Endless hours of fun

(Pahoillani, entry sisältää painokelvottomia merkkejä.)
Kun rahat on tiukilla (nimim. kukkarossa just sen verran hiluja et pääsee töihin huomenna) niin on keskityttävä halpoihin huveihin. Toiset höynäyttelevät nyypiöitä irkkikanavilla; meillä juttu jotenkin lipesi japanin kansalaisuuden saamiseen ja sen vaatimukseen vaihtaa itselleen japanilainen nimi. Näitähän on, kaikenmaailman arubaitoja ja marutei tsurusia. Vaan kukakohan päättää siitä, minkälaisen nimen saa ottaa? Joku väitti, että ei olis edes pakosti otettava yksinkertaista kana-väännöstä länkkärinimistään (eli, マリルカ ウーシサーリ, mariruka uushisaari – samalla hukkuu kaikki turhat isot alkukirjaimetkin) vaan voisi ehkä jopa käyttää kivasti lausuntamuoto-kanjeja (室神隙, muro-jin-suki, “kellari-jumala-tilaisuus”; kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin ushisari, 牛佐里 – “lehmä-auttaa-maaseutu”.) – estäiskö joku mua ottamasta sukunimekseni 新島, nijima, “uusi saari”?
Entäs jos haluaisinkin olla jotain helpommin kirjoitettavissa olevaa, kuten 9:llä viivalla kirjoitettava 田中, tanaka? Tai, taira (平) – sehän olis ihan suomalainen nimikin, tarttee vaan vähemmän viivoja kirjoittaa kuin suomeksi. Voi tietysti olla täällä jotenkin suojeltu samuraisukunimi.
Sitten vois ottaa sukunimekseen vaikka “sato” (佐藤), hyvinkin suomalainen ja japanilainen nimi. Ja etunimeksi tietysti Mika – naisen nimi täällä – “Mika Sato”.
Tai jos toi olis liian nyssy nimi, vois olla vaikka Mika Honda (美佳 本田)! Tai Mika Yamaha(山羽)! Vähänkö miehekästä. Mika Suzuki ois liian neitimäinen.  Mika kun tuollei kirjoitettuna tarkoittaa vähän samaa kai kuin NeferNefer – kaunis kaunis、Ja suzuki olis tiukupuu. Kauniskaunis tiukupuu. Jouluisa nimi, sano.
Eikun. Mika Toyota (豊田) vasta ois jotain. Ja etunimeksi vois ottaa jotain paikalliseen tyyliin -ko loppuista naisennimeä – kyllä, se on päätetty. Jos joskus naturalisoidun japanilaiseksi, muutan nimeni “hayoshiko toyota” (葉良子 豊田)ksi.
(tuollai kirjoitettuna hayoshiko tarkoittaa jotain niinkuin (puun)lehti-hyvä-lapsi; toyota (toyoda) puolestaan rikas-pelto). (Rikkaan pellon hyvä lehtolapsi?)

Köyhäilyhuvituksena söin myös loppuun viimeisetkin säästelemäni NALLE neljänviljan puurohiutaleet. Nyyh. Nyt ei oo muuta comfort-ruokaa jäljellä varastoissa kuin saarioisten purkkihernekeittoa.

Lämpöä

lumipilvet.jpgEikun siis kylmää. Ihan tolkuttoman kylmää. Eilen treeneistä palaillessa aloin huomata, miten joka paikkaa kolottaa ja jumittaa ja särkee ja paleltaa – ties mikä flunssa taas vuorossa. Treeneihin meno ei välttämättä olis ollu siis ihan järkevää, dojolla kun on melkoisen kylmä jollei ihan hulluna heitä ukemia koko aika… mutta ei voinut olla menemättäkään kun oli jotain diplomintapaista tulossa. Ja ei taas tarvittu kuin yksi pieni “Yoe – yosh!” senseiltä niin jopa taas jaksoi ihmetellä että miten ihmeessä niitä kolmen käden tekniikoita tehdään kun on jo kahdessa ihan tarpeeksi vaivaa.
Niin meillähän siis oli suunnitelma jo pitkin syksyä, että mentäisiin pariksi päiväksi “joulu”lomien aikaan jonnekin vuoristoon missä saattaisi olla jotain lunta. Ja kiva ryokan ja ulko-onsen nietosten keskellä. Sitten ei yllättäen saatukaan aikaan varauksia, ja rahatilanne oli mitä oli (ja on vieläkin vaikka J&K tilannetta helpottaakin), ja se jäi.
Niinkuin jo aiemmin tuli sanottua, länsi-Japanissa on tullut sitten lunta – ties minä kiinalaisten salaisena aseena metritolkulla. Ja vaikka kunnioitettavat vuoristojonot hiukan suodattavatkin pahimpia pois (J&K kävivät tänään kokeilemassa miltä siellä harjanteella tuntuu olla) riittää meillekin viimaista. Ihan väärin, sanon minä. Täällähän piti olla +15 astetta tammikuun loppuun asti, tai jotain.
lunta.jpgMutta kun noita kuvia katsoo lumeen hautautuneista kylistä niin alkaa sittenkin tuntua siltä, että ehkä on parempi pitää se lumi vain uutiskuvissa…
Lämpimikseni yritin ostaa niitä J&M:n suosittamia lämpölätkiä. Paha vain että onnistuin ostamaan vääränlaisia – sellaisia joissa ei o itsessään mitään systeemiä paitaan kiinnittämistä varten, vaan olis pitänyt erikseen ostaa vaaleanpunainen tarranauhalla varustettu pussi. Toisaalta, niin kauan kun ei sohvalta nouse vaan tiukasti röhnöttää selkänojassa kiinni EVEä pelatessaan, pysyy ne lätkät hartioita lämmittämässä ilmankin.
Tarvitsi kuitenkin kokonaisvaltaisempaa lämmitystä – ja kun on nuo kylpymaustevarastot loppuneen (eihän sitä nyt pelkässä *vedessä* viitsi kylpeä, vähän kuin tarjoaisi sisäfileaterian kanssa pelkkää haaleaa kraanavettä) niin päätin käydä saunomassa.
Joo, saunassa. Melkein heti tänne muuttamisen jälkeen huomasi pienen tönön kulmassa katakanoilla kirjoitetun SAUNA-kyltin, ja pitkän aikaa paikka kierreltyäni ja kaarreltuani uskalsin sisään. Ja perhana, saunahan siellä oli, kuten myös pari melko mehevää kylpyä. Ja saunassa 120 astetta lämpöä – yleensä ne tuppaavat olemaan täällä sellaisia 60-asteisia. Ko. laitoksen yläkerrasta löytyi vielä muutama lojumishuone jossa voisi viettää aikaa enemmänkin telkkaria kattellen ja juomia tilaillen tai sitten hierontapöydällä voihkien; ruokaa ei ole tarjolla mut ilmeisesti saa tuoda omia eväitään mukaan.
Rn.jpgJa mikä hämmästyttävintä: kun lähtiessäni kyselin nolona notta mites kun olis tyyppi jolla olis tatuointi – respatyttö vaan nauroi ja sanoi että no problem. Paikan asiakkaina näytti olevan kyllä hiukan semmoista rempseämpää sorttia, ties vaikka niilläkin jotain tatuointeja on. Mutta vähät niistä, saunaan on suomalaisen päästävä.
Hiukan oli kyllä kallis paikka: 1500 yeniä 4h saunomisesta (klo 23-05 vain 1000 yen ja aamuviiden ja aamukasin välillä vielä vähemmän). Wakon onseniin taisi päästä reilulla kuudellasadalla, ja siellä sentään oli hiukkasen hulppeammat systeemit…
Syynä taitaa olla jokin joka liittyy paikan nimeen: “Ikebukuro Radon Sauna Sentaa”. En osaa lukea tarpeeksi että ymmärtäisin että missä siellä se Radon on; ainoastaan että jotkut saksalaiset tutkijat 1800-luvulla jotain ja “rerakkusu shimasu”. Mulla on tosin sellainen mielikuva, että Suomessa se radon on jotain josta pyritään pääsemään eroon eikä varta vasten hankkiutumaan sen luo…
No, tuskin tähän yhteen kertaan kuolee.
Illalla sitten syötiin neliskanttisia lettuja vaniljajäätelöllä ja mansikkahillolla ja raparperikastikkeella. Ja katottiin kummalaista kiinalaista elokuvaa joka olikin korealainen ja jonka nimi oli Musa (the warrior princess – ainakin käännöksen mukaan) – mutta koko leffassa ei ollut yhtään Musa-nimistä henkilöä ja vaikka Ziyi Zhang oli prinsessa niin ei se kyllä ollut mitään muuta kuin sievä kiinalainen prinsessa jota ahdisti veren näkeminen. Eikä se edes juoksennellut ympäriinsä vähissä vaatteissa.

Heräämisiä

appelsiini.jpg
Nyt tajuan, miksi kaikki japanilaiset haluavat koteihinsa kokolattiamatot. Vaikka ne pölyyntyisivät ja homehtuisivatkin kesäisin, sen aiheuttama vaiva on sellaista hitaasti kehittyvää ja sen voi ehkä jotenkin ignoroida. Aivan toisin kuin sen herättävän kokemuksen, joka syntyy aamuisin kun paljain jaloin astuu jääkylmälle puulattialle.
Vietän suurimman osan valveillaoloajastani ns. olohuoneessa; nykyisin pitää pitää jalat tiukasti takamuksen alla sohvalla, tai ne jäätyy kiinni lattiaan. Oon alkanut haaveilemaan jostain lämpimästä villamatosta. Ikebukuroon vievän kujan varrella myydään nallekuvioituja paksuja fleece-kotioloasuja, jotka nekin on alkaneet kummasti houkuttelemaan.

Päivän angsti: rupesin miettimään että millaista jouluruokaa yrittäisi saada aikaiseksi. Ja tajusin, että voi oikein voi laittaa pöytää koreaksi, kun ei ole pöytää.

Olen kuullut huhua, että jotkut suomesta käsin sivja seuranneet jotka ovat menneet katsomaan niitä Razor Ramon HG-videopätkiä, ovat joutuneet lopettamaan puolitiehen kun huumorintaju ei ole riittänyt. Outoa porukkaa.

Tein koko viime viikon kahmalokaupalla kokeita. Niin paljon että ei ole ehtinyt analysoimaan lainkaan; toivon vain että dataa on nyt riittävästi että perhana enempää ei tartte ekaa paprua varten enää tehdä. Ja että siitä datasta ei löydy uusia mielenkiintoisia aspekteja jotka vaatimalla vaatisivat lisätutkimuksia.
Nyt väsyttää. Ihan tolkuttomasti. Sohvalta ei halua nousta viltin alta kylmälle lattialle; eikä tee edes mieli.

Rakas Joulupukki

asimo.jpg… kun kaikilla ja niiden pikkusiskoillakin on jo iPodit, tuotko mulle tuollaisen Asimon? Sellaisen uuden version, mikä osaa mm. juosta (erityisesti ympyränjuoksuominaisuuksia on parannettu, käsienheilutus ei vielä vakuuta), kääntyä paikallaan ympäri, kanniskella asioita ja kumartaa sievästi. Iih!
Kuulemma Asimon vois nähdä (paitsi RIKENin ympärillä lenkkeilemässä, Hondan R&D kun on siinä tien toisella puolella) Tokyo Disneylandissa. Ja kuinka sattuikaan, RIKEN tarjoaa joulumielenosoituksena työläisilleen bonuksena alennuslippuja ko. huvipuistoon: aikuisten lippu maksaa vain 4500 yen 5500 yenin sijasta. Jei! Erityisen jei on se, että liput ei käy viikonloppuisin eikä juhlapyhinä. Eikä muutenkaan joulukuun 22. päivän jälkeen.

Havaittiin sitten, että niiden eilen makkarin ikkunaan teipattujen avaruuspeittojen eriste on jotain lasivillaa. Jota on nyt sit Ihan Joka Paikassa. Avaruuspeittopakkauksissa oli jokin iso lappu jossa luki paljon kaikenlaista pienellä präntillä japaniksi; ehkä olis kannattanu yrittää tavata siitä että buriishingu masuku o tsukatte kudasai.

Mutta: Japani on kyllä japani. Jotain aivan muuta..
Tuossa siis videopätkä, jossa Razor Ramon HG käy kertomassa Yahoo! Japanille että se “hoo!” on kopioitu RR HG:n “foo!” sta ja syyttää heitä kopyraitrikkeestä.
Tää on siis mainstream-viihdettä, jota näytetään parhaimpaan perheen katseluaikaan. (Tykkään erityisesti kohdasta, jossa pieni officetyttöparka menee pöydän alle piiloon…)
Pakko myöntää, että tää on itse asiassa ensimmäinen kokonainen RR-hoogee -pätkä jonka olen kattonut. Ja hei, sehän *ON* hauska! Ja hyvän näköinen. Iik!
loppuhuomautus Joulupukille: siltikin otan mielummin sen Asimon kuin haadogein.

Yksisarvisen arvoitus

… on ilmeisesti ratkaistu, tai ainakin on olemassa ehdotelma ratkaisuksi. Kyseessä on siis se jännä yksisarvinen valas: EurekAlert kertoo että se ei olekaan hammas eikä sarvi vaan pikemminkin tuntosarvi.

Niigatassa tuli kuulemma tässä päivänä muutamana yli 80 senttiä lunta vuorokaudessa (ilmeisesti siellä on paikoitellen jo reilu 2 metriä lunta), ja kylmyysennätyksiä on rikottu ympäri saaristoa. Vähän tätä pelkäsinkin; säät oli koko syksyn jotenkin ihan vääränlaisia (ja erityisesti liian kylmiä).
Teippasin retkipatjaa yhden makuuhuoneen ikkunan tilkkeeksi; ei taia auttaa tarpeeksi, ja sen retkipatjan tarjoama eristys olisi kuitenkin ehkä enemmän tarpeen siellä futonin alla. Betonilattian, tatamin ja futonin läpi kylmyys luikertaa luita kolottamaan.
Onneksi sentään aurinko helottaa sähkönsiniseltä taivaalta, on vähemmän kurjaa kuin jos tulisi räntää. (Ja nyt kun tuon sanoin, jos saamme huomenna räntää, saa syyttää mua).

ikkunat.jpgUpdate: haettiin Tokyu Handsista avaruuspeittoa ikkunoiden tilkiksi. Ja eristenauhaa ulko-oveen (josta tähän asti on lähestulkoon nähnyt läpi). Saa nähdä kuinka paljon jeesaa, ja pitääkö loppujen lopuksi hankkia se sähköllä lämmitettävä peite. Kun nythän siis ei ole vielä edes mikään talvi, oikeasti.
Tavallaan olin vähän aatellu sisustavani enemmän sillai japanesque-Wa-tyyliin; mutta ehkä tolla Apollo13-teemallakin saa feng shuita pystyyn.

Patterit loppui.

astranukkuu.jpgNuku hyvin, suuri sydän. 14 ja puoli vuotta hyvää elämää on hyvä saavutus bokserilta. Silti, maailma tuntuu nyt liian tyhjältä ilman rakasta ystävää. Enkä saanut edes olla vierellä.

“A-a-a-astrulenka wyglada tak:

mordka z czekoladki

glowka z salmiaakki

biale skarpeteczki

mam na nozkach;

a ten caly kubraczek

jest – brazowy.”

Turhahko entry.

suomeen.jpgJuttelin tuossa ennen eilisiä treenejä yhden japanilaisen budoilijakundin kanssa niitä näitä. Että mites viikko mennyt (siinähän se, pomo matkoilla niin on rennompaa). Kysyin siltä sitten että mites sillä, mitään erikoista tapahtunut? Eipä juuri. Paitsi että tapasin eilen Japanin Keisarin.
(Että mitä teit? Multa pääs ensimmäistä kertaa sellainen aito japaninkielinen “heeee!??!” – ihan itteki hämmästyi miten oikealta se kuulosti.)
Ai että keisarin. No millanen se oli. Ihan tavallisen näköinen vanhempi herrasmies, mutta keisarinna oli oikeesti tosi cool.
Kundi (jonka nimeä en ikinä muista mutta joka jostain syystä on päättänyt opiskella suomenkieltä) on ammatiltaan palomies, ja sattumalta Keisari oli matkallaan huvilalleen pistäytynyt jonnekin joka kuului sen paloaseman alueeseen, ja kyseinen kundi oli valittu kunniahenkivartiokaartiin tai johonkin. Vähän tylsää kuulemma oli, ei ollut lupaa katsoa keisaria kasvoihin (“mutta aina välillä kun räpäytin silmiä niin salaa vähän vilkuilin”) ja muutenkin olla paljolti staattisena elementtinä. Kewliä silti. Mun Dalai Laman “tapaamiseni” hiukan nyt kalpeni.
Seibun alakerrassa oli iso muovinen joulukuusi ja sen vieressä infoa siitä, kuinka joulupukki asuu Rovaniemellä ja sinne voi ostaa turistimatkan. Tää oli aika jees, verrattuna Tokyu Handsiin jossa myytiin 1800 yenillä valmiiksi täytettyjä kirjekuoria ja kirjepaperia, joille saattoi kirjoittaa kirjeen joulupukille, ja postimaksukin maksettu valmiiksi – RUOTSIIN. Olin sillon Tokyu Handsissa etsimässä kynsiviilaa, jätin sen sitten kapinallisesti ostamatta; kiusa se on 250 yeninkin kiusa. Ostin kynsiviilan sitten tänään Seibusta.
Talon koko muu väki oli reippailemassa tänään vuorilla, minä nökötin ja kirjoitin joulukortteja kunnes käsi kramppasi. Että tällaista täällä tänään.

Eikö kellään oikeasti olisi myydä vanhaa versiota Monopoli-pelistä?

Valotusaika 2.5h

marimekko.jpgViime aikoina agendassa on ollut valokuvailua. Artikkeli nr.1 olis saatava valmiiksi, ja vaikka kaikenlaisia kuvia onkin tässä vuosien aikana tullut soluista ja lätyistä otettua, nyt tarttis niitä lopullisia, täydellisiä, tarkkoja ja kaikenlisäksi edustavia otoksia. Ei muuta kuin kuvaamaan!
Siltä varalta, että ihan kaikille ei ole selvää, haluaisin selvittää hiukan laser-konfokaali-kuvauksen periaatetta. Meillä on pieni (tässä tapauksessa sininen) lasersäde joka osuessaan sopivaan fluoresoivaan molekyyliin aikaansaa (tässä tapauksessa vihreän) valon syntymistä siinä pisteessä, johon säde oli tarkennettu. Hyvin pienessä pisteessä. Syntyneet fotonit kerätään konfokaaliskannerin pinnalle, ja lasersäde siirtyy viereiseen pisteeseen. Pisteitä valotetaan ja syntynyt valo kuvataan satojen hertsien taajuudella, eli sekunnissa saadaan kuvattua satoja pisteitä.
Oletetaan että halutaan ottaa “konfokaalikuva” 1024×1024 resoluutiolla 50 mikrometrin paksuisesta aivoleikkeestä, jossa osa soluista sisältää fluoresoivaa molekyyliä. Lasersäde käy läpi kuvattavan tason pisteet (1 megapikseliä) rivi kerrallaan; lisää tarkkuutta saadaan kuvaamalla taso neljään kertaan ja keskiarvoistamalla. Tässä vaiheessa on siis kuvattu (tai tietokoneen muistia käytetty) noin 4 megapikselin edestä. Tämän jälkeen lasersäteen fokus siirretään 0.414 mikrometriä syvemmälle leikkeeseen ja toistetaan kuvan skannaus tässä tasossa. 50 mikrometrin leikkeestä saadaan lopulta vajaa puoligigainen tif-file, jossa on 120 yksittäistä kuvaa joista sitten voi tehdä vaikka 3D-rekonstruktion. Jos olisi joku kone jolla sen tekisi, siis. Tätäkin kirjoittelen, koska odottelen että rupuinen pöytäkoneeni jaksaisi edes työstää kyseisestä tiedostosta tasoprojektion.
fuji2.jpgPuhumattakaan siitä, että ei auta vaikka lasersäde ja skanneri osaisivat liikkua nopeammin; laitteita ohjaava PC-parka käyttää suurimman osan ajasta pohtimiseen, ja tämän vuoksi yhden “kuvan” valotusaika on todellakin jossain kahden ja kolmen tunnin välillä. Tää on varsin huvittavaa kun huomaa että jossain välissä kohde on liikkunut. Sen lisäksi fluoresoivat aineet luonnollisesti haalenevat kun niitä koko aika laserilla räiskii.
Fluoresoivien kuvien lisäksi otan nyt sillä kuuluisalla 12 megapikselin kameralla morfologisia 3D-tiffipinoja värjätyistä soluista. Siis, otan 1 megapikselin kuvia 12 megapikselin kameralla joka maksoi maltaita, koska ei ole PC:tä joka suoriutuisi 166:n 12 megapikselin stack-kuvan käsittelystä alle viikossa.
Laittaisin tähän koristeeksi jotain kuvia soluista mutta kun niistä nyt ei meinaa tulla niin hyviä kuin haluaisin, saatte sen sijaan “ihailla” seuraavaa osaa “Yoe’s 100 keitai-views of Mt. Fuji”. On se vaan niin komea näky että jaksaa monenakin päivänä mennä katsomaan auringonlaskua. Ottaisin joskus oikealla kameralla kuvia siitä, mutta kun Sty otti jo, niin ei kai mun enää tarvi.

Mitäs mä sanoin

EurekAlert taas kertoilee asioita. Että Tyypit (joista itse asiassa tunnen ainakin yhden) on osoittaneet että epilepsian hoidossa ei kantsis aina (erityisesti pienillä lapsilla) käyttää GABAergistä signalointia voimistavia lääkkeitä. Nuo kyseessä olevat Tyypit ovat tunnettuja varhaiskehitykseen liittyvistä töistään; mä kyllä vielä sanoisin, että ei ehkä aina kantsis aikuisillakaan. Jos ette usko, lukekaa tuo.

Musiikkia

Olen huomannut kaipaavani musiikkia. Huolimatta siitä, että pyrin olemaan ostamatta mitään, selailen iTunesin musiikkikauppaa kuin Neuhausenin suklaapuodin varastolistaa. Kuuntelen työmatkalla ja työpaikalla kuulokkeilla, mutta se ei riitä: kaikkein mieluiten kiskoisin päähäni Chicagon lentokentältä mukaan tarttuneen vallan mainion laitteen, jossa on silkkisamettiset paksut silmälaput yhdistettyinä kuulokkeisiin. Mukava puolimakaava asento sohvalla, villasukat, viltti ja musiikkia pimeässä – kaikki muut tavat kuunnella musiikkia häiritsevät keskittymistä niin paljon, että viime aikoina olen lakannut kuuntelemasta työaikaan musiikkia. Ei tule työnteosta mitään jos viettää suurimman osan päivästä silmät kiinni työtuolissa taakse nojaillen.
Pelkään että musta tulee hifisti. Ei olis varaa uusille kalliille harrastuksille.
Mutta vielä rankemmalta tuntuu se, että ei se kuuntelukaan riitä. Jostain syvältä mahanpohjasta alkaa nousta tarve soittaa musiikkia itse; se vain riehaantui kun ne paljonmeuhkaamani koto-soittotunnit menivät tauolle opettajan sairastuttua vakavasti. Vitsailin ruokatunnilla, että piirrän paperille 13 viivaa, liimaan sormiini (siis sormenpääpuolelle) valtaisat rakennekynnet ja ryhdyn soittamaan ilmakotoa. (Kanssani ruokailleiden japanilaistyttöjen mielestä kyseessä oli vallankumouksellisen nerokas ajatus.) Futon-komeron takanurkkaan tunkemani viulu alkaa kummitella unissani, ja joka kerta kun kuuntelemani musiikkiraidan taustalta nousee jousisoitinkuoro niin kylmät väreet kulkevat pitkin selkääni.
Mikset sitten soita? Kysyn, kysyvät. En pysty. Ei niin ettenkö osaisi – osaaminen ei koskaan oo ollut yksikseensoittamisen vaatimuksena – vaan en pysty. Ymmärrän ehkä vähän miltä tuntuu ihmisestä, joka on menettänyt jalkansa ja näkee öisin unta juoksemisesta.

Olisko kellään myydä tai lahjoittaa vanhaa suomalaista versiota Monopoli-pelistä? Olisi tarve sellaiselle jossa pelataan vielä markoilla.