanghaissakin oli isompi, eikä niilläkään ollut yhtään kirjakauppaa), mutta ilmeisesti Monica Lewinsky on ainakin käynyt siellä ja jäänyt ehkä jostain kiinni. Asiakaskunnasta huomattavalla osalla oli sotilaskampaus, ja monet liikkeet kertoivat että ilomielin antavat militäärialennusta. Olis saanut sieltä ostettua monenlaista mieltäylentävää vapaus-rihkamaa.
Mä en ymmärrä, miten täällä ei ole kirjakauppoja. Tai yhden pienen näin jossain, mutta ignoroin sen kun olin matkalla paikkaan missä piti Lonely Planetin mukaan olla iso kirjakauppa. Sen tilalle oli sitten laitettu yet another drugstore. Eikö nää ihmiset lue mitään vai tilataanko kaikki Amazonista?
Luulen myös että tässä kaupungissa on vähemmän punatukkaisia kuin Tokiossa. Pentagonissa junaa odotellesani huomasin vastapäisellä raiteella olevassa junassa porukan koululaispoikia, jotka heilutti käsiään ja osoitteli kameraansa ja kun näytin niille peace-merkkiä, ottivat kuvia niin että räpsyi. Ja olivat aivan innoissaan. Epäilen myös, että liikaa huomiotaherättävä pääni kerää myös ylimääräisiä huomioita kaikenmaailman kerjäläisiltä – tän huomas jo Bostonissa.
Ehkä ens kerralla tuun tänne burkha päässä. Muah:)
Hain taas iltapalaksi houkuttelevan baagelin sijasta tuttua ja tylsää subway-patonkia. Kun en halunnut taas joutua tilanteeseen missä muut pitää mua vähän onnellisena. En tiedä liittyykö tää mihinkään, mutta tänään illalla huomasin että huonesiivooja oli laittanut erittäin vihjaavasti tyynylleni lapun jossa kerrotaan miten voin tilata sen aamiaisen huoneeseeni.

Tuulta ja marmoria

wh.jpgPaljon oli lenkkeilijöitä, mutta Bush nuorempaa en nähnyt niiden joukossa. Tais olla mies kiireinen: noiden kuvassaolevien mielenosoittajien kylttien mukaan Georgella on vieraanaan joku joka on syypää USS Colen tapaukseen. Paljon oli Jordanian lippuja ja plakaatteja, joissa luki jotain arabiaksi. Toisella puolella taloa oli porukka juutalaisia (hatuista päätellen) joilla heilläkin taisi olla kovasti sanottavaa. Mä keskityin näyttämään vaarattomalta henkilöltä joka ei todellakaan välttele katsekontaktia turvallisuushenkilöiden kanssa.
Täällä on jotenkin ikävän kylmä. Tuulee, ja vaikka valkoinen keinonahkarotsi pitää sen ulkona, piti välillä mennä johonkin sisälle lämmittelemään. Joka tapauksessa, kävin katsomassa kai kaikki oleelliset isot valkoiset marmorirakennukset. Valkoinen talo oli pienempi kuin luulin, eikä sen yläpuolella leijunut yhtään ufoa vaikka katoilla kiipeili mustapukuisia ukkoja ja ilmassa pörräsi muita lentolaitteita joita yleensä näkee leffoissa. Kaikki monumentit oli täynnä koululaisia ja sotaveteraaneja; kuuluisiin museoihin oisin varmaan mennyt useampaakin jollei niihin pääsy olisi ollut niin rasittavan tiukasti tarkkailtua (ihminen jaksaa vain tietyn määrän metallintunnistuslaitteen kohteeksi joutumista, kun takissa on niittejä).
National Archiveissa kävin katsomassa niitä kuuluisia suojamekanismeja joiden alla säilyttävät käsinkirjoitettuja perustuslakidokumenttejaan (koululaiset tuntui olevan eniten hämmentyneitä siitä, kuinka kukaan on voinut saada aikaan käsin kirjoittaen niin siistiä tekstiä, ilman Monotype Corsivaa); National Air and Space-museossa tuli hiukan paha olo kun siellä kerrottiin kuinka urheasti japani oli murskattu viime sodassa kun on itte juuri käynyt Hiroshimassa.

mustamies.jpg
Starbuckseja on joka korttelissa, mutta en löytänyt yhtään kirjakauppaa. “Freedom is not Free”-kyltein varustettuja “Support our Troops”-kolehtikeräyspaikkoja oli useampiakin. Poliisiautoja ajaa sireenit päällä jatkuvasti. Ja vaikka amerikkalaisetkaan eivät ole keksineet miten tehdään kunnollisia suihkuja (minkä jokainen japanilainen halpisryokankin osaa), jotain ne ovat parantaneet: vaikka ovat tänne importoineet japanista kirsikkapuiden lisäksi ilmeisesti Ginko-puita, jostain syystä ne ei HAISE täällä lainkaan niinkuin kotopuolessa.
Nyt pitäisi sitten orientoitua hommiin. Huomenna ohjelmassa on NEURON-simulaatioympäristönkäyttöworkshop; mä en ole ehtinyt pariin kuukauteen leikkimään simulaattorilla joten olis kai syytä vähän verestää muistoja, varsinkin kun sain pomolta ohjeeksi tehdä tyyppeihin hyvä vaikutus. Vaikka totta puhuen ei tuntuisi yhtään huonolta ajatukselta vetää tähän väliin saman tien toinen kaksitoistatuntinen yöuni, ja leikkiä ohjelmointia sitten aamutuimaan.


update: huomaan että läppärinpäivityksessä on jäänyt jonnekin paitsi vanhat koodihakemistoni (kun se höpsö simulaattoriohjelma haluaa pitää tiedostonsa suoraan C-juuren alla) myös manuaalisivut. Ja että oon täysin unohtanut miten hommassa päästiin edes alkuun. Ei hätää, pienellä etsimisellä ko. manuaali löytyi netistä. Kyllä tää tästä vielä huomisaamuksi…

Gaijin in DC

wp.jpg12 tunnin pätkittäisen yöunen jälkeen menin hotelliaamiaiselle – ja siellä iski. Missään päin maapalloa en o tuntenut itseäni näin ulkopuoliseksi, ja mä sentään asun maassa jossa munnäköisiä ihmisiä
pidetään todella kummajaisina. Järjettömän hieno tuoli aamiaispöydässä oli kauhean epämukava, onnistuin sähläämään jotenkin niin että sain odottaa tilaustani yli puoli tuntia (ja miten voi mysliä ja tuoreita marjoja tulla eteen sen kokoinen annos että mä en jaksa syödä sitä kaikkea?), ja koko ajan sellanen olo että kaikki tuijottaa. Vaikka olin laittanut melkein särmimmät kuteet päälleni mitä matkalaukusta löytyi enkä erehtynyt ulos huoneestani ilman meikkiä, ei auttanut kun ympärillä on pelkkiä keski-ikäisiä tai sitä vanhempia pukumiehiä. Ei yhtään naista, ei yhtään sellaista yksinistuvaa henkilöä joka lukisi romaania tai matkaopasta kuten mä. Washington Postin BUSINESS-osasto näyttää olevan bestseller. Ja ne, jotka eivät lue lehteä, eivät tosiaankaan käytä aamiaistaan mukavasti tuttaviensa kanssa jutellen – laskin ympäriltäni neljä eri ‘business-breakfastia’ joissa kevyet munapekonimakkara-aamiaiset pannukakkujen kera väistelevät vuosiraportteja, projektisuunnitelmia ja blackberryjä. Harmaatukkainen, sataviisikymmentäkiloinen mies kysyy tuttavaltaan hississä että onko sen vaimo paikalla, saa vastauksen että valitettavasti vaimoni kuoli keväällä, ja sen jälkeen sanoo mulle että “That’s such a pretty red hair”, ja iskee silmää.
Huomenna tilaan aamiaisen huoneeseen.
Katselin läpi tarjolla olevat TV-kanavat, ja huomaan menettäneeni ilmeisesti jonkinlaisen medialukutaito-skillin Japanissa. Missään ohjelmissa ei ole mitään järkeä, kauhea kohellus vain koko aika ja päällenaurettua komiikkaa mistä en tajua että miksi nyt oli hauskaa kun Will Smith vääntelee naamaansa studion lattialla ja kömpii polvillaan. Ainoat lähetykset joista ymmärtää jotain on urheilukanavat (ainakin silloin kun näyttävät jotain urheilijoita urheilemassa urheiluaan), lastenkanavat (ainakin silloin kun tulee japanilaisia lastensarjoja), mainokset (mutta miksi joka kanava mainostaa asuntolainoja?) ja uutiset. Tosin niidenkin kanssa on jonkinlainen käsityshäiriö; vaikutti oikeasti siltä, että uutistenlukija, joka kertoi uudesta menetelmästä jolla Down-syndrooma voidaan todeta aikaisemmin sikiönkehityksen aikana, oli asiasta jollakin tapaa *pahoillaan*. (“This will most likely lead to more mothers taking abortion.”)
Ja sitäkään en ymmärrä, mitä TV-uutisointia on se, että luetaan ääneen uutisotsikot ja sen perään sanotaan kaksi lausetta (ne samat joka kanavalta) ja koristetaan uutinen identtisillä videokoosteilla. Ymmärrän, että on aika rankkaa että hotelleissa ja baghdadissa on räjähtänyt ja se joku nainen joka hukutti lapsensa saa uusintakäsittelyn oikeudessa, mutta eikö tässä maassa tapahdu mitään muuta? NHK:n uutiset japanissakin on timanttia näihin verrattuna. Mä jotenkin muistelen että Ylen uutisissa Suomessa kerrottiin muitakin asioita kuin ne kolme päivän pääuutista. Olihan se niin? Olihan?
Nyt menen katsomaan lenkkeileekö Bush tuossa lähikulmilla.

Demokratian ytimessä

engrish.jpgTäällä taas, missä ihmiset on suuria kuin The Thing siinä aktionpätkässä jota ei jaksanut koneessa katsoa, niillä on kummalliset hiukset ja koko aika ovat kysymässä että miten voin tänään. 10 tuntia Chicagoon oli selkeästi taas liian lyhyt lentomatka mulle, en ehtinyt tekemään puoliakaan niistä asioista joita olin suunnitellut (kuten esimerkiksi olla tekemättä mitään noin neljään tuntiin). Jenkkien pohjoisosien vuoristoalueet oli hienoa lumista shakkiruudukkoa, Washingtonissa mua onneksi odotti paitsi yltiöystävällinen hotelli ja sen huonepalvelijat myös miellyttävä +17 asteen keli.
Minne tahansa kun katsoo, näkee ihmisiä jotka joko a) syö tai b) puhuu puhelimeen (handsfreena tietysti) tai näprää jotain kummallista blackberry-laitetta. Dollarin kurssille on kans käynyt jotain hassua ja kaikki on yhtäkkiä kallista. Hotellikaan ei enää tarjoa ilmaista broadband-nettiyhteyttä vaikka varauksen aikaan vielä niin vebisivuilla sanoin. Maksan siis tästäkin ilosta 10 taalaa/vrk. Mutta pitää pitää itsensä hereillä jollain konstilla vielä pari tuntia.
Toistaiseksi en oo löytänyt mitään keinoa laittaa huoneen verhoja kiinni niin että niistä ei näkyisi läpi suoraan vastapäisen talon toimistoihin. Ja harmittaa kun en muistanut uudelleenasentaa läppärilleni eveä – tää “broadband” on melkein yhtä hidas kuin mitä meil oli Ihousessa.