Kevättä ilmassa

Tätä voisi kutsua känniblogaukseksi, vaikka luonnollisesti se en ole minä joka on kännissä. Joka tapauksessa, setting on se, että istutaan LDK:ssa ("livingroom – dinigroom – kitchen", tila jossa tavallaan on noi kaikki ja sitten toisaalta aika vähän mitään niistä, paitsi että keittiö on ja se on oikeasti aika kiva) ja haikaillaan niitä vanhoja hyviä aikoja kun oltiin nuoria eikä ollu kaikki niin vakavaa ja oli Alterego ja kertsi ja kavereita ja vapaa-aikaa.

Puolen yön jälkeen talon kulmalta alkaa kuulua kolinaa ja örinää; sen sijaan, ettää tavalliseen tapaan kolina ja ölinä siirtyisi eteenpäin (on kuitenkin lauantai-ilta, ja reppanat paikalliset palailevat koloihinsa), se jumittuu talon seinustalle. Naapurin kalligrafiaopettajan koirat haukkuvat minkä jaksavat, mutta valitettavasti niitä ei vieläkään ole sidottu tarpeeksi pitkään liekaan jotta ehtisivät meidän tontillemme ajamaan kissoja pois, joten turhaksi jää niidenkin vaiva.

Vähän ajan kuluttua seuraa tömäys, joka tuntuu talon tärähdyksenä toiseen kerrokseen asti. Tyyppi ilmeisesti ryhtynyt potkimaan seinää, samalla kun huutaa puhelimeen. Tää on vakavaa; pahviset seinät ei kestä kovaa potkimista. Miehetkin pohtii että pitäiskö mennä sanomaan sille jotain, mä jätän miettimisen ja menen ulos. Mietin vaan että otanko harjan mukaan, mutta se tuntui jotenkin liian agressiiviselta, ehkä voin käydä hakemassa sen jos tulee tarpeen. (Kuvitelkaa tilanne: punapäinen Yoe vaelluskengissä nauhat ja tukka auki, lumivalkoiset glitter-säärystimet, mekko ja magee Shanghaista ostettu neule. Siihen se lattiaharja vielä, niin täti-image lieneis täydellinen…)

Seinustalla istuu ehkä korkeintaan 18-vuotias trendikkään animetakkutukkainen poju, joka kyllä huomaa kun kävelen ohitse ja tuimasti katson silmiin kun muka käyn ulkovarastolla. Takaisin tullessani puhelinhuudossa on hiukan taukoa, ja poika nousee seisomaan. "Tää ei oo hyvä, me nukutaan tuossa " (osoitan seinää) "ja sä olet kovin äänekäs". Siltä varalta. että mun ääntämyksessäni olis liikaa vikaa ja viesti ei menis perille, painan sormen huulille. "Shizuka de, onegaishimasu?"

 Tyyppi huojuu ja nyökkäilee ja matkii mun shh-elettä. Puhe jatkuu taas puhelimeen, ja kundi ojentaa kättä, niinku että jees, ollaan kavereita. Vastaan kädenpuristukseen ja sanon että Piis, mään. Mut sit se haluaakin kätellä uudestaan, "moo ichidoo nee…" – ja yhtäkkiä mulla on teinipoika suremassa mun olkapäätäni vasten, halaa onnettomasti, samalla kun puhelimesta kuuluu katkeamaton naisen papatus. Huomaan että pojalla on paitsi korvikset myös kevyt iltameikki.

Kundi ei päästä irti, vaikka taputan olkapäälle sillai et no, reipastus nyt. Ei, se pyytää et mä sanoisin sen tyttöystävälle et se tulis järkiinsä. Mitähän mä siinä voisin sille sanoa, muuta kuin et sori, mä en usko että se onnistuu, koska mä en osaa japania. Puhelimesta kuulen kuinka tyttö sanoo että mitähelvettiä sul on siel joku nainen ja mä kuulen et se puhuu japania! Ei herranjestas sentään… jos naapurit näkee ni sit ne luulee et tää o joku mun hoito ja siitä ei seuraa mitään hyvää…

Kundi ilmeisesti kuitenkin uskoo etten mä osaa japania. Siirtää puhelimen hiukan kauemmaksi, ja selittää, että se on kauhean pahoillaan, mut sen pitää täs tyttöystävän kanssa nyt jutella, (samalla kun halailee tuntematonta kolkytjarisat-gaijin-naista) et se menee sit heti pois, mut et ymmärräks mä kun on vähän vaikeaa… ja mä saan pusun poskelle. (Ei hyvää päivää, ei tää voi olla todellista… yritän olla nauramatta kun kirjoitan tätä…)

Mä nyökkäilen, ja varovasti yritän irroittauta tuon oman elämänsä sankarin syleilystä, sanon että toi mun mies on tuossa nurkalla (niinkuin onkin), tää ei ny oo sopivaa – tyyppi ymmärtää ja päästää irti. Kättelee vielä, sanoo että "ämerrikän jouk" ja huojuu vähän etäämmälle jatkamaan keskustelua. Mä poistun kotiin naurua pidätellen ja kaivan kameraa esille, saadakseni illan piristeestä kuvan tämän merkinnän viereen, mutta valitettavasti poika saa asiansa selväksi tytölle (tai toisinpäin) ja poistuu polkupyöräänsä taluttaen ennenkuin saan systeemit kuvauskuntoon. Eli, teiän on vain luotettava sanaani, että näin kävi.

Otan tämän maailman meille lähettämänä muistutuksena siitä, miten on hyvä ettei enää tartte olla teini tai edes ihan kauhean nuori.

Sitten vielä päivän kieliopillinen osuus. Aika pitkältihän mun ja monen muun kommunikointi täällä perustuu siihen, että sanotaan aina "Hai, hai" ja "aaa, soo desu ka" ja sellasta, vaikkei oo mitään havaintoa siitä että sanottiinko nyt että pihvinne tulee sitten raakana vai että pihvimme tehdään tänään pahvista. Vaarallista on tuo, mutta kovin ymmärrettävää, kun jos aina sanoisi että "wakarimasen" aina ku jotai ei ymmärrä, ni eihä siin mihinkään päästäis. Tässä kuitenkin leike Metropolis-lehden pikku-uutispalstalta:

"An earnest Englishman, trying desperately to keep up during a one-on-one Japanese language lesson with an even more earnest female teacher, found that at the end of the lesson, after saying “so desu ne” and “hai” to keep the conversation rolling, he had accepted his teacher’s proposal of marriage."

You have been warned. 

Niin ja kevättä ei sit muuten ole ilmassa juurikaan. Jäätävä tuuli ja +6 astetta tekee sädehtivän kirkkaan auringonpaisteen tyhjäksi.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s