Edistystä

Sihteeri laittoi tänään mailia mulle asiasta johon liittyi pomo ja sen toimet, ja vaikka varsinaisesti vastausta ei pyydetty, kirjoitin kuitenkin pienen vastineen kokeillakseni japaninkielen vastaanottomuotoja. Viiden minuutin päästä sihteeri tulee luokseni officeen nauraen kaksin kerroin, kertoo että hyvin kirjoitettu, mutta ei meiä pomosta voi käyttää termiä “kachoo”. Jaa miksei? Ei tiedä. Laboratorionjohtajat ei vaan ole kachooita. Ehkä se on sitten “bosu”. Mutta joka tapauksessa, sihteerin mielestä se “kachoo” oli jotenkin vallan nerokas sutkaus.

Tässähän mä alan jo kykenemään ns. heittämään läppää japaniksi. Pelottavaa.

Vielä hiukan myöhemmin, saan sihteeriltä mailin, jossa useammankin hymyiön kera hän kertoo minulle että “Your japanese is so CUTE!!!”

Kylläpä tuntuu miehekkäältä.

Lisätään listaan asioista joita ilman tieteen tekeminen on mahdotonta: VÄRIKYNÄT.

Jumalan paino

jyva.jpgPunnitsin kuusi keitettyä riisinjyvää, ja havaitsin että niiden painot olivat (milligrammoissa) 47, 52, 46, 39, 50 ja 35. Tuolla otoksella riisinjyvän paino on siis 0.04483 +- 0.00268 g (sem). Kahteenkymmeneen grammaan mahtuu yllättävän monta, lähes neljä ja puoli sataa riisinjyvää. (Ymmärrän kyllä, että tämä lukema riippuu paitsi riisilajikkeesta myös siitä, miten kypsiksi riisit on keitetty. Uskoisin tästä menetelmästä olevan joitain standardeja, joihin voisin viitata.)

Muistelin lukeneeni jostain (ja löysin uudelleen esimerkiksi “tuolta), että jokaisessa riisinjyvässä asuu jumala. Olettaisin tämän tarkoittavan keittämätöntäkin riisinjyvää, joten jos puolet keitetyn riisinjyvän painosta on vettä, kyseinen jumala voisi painaa siis enintään reilun 22 milligrammaa. Ja tuli muuten huono omatunto siitä, kun jätin sitä riisiä sitten yli puolikkaan kupillisen. Toivottavasti sentään en joudu rangaistavaksi sokeuttamisella sen vuoksi.

Lisätietoja japanilaisesta riisistä.

Sähellystä

Uusi viikko, uudet sähläykset: maanantaina en mitenkään kyennyt löytämään muutamia kuukausia sitten tekemäni analyysin numeroarvoja – laskinpa sitten käsin uusiksi. Juuri näin, juuri kun olin vouhkannut pää kolmantena jalkana muistiinpanojen ja muun vastaavan tärkeydestä. Toisaalta, tulipahan varmennettua että homma oli oikein tehty; kyseessä kun on artikkelin pääpointti niin siinä ei viittis väkisin mennä montaakaan promillea vikaan.

Seuraava sähläys sitten sattui kun urheasti, kauheaa unetusväsymystä vastaan taistellen nousin aamulla liian aikaisin jotta ehtisin lähteä tölistä ajoissa jotta ehtisin vihdoinkin käymään Soken treeneissä (ensimmäistä kertaa koko vuonna) – ja vaikka koko päivän mielessä oli pyörinyt ajatus että olis ihan kiva tarkistaa että onko ne treenit tänään täällä Tokiossa (vain tunnin matkan päässä työpaikalta) vaiko Jonkhassa jota myös Nodaksi kutsutaan (matka-aika reilu 2h). Mutta enpä tarkistanut, ja tämä hiukkasen sitten harmitti kun typeränä seisoi kassillinen aseita olallaan pilkkopimeän Tokyo Budokanin ovilla. Erityisesti kun näyttää nyt siltä, että ensi tiistaina on aika tiukka koepäivä joten ei mitään saumaa päästä treeneihin.

Siinä Tokiota raiteita pitkin matkatessani ehdin kuitenkin paitsi kuuntelemaan musiikkia myös mietiskelemään monenlaisia asioita. Kuten esimerkiksi sitä, miten hämmästyttävän hyvälle tuulelle sitä tulee kuunnellessaan kunnon happy-happy-joy-joy-J-poppia. Olkoonkin kertakäyttötavaraa, olkoonkin pinnallista ja laskelmoitua – siitä tulee hyvälle tuulelle. Ehkä tää on yks osa japanilaisen kulttuuriin niin syvällisesti kuuluvan harmoniansäilytyksen toimintatapoja: kun kaikki kuuntelis esmes hyväntuulista V6:ta (vaikka “Taiyou No Ataru Basho” – kohta osaan sanat jo niin että sen voi käydä vetäisemässä karaokessa) niin ei tuu niin helposti mieleen että vetäsempä tuota edelläni olevaa äijää raamenkiskajonossa dunkkuun. Tietääkö joku, menestyykö vihainen metallimusiikki täällä missä määrin? 🙂 (Synkkä ja melodinen toki menestyy… )

Sarjaan “Olet asunut liian kauan Tokiossa jos… ” -voisin liittää seuraavat:
– Osaat muodostaa yksihenkisen jonon
– Junalaiturilla seisahdat katselemaan vastapäisellä laiturilla olevaa kännykkämainosta. Hetken päästä vilkaiset huolestuneena taaksesi, varmistaaksesi ettei sinne ole muodostunut jonoa ihmisistä, jotka luulivat että jonotit seuraavaksi saapuvan junan oven kohdalla
– kärvistelet koko viikon miettiessäsi että onko perjantaina eli palkkapäivänä kaupassa vielä jäljellä SugoiMageita käsilaukkuja, sellaisia jotka sopis niin hyvin noiden saappaiden kanssa, ja harmittelet ettet ostanut kun näit kun se oli vielä alennuksessakin…

Valitettavasti ei tunnu yhtään siltä että olisin asunut liian kauan täällä. Päinvastoin.

kono michi no saki ni –
yume no tsuzuki ga aru kara –
toomawari de mo ii sa –
sorezore no kagayaki e

(At the end of this road –
There’s the continuation of dreams –
Even if we have to take a detour –
We’ll each go to our own brilliance)

Japani ihq

Aamusella kävin hakemassa fillarini Wakon juna-aseman fillariparkista ajaakseni kampukselle. Totean vain lievästi yllättyneenä, että perjantai-iltana typötyhjäksi muuttunut eturengas on kuin onkin edelleen tyhjä, ja huomenet sanottuani parkkisvahtisedälle talutan pyörän pumppausasemalle.

Kovin montaa hetkeä en kerkeä siinä säätämään, kun parkkissetä tulee jotain mutisten luokseni, kattoo rengasta, koittaa kumia. Mutisee jotain lisää, chotto matte, ruuvaa irti renkaan venttiilin ja menee sen kanssa koppiinsa. Siinä ihmettelen että mitäs nyt, vaan en pitkään, kun setä jo palaa uuden ja kirkkaan venttiilin kanssa. Tarkistaa kierteet ja ruuvaa paikoilleen, ja sen jälkeen osoittelee että no, nyt jos koittaisit sitä pumppulaitetta. Vahtii että en täytä liian kovalle, sulkee sitten tulpan ja sanoo “itterasshai”, eli “mene ja tule takaisin” – näin sanotaan täällä aina jollekulle joka menee ulos.

Ja mä olen taas ihan myyty. Mä niin nään sen kuinka Suomessa fillariparkin elämäänsäkyllästynyt työllistetty pätkäduunari istuu roiskeläppäpizzansa syöneenä kopissaan jalat pöydällä kattellen sms-chattia, ja nähdessään jonkun työntämässä löysäkumista pyörää että “hmm, tuon asiakkaan renkaan venttiili saattaapi olla särki kun se on tollai tyhjentynyt, menenpä tarkistamaan voisinko auttaa asiaa vaikka korjaamalla sen venttiilin”.

*sound of suspension of disbelief shattering*

Korjatkaa jos olen väärässä.

Jotain asiaakin piti kirjoittaa, ehkä se liittyi siihen että eilen oli mansikkapäivä (15. eli ichi-go) ja ostin iison rasian pieniä herkullisia mansikoita. Ja söin ne itte.

Seuraava askel

kengat.jpgtässä lokalisoitumisessani on otettu. Eilen ruokamarketin kenkäosastolta tarttui mukaan uudet kengät – nuo ovat siis talvikengät. Talvikorkosandaalit. Pitkään oon jo kattellu että on niin kiva kun tytöt käyttää sieviä kenkiä talvellakin, ja mul on vaan vaellussaappaat tai (sentään punaiset) matalapohjaiset kengät, ja vää-ää, mä haluun!

Nyt on sit mullaki. Ja on keinotimangei, ja kengän pinta on ihanaa paksua (“lämmintä”) vaaleanpunaiseen vivahtavaa mokkanahkaa. Valitettavasti en koe vielä sopivani mihinkään talvishortseihin (itse asiassa talviminimekko taitaa onnistua ennen shortseja), joten vielä on matkaa täydelliseen japanilaistumiseen.

Fear not. Niin pitkälle en aio mennä että mut löytäis talvikorkkareissa, talviminishortseissa ja pinkissä muoviturkissa odottelemassa pachinkon edessä sen aukeamista aamukasista lähtien.

On se kumma miten musiikki vie toisiin aikoihin. Soittolistalla Kate Bushin “Wuthering Heights” – ja yhtäkkiä en ookaan enää japanilaisen toimiston kubiklen varjossa, vaan auringonpesemässä koulun kattohuoneistossa, teinikunnan tiloissa, maalaamassa seinää. On toukokuu ja kesäloma vain henkäyksen päässä.
Mietin, mitä on se musiikki joka joskus toisi mut takaisin tähän päivään. En keksi.

Muistiinpanojen tärkeydestä

notebook.jpgPitihän se arvata: se korealainen skandaalikantasoluproffa syyttää tapahtuneesta alaisiaan, “junior researchereja”, suomeksi tämä tarkoittaa varmasti gradun- tai väikkärintekijöitä. Käytän hyväkseni tämän tilaisuuden muistuttaa kaikkia tutkimustyötä tekeviä henkilöitä tutkintotasosta riippumatta siitä, että labrapäiväkirjanpito ei ole valinnainen osa työntekoa tai vain harrastus jolla korvataan mahdollisia puutteita muistaa kuinka paljon tulli laitettua ainetta X putkiloon Y eilen, toissapäivänä ja kaikkina edellisinä päivinä viimeisen kolmen vuoden ajan.

Vaikka oliskin hienoa, että joskus Oikeasti Keksisi Jotain ja oman labrapäiväkirjan aukeamia säilytettäisiin internetin syövereissä kaiken kansan ihmeteltävänä (kuten noita kuvassa olevia Marie Curien labrapäiväkirjan sivuja), oikeasti sitä kirjaa pidetään juuri tuollaisten asioiden varalta. Vaikka voikin tuntua epätodennäköiseltä, että joutuisi todistamaan oikeudessa kotimaansa suurinta tiedetähdenlentoa vastaan tukenaan koemuistiinpanot samalla, kun koko kyberavaruus seuraa henkeään pidätellen mielessä, ei sen varaan kannata laskea – itse olen kerran ainakin kerran saanut selvitettyä ikävän “kumpi labra keksi tän ensin”-jutun sen perusteella, että olin raapustanut kirjaani “X sanoo että kannattaisi tehdä Y koska Z” päiväyksellä varustettuna.

Siis, mielestäni tiedettä – ainakaan kokeellista sellaista – ei voi tehdä, oikeastaan tiedettä ei ole ilman asiallisia muistiinpanoja. “Asiallisen” määritelmää en tässä lähde piirtämään, mutta nyrkkisääntöinä laitettakoon että 1) jos et pysty tai jaksa lukea muistiinpanojasi itse, ei niitä lue kukaan muukaan (ennenkuin on ihan pakko ja sitten se vasta kiroileekin – tämä on ihan sama juttu kuin ohjelmakoodin kommentoiminen) 2) mielummin kauheasti liikaa yksityiskohtia kuin yhtään liian vähän (vaikka en ole koskaan vielä nähnyt labrapäiväkirjaa jossa olisi liikaa informaatiota) ja 3) jokaisen merkinnän tulee olla muuttamattomasti päivätty (eli, jos haluaa tehdä muutoksia tai lisäyksiä, ne tehdään alkuperäistä materiaalia itseään muuttamatta).

Tuo viimeinen kohta on todella tärkeä, ja sen vuoksi itse vierastan tiedostomuotoista labrapäiväkirjaa (senkin lisäksi, että bitit tunnetusti katoavat taivaan tuuliin juuri silloin kun ei pitäisi). Toistaiseksi en ole löytänyt tarpeeksi luotettavaa päiväkirjajärjestelmää joka olisi yhtä helposti ja halvasti saatavissa ja käytettävissä kuin perinteinen kynä&paperi -menetelmä; kuulemani mukaan joitain varta vasten labrapäiväkirjanpitoa varten suunniteltuja ohjelmia käytetään rajatuissa tiukan turvallisuusluokituksen laitoksissa, ja niissäkin usein tietojen säilyvyys varmistetaan tulostamalla päivän päätteeksi paperille tiedosto, todennetaan se allekirjoituksella ja sijoitetaan kassakaappiin. Jos joku tietää yleiskäyttöisen päiväkirjajärjestelmän jota voisi kokeilla niin kertokoon ihmeessä. Kaikenmaailman mindmappeja ja muita on jo kokeiltu…

Eli sinä, juuri sinä tätä lukeva aloitteleva tieteentekijä joka tuntee pistoksen omatunnossaan: mars paperikauppaan ostamaan kunnollinen, kovakantinen, sidottu ja mielellään sivunumeroitu kirja. Kynänkin voi ostaa jos on tarve. Ja huomenna ensimmäiselle sivulle kirjoitetaan päivämäärän jälkeen ihan kaikki mitä tuli tehtyä, ajateltua, kirjoitettua tai luettua. (Ainahan ei voi olla täydellinen, mutta se ei ole mikään syy sille ettei täydellisyyttä tavoiteltaisi.)

Nih. /me vetää valkoisen tiedekukkahatun syvemmälle päähänsä.

Opiskelusta

Tein tänään koetta – tahmeaa kuin tervanjuonti, mutta onneksi siinä vaiheessa kun päätin että en mä oikeasti näitä tuloksia halunnutkaan, hommat alkoi sujua.

Jossain vaiheessa HeiSinä koputtaa koetelttani verhoon ja kysyy kiinanenglanniksi jotain josta en saa selvää. Äärimmäisen kohteliaasti ja monisanaisesti HeiSinä selvittää, että hän haluaisi katsoa mua, kun teen koetta. Jaajaa, kysyn, ootko säkin ryhtymässä tekemään sähköfysiologiaa (kun mun mielest se on tähän asti ollu tarkasti molekyylibiologi, niitä jotka leikkii geeneillä kuin legoilla ja rakentaa uusia mutantteja). Joo, se haluaa ruveta tekemään elektrofysiologiaa. No, mitä haluat tietää, kysyn samalla kun hiljaa mielessäni kiroilen kun sattui juuri olemaan sellainen Huonompi Hetki kokeessa, solu kieltäytyy avaamasta ovea elektrodilleni ja hopealangan kloridikerros varisee trodinkärkeä tukkimaan. Ei, ei mulla ole mitään erityisiä kysymyksiä, haluan vain oppia katsomalla.

No, jos HeiSinä niin sanoo, niin olkoon. Jatkan kokeen tekemistä, HeiSinä seisoo olan takana äänettömästi. Vartin päästä hän kiittää ja poistuu.

Hämmennys. Vähän niinkuin joku, joka haluaisi oppia tekemään sushia, opiskelis menemällä jonkun randomin henkilön keittiöön silloin kun se sattuu kokkaamaan jotain, vaikkapa kaurapuuroa. Eikä kysy edes että liittyykö toi kauhan liikuttelu jotenkin asiaan.

Lisää ruoka-asiaa

Säästän teidät riisilajikkeiden vertailulta ja kerron sen sijaan hälyttävistä tiedoista, joiden mukaan “More People Have No Breakfast”. Pahimmassa jamassa ovat parikymppiset naimattomat naiset, joista 17.4% syö aamiaista vain kerran viikossa tai harvemmin. Myyntipuolella on havaittu, että “Squid Stuffed With Rice” on pitänyt johtoasemansa bentoboksien suosituimmuuskisassa, samalla kun pakaste-udon saavuttaa pakastekroketteja pakasteruokamittelyssä.

Siltä varalta, että ette siellä Suomessa huomaa muistaa asiaa, tänään on taas Koirapäivä (11.1. eli one-one-one eli wan wan wan eli hau-hau-hau), ja kun se sattuu vielä koiranvuodelle niin olkaatten erityisen hyviä tänään koirillenne. Ne ansaitsevat sen kyllä.

Toinen työpäivä tänä vuonna – pitkä kuin nälkävuosi. Ja unohin laittaa soppaan kalkkia. Kaikki män pilalle.

Huomasin että jääkaapissa on edelleenkin hapankaalia. Haluan tehdä siitä Bigosia! Äiti lähetti ohjeen, mutta löytyyköhän mistään laakerinlehtiä?

Ei enää turhaa tietoa tai epämääräisiä arvoja!

Vuoden ensimmäinen työpäivä takana – tuntuu lähes viikolta. Selvisin suurimmasta osasta pöydälle kertyneistä omiyage-syötävistä vammoitta (vain yksien kanssa meinas käydä huonosti, kun karkkipaperiin käärityt jutut ei ollutkaan karkkeja vaan jotain paputahna-lihamöhkäle -sekoistusta jossa oli paitsi aivan kauheat mausteet myös kivi keskellä), hymyilin ja kumartelin kotoshimoyoroshikuonegaishimasua tuhanteen suuntaan, ja sain kuulla aika moneen kertaan miten mun uusi otsatukka on kawaii. Siis minä! Kawaii! Kylläpä nyt tuntuu hyvältä. Tein kokeen, mittasinkin jopa pari solua, deletoin kasan ilmoituksia lomien aikana olleista esitelmistä ja söin monen monta Neuhausenin suklaakonvehtia (aina kiva saada vierailijoita Belgiasta:)

Mutta sitten jotain aivan muuta. Kyllästyttääkö joskus lukea näitä mun puolihutaistuja viisauksia japanista (tyyliin Japanissa on kolmanneksi eniten metsää maailmassa)? Ärsyttävätkö epämääräiset, vuodelta 2001 peräisin olevat lukuarvot japanilaisten rattijuoppojen määrästä? Ei hätää, sillä juuri tätä asiaa korjatakseni ostin viikonloppuna uunituoreen Japan Almanac 2006:n. Mä olin ilmeisesti elänyt tähän keski-ikääni asti siinä uskossa, että almanakka tarkoittaa jonkinlaista kalenteria, mutta nytpä korjaantui harhaluulo: kirja on täynnä kaikkea hyödyllistä sekä ajantasaista tietoa ja tilastoa Japanista ja japanilaisia koskettavista asioista sekä niiden kehityksistä (paitsi, kuten kirja huomauttaa ystävällisesti, Okinawa (ymmärrettävistä syistä) ei ole mukana ennen vuotta 72).

Nyt siis mulla riittää blogaamisen aihetta varmasti vaikka vuoden joka päivälle, ilman että tarvitsisi alentua jaarittelemaan säästä, kylpyhuoneen seinien kasvustoista tai Viimeisimmästä Villityksestä assan teinien joukossa. Vajaa kolmesataasivuisessa kirjasessa käsitellään paitsi kaikenlaisia tavanomaisia tylsiä aiheita kuten työttömyyttä (maailmanlaajuistesti 184.7 miljoonaa henkeä (???mitenhän ne tän on määritellleet), japanissa 4.7% väestöstä saa vastaan työttömyyskorvausta) ja pelikonsolien markkinatilannetta (vuonna 2004 Japanissa myytiin 2.6 miljoonaa Playstation2:sta, 420 000 Nintendo Game Cubea ja 2.8 miljoonaa GBA:ta), myös erityisfeatureiksi nostettuja spesiaaliartikkeleita päivänpolttavista asioista.

Ensimmäisenä tällaisena erityisaiheena käsitellään luonnollisesti Japanin, Kiinan ja Etelä-Korean suhteita: yli 60% sekä kiinalaisista että etelä-korealaisista sanoo ettei pidä japanilaisista, kun taas japanilaiset on Winter Sonata-nimisen korealaisen saippuaoopperasarjan myötä ryhtyneet pitämään korealaisista. Kiinalaisia kohtaan tunteet ovat kylmenneet jo useampia vuosia, eikä tuo Geisha-elokuva varmasti lämmitä tilannetta. Huomattavaa on myös, että vain 33% korealaisista uskoo, että historialliset epämiellyttävät asiat ylipäätään voidaan jollain tapaa setviä ja selvittää.

Feature nr. 2 sen sijaan käsittelee perin pohjin sitä, kuinka paljon ihmiset jättävät ruokaa lautaselleen syödessään ruokaloissa. Keskimääräisen annoksen koon ollessa 581.7 grammaa ihmiset jättävät keskimäärin 19.4 g syömättä, 0.3 prosenttiyksikköä vähemmän kuin edelliskaudella. Lautaselle jätetyt ruoat analysoitiin ja todettiin, että tuosta jätetystä vajaasta 20 grammasta 32.3% eli 6.46 grammaa oli keitettyjä tai muilla tavoin käsiteltyjä vihanneksia. Artikkeli jatkaa vielä jaotellen hyljeksityt kasvikset ja muut ravintolatyypin (japanilainen, länsimaalainen, kiinalainen…) mukaan, ja havaitsee mm. etää kiinalaisissa ravintoloissa jätettiin syömättä huomattavan paljon enemmän riisiä ja friteerattua lihaa kuin japanilaisissa.

Seuraavaksi voin valistaa teitä tarkoilla lukemilla eri riisilajikkeiden suosituimmuusasemista sekä DNA-analyysien pohjalta suoritetuista arvioista myydyn riisin lajikepuhtaudesta.

Kävin ruokakaupassa ja havaitsin kaksi huolestuttavaa seikkaa. 1) ostin kaksi pakettia pikanuudeleita, koska ne näytti niin kauhean herkullisilta että teki mieli 2) hedelmätiskissä oli tarjolla valtavankokoisia tuoreita ananaksia, hintaan 200 yen (alle puoltoista euroa). Ostin kuitenkin vierestä pienen parisadan gramman paketin tuoretta ananasta, kun se oli kivasti valmiiksi paloiteltua. Tällaiseksi sitä täällä rupeaa. Pian varmaan haluan ostaa vain yksittäispakattuja perunoita.

Tyttöenergiaa

20v1.jpgTänään on siis taas kansallinen vapaapäivä, 20-vuotiaiden tyttöjen kunniaksi. N-sensein kertoman mukaan ennen vanhaan tänä päivänä (tai jonain vastaavana) 15-vuotiaista pojista tuli 15-vuotiaita miehiä ja tavan mukaan asiaa juhlistettiin mm. antamalla pojalle vihdoin käyttöön täysmittainen miekka pikkumiekan sijaan. Meiji-restoraation kuohuissa miekankäyttö kiellettiin, ja jotenkin jossain välisstä mieheksitulorituaali muuttui “Coming of Age”päiväksi, jota näyttävät juhlivan vain tytöt. Päällepäin homma näyttää hyvin samanlaiselta kuin vanhojenpäivä Suomessa – tomeria ja kovasti itsetietoisia nuoria naisia kulkee kylillä ja kujilla pukeutuneena entisaikojen mahtavimpiin pukuihin – nähtävästi oleellisia osia varustusta ovat sääriin asti ulottuvat hihat, turkiskauluri ja kiharainen kampaus, jonka laitattamiseen on pitänyt varata aika puoli vuotta aikaisemmin.

Mutta mutta, missä ovat kaikki komeat nuoret parikymppiset pojat samuraivermeissään? Käveleskelin tänään kaupungilla jonnin verran asioita tarkastelemassa eikä yhtään sööttiä poikaa löytynyt. Piti sitten tyytyä räpsimään noita salakännykuvia typsyistä. (Vaikka kaikki ne näyttää samanlaisilta, kyseessä tosiaankin kuusi eri tyttöä. Ekan kuvan alareunassa oleva karvareuhka on lammasturkkini hiha, jonka kätköistä harrastelin keitai-paparazzeilua.)

20v2.jpgViimeinen lomapäivä siis, ja tosi reippaasti oon yrittänyt käynnistellä aivoa huomista töihinmenoa ajatellen. En siis jäänytkään koko päiväksi pelaamaan EVEä, vaan oikeasti pyrin tekemään edes jotain joululomiksi annetusta japaninläksypinosta. Pitkälle en tosin päässyt kielioppitehtävissä, kun päädyin siihen lopputulokseen et nää on ihan tyhmiä nää japanilaiset kun yrittävät väen vängällä tehdä asioista hankalia keksimällä useita eri puhetapoja riippuen siitä, kenelle ollaan puhumassa. Luetunymmärtämistehtäviä kuvittelin saavani aikaiseksi hiukan paremmin, mutta jumitin haikujenymmärrystehtäviin – jotain ne siin puhuu et on kuu ja joku itkee, mut vähän liikaa on musta vielä vaadittu kirjoittaa “omin sanoin” mikä on lorun pointti.

Loppuilta onkin tässä hyvin sujumassa aivoja jäähdytellen ja Millan Isoja Pikseleitä tiiraillen: ohjelmassa olevista Resident Evil-leffoista ensimmäisen katselu toi mieleen ikivanhojen kolmasti VHSltä toiselle kopioitujen leffojen katselun 80-luvulta, ja pikselit näkyi hyvin. Jottei ihan kuivin suin tarvitsisi kärsiä, Krabakki on taikonut Muinaisten Viisaiden reseptillä valmistettua pannaria ja naksuiki riittää.(Ei niin etteikö Millaa kattelis; mä olen niin vakavassa tilassa oleva fani että piti kattoa kakkosleffan (ihan aito ja rehellinen rahalla maksettu DVD-versio) jälkeen kaikki extratkin joissa ultimaattinen roolimallini juoksee, taistelee, ampuu ja poseeraa lisää niissä ah-niin-mageissa saappaissa…)

Ooh, aah. Kyllä se on niin ihana se Milla. IMDBn mukaan joku uus Resident Evil -leffa olis mukamas tulossa, vaikka tuskin ihan heti. In the meantime koetan pärjäillä muuten, ja ehkä taas sai lisää motivaatiota käydä salilla ja treeneissä:P

20v3.jpgOrganisoidun keskustelun tiimoilta tulin katsoneeksi, mitä Japanin tekijänoikeuslaki sanoo CD- ja DVD-levyjen kopioinnista. Näköjään täällä on jo vuodesta 2001 lähtien ollut voimassa laki, jonka mukaan DRMien poisto ja kopiointisuojausten kiertäminen myös henkilökohtaista käyttöä varten on aivan yksiselitteisesti rikollista (rangaistuksien joukossa jopa viis vuotta linnaa). Hämmentävää, sillä aivan tuossa muutama päivä sitten kävin pienessä kulmakaupassa, joka täysin avoimesti myi sadalla jenillä kappale ilmiselviä (laaduttomia) kopioita (laaduttomista) elokuvista. Tietokoneohjelmista on kuitenkin lupa tehdä omaan käyttöön kopioita, enkä löydä mistään kieltoa organisoidusta keskustelusta. Toisaalta, lienee edelleenkin pitää mielessä se hyvä periaate, että Ei Vaan Hankkiuduta Ongelmiin tässä maassa. Tarpeeksi on kuullut ikäviä tarinoita siitä, mitä tapahtuu kaikelle kohteliaisuudelle, jos vahingossa joutuu väärälle puolelle lakia.