Söpöys

Tänään oli Teeneidin ensimmäinen tiimiseminaariesitelmä, ja tytön ensimmäinen englanninkielinen esitelmä ikinä. Ei huono, kahden kuukauden sisään siitä kun on ekaa kertaa nähnyt neuronin on jo saanut dataa kasaan sen verran että siitä riittää jo teorioiden kehittelyyn. Ja muutenkin pärjäs paremmin kuin yleensä kukaan meistä veteraaneista, eikä hämääntynyt hetkeksikään kun siltä kysyttiin että mikäs tämä on tämä kapasitanssi (kapasiteetti? Cm, siis) vaan tyynesti etsi tussin ja meni piirtämään RC-piirejä taululle. Hey You’n englanninkieliset kysymykset kyllä menivät ohi – kuvastaa hyvin sitä tarvetta mikä meillä täällä on  jollekin laitteelle, joka kääntäisi lennosta kaikkien käsittämättömän kummalliset ja erittäin erilaiset tavat tulkata ajatuksiaan äidinkielestä englantiin ja erityisesti ne tavat ääntää… Ei oo ollenkaan harvinaista, että henkilö X kysyy kysymyksen henkilöltä Y (koska ei ole ymmärtänyt mitä Y selitti asiasta); Y ei saa selvää kysymyksestä mutta vastaa siltikin, mikä on ihan jees koska X ei saa selvää kuitenkaan vastauksesta.

Seminaarin jälkeen Teeneiti tulee *tosi* pahoittelevan näköisenä nykimään mua hihasta kun tässä teen tärkeitä töitäni kuulokkeet päässä. "I am sorry. This weekend, I – I not go to monkey park."

Parka. Velipoika kun on tulossa käymään elokuussa ja lento on sen kuuluisan Nagoyan kautta. Teeneidin poikaystävä asuu Nagoyassa ja sen vuoksi olin kysyny häneltä onko Nagoyassa jotain nähtävää tai kivaa tekemistä minkä voisi käydä "suorittamassa" matkan varrella, ja ainoa jonka hän keksi (Nagoyan linnan lisäksi) on jonkinlainen apinapuisto. Sanoin että vainiin, sehän kuulostaa ihan kivalta, voisitko antaa mulle siitä jotain lisätietoja vaikka (odotin esimerkiksi paikan nimeä tai veppiosoitetta), ja saan kuulla että sattumalta Teeneiti ja heilansa ovat suunnitelleet menevänsä sinne viikonloppuna, ja voivat tuoda mulle sieltä jotain "pamfletteja" elikkäs turistimainoksia.

Vaan nyt on sateinen viikonloppu, eikä poikaystävä haluakaan apinapuistoon.

Onko musta tullut oikeasti niin kauhea noita täällä että tyttöparka ahdistuu siitä kun ei pystykään toteuttamaan mun vaatimuksiani?  

Advertisements

asete wa ikemasen!

sontsat.jpgSilloin Golden Weekin aikana, kun oli se rankka rentoutumiskuuri käynnissä, ajattelin että olis parasta muuttaa elämää. Hermoilen ja stressaan ihan liikaa kaikesta että se olisi terveellistä. Ohjelmaan on rentoviikon jälkeen kuulunut monenlaista pientä; herään aamuisin tuntia aikaisemmin liikuttelemaan jäseniäni muropaketin mukana tulleen Pilates-DVD:n ohjaamana, syön vain terveellistä ruokaa (mm. kunnon aamiaisen, joka päivä) ja menen ajoissa nukkumaan. Myöskin on tullut harjoiteltua kaikenlaisia ressinpoistotekniikoita; kun saan kiinni itseni hyperventiloimasta kun huomaan unohtaneeni jotain IHANSIKATÄRKEÄÄ työpaikalle (siis ei mitään mikä varsinaisesti heittaisi elämää), koitan pysähtyä, hengittää syvään, ajatella mukavia, hymyillä.  

Ensivaikutukset on olleet positiivisia; jätin puolihuomaamatta unilääkkeenä toimivat migreeninestolääkkeet pois eikä oikein ole ollut unen kanssa ongelmia. Aikaisempi käynnistys on johtanut siihen, että varsin useana päivänä olen saanut jotain ihan oikeasti aikaiseksi ennen lounasaikaa, ja seitsemän pintaan on voinut hämmentävän hyvin mielin poistua työpaikalta. Ja kaiken kukkuraksi punttisalin jättäminen lukujärjestyksestä (hankala aika eikä oikeen halua maksaa niin paljoa siitä) on näkynyt melkein kolmen kilon katoamisena ja saatanpa kohta mahtua johonkin housuihinkin.

Tänään sitten vihdoin piti laittaa opitut hermoilun (japaniksi kait "asemasu" – vallan mainio sana!) hallintatekniikat käyttöön: 

Postilaatikossa odotteli hylsykirje, se jota tässä oli jo jonkin aikaa odoteltu; olin ihan varma, että jos juttu ois menny läpi se ois tehny sen paljon nopeammin. Eipä siinä mitään, mutta yksi referee summeeras arvionsa sanomalla "ihan tyhjänpäiväinen juttu", toinen jumitti epäilemään perusolettamuksiani (joiden takana kyllä voi ihan rauhassa seistä) vaikka myönsi ettei oikeesti tiedä asiasta paljoakaan. Kolmas kehui vähän mutta ehdotti ihan järjettömiä lisäkokeita.

Pomoa ei näy, joten oon saanut tämän aamupäivän ajan ihan rauhassa itte mietiskellä että miten tän nyt ottaisi – ja huolestuttaa lähinnä se, että ei kauheasti sillai kiukuta eikä itketä.

Hiukan myöhemmin:

10 minuutin pikapalaverin jälkeen tilannekatsaus kertoo, että vaikka kukaan refereistä ei kauheasti kehunut, kukaan ei myöskään ollut löytänyt mitään varsinaisesti korjattavaa; yksi kirjoitusvirhe. Elikkä, juttu on hyvä, mutta on se vaan niin että pienen erikoisalan jutun on oltava Nature-tasoa päästäkseen edes JNeuroscienceen, koska muuten se ei vaan saa tarpeeksi kiinnostunutta yleisöä. Vaan ei jäädä vaikertamaan, teen ens viikolla pari hassua (ja itse asiassa nerokasta) kontrollikoetta Ihan Tavallisilla Labrahiirillä (yksi referee epäili että mutaatio aikaansaa jotain esoteerisiä efektejä jotka saattas selittää jonku osan tuloksista) ja eiku juttu JNeurophysiologyyn.

Ihan jees; aloin jo huolestua että eikö mulla ole mitään tekemistä tässä. 🙂

Random ecounters, part n

Törmäsin baarissa austraalialaisnaiseen, jonka olin tavannut kaksi vuotta sitten yhdessä puistossa. Hän kertoi olleensa jokin aika sitten kalliokiipeilemässä samassa seurassa ilmeisesti Joyn kanssa, ja oli jotenkin luullut että Joy on minä. Tai jotain.

Abnormaali sadekausi jatkuu; virallisestihan se alkaa vasta kesäkuun puolestavälistä ja jatkuu heinäkuulle. Huonoa säätä suunnitellaan paettavan Hokkaidolle; Täysin Kaistahullu Plän sisältää auton vuokraamisen ja ajelun ensin pohjoiseen päin pitkin (kuuleman mukaan) huikaisevan upeaa länsirantatietä, ihan heti kunhan päästään Tokiosta ulos. Yöpyminen jossain Niigata/Akita -kaistaleella, sitten Aomoriin (siellä on kuulemma kans hienoa) ja lautalla yli Hokkaidolle. Saaren lounaiskolkasta on jo löydetty hyvä hirsimökki saunalla, ohjelmassa grillausta ja onsenointia pari päivää; sen jälkeen pitäis päättää onko lomapäivät ja rahat niin tiukalla että pitäs jo palata takaisin (lautalla yli ja suorinta tietä itärannikkoa Tokioon) vai voisko lähteä katselemaan koilliskolkan jylhiä World Heritage-paikkoja, kuumia vesiputouksia ja kenties tulla toisella lautalla Sendain tietämille ja ajaa vasta sieltä Tokioon. Mulla ei oikeasti ole mitään käsitystä siitä, miten hankalaa ajaminen tässä maassa voisi olla, mutta kuullut olen että eksyminen ei ole vaarana kun ottaa GPS-enabled auton. Hirvittäisi varmaan enemmänkin, mutta kun seuraksi on lupautunut kaksi ihmistä, joiden kanssa on selvitty pikkuautolla brasilialaisista mutateistä, suurimmaksi huoleksi jää että narahdan johonki catch-22:een enkä pystykään vuokraamaan autoa. ("Sori, emme vuokraa naisille joilla ei ole puolisoviisumia!")

Seuraavat retkiprojektit suuntaa itään (Mikurajimalle, haikkailemaan tulivuorisaarille ja snorklaamaan delfiinivesille) ja etelään (Okinawa/Kerama, pakko päästä sukeltamaan joskus) – joten ei ole tosiaan niitä lomapäiviä mitenkään suurinmäärin. Mutta ainahan voi ottaa palkatonta, jos siltä tuntuu 😉

Ajokortti tosin edelleenkin uupuu, kävi ilmi että mun vanhanmallinen suomalainen ajokorttini ei mennytkään prosessiin niin näppärästi kuin oli ajatellut, ja jouduttiin ottamaan ylimääräinen kierros Suomen Ajoneuvohallintokeskuksen kautta… 

 

Ei mitään nähtävää – taaskaan

Pitänee päivittää välillä, jotta tiedätte etten ole kadonnut, ja jotta edes joskus tätä päivittäisi jotku muut kuin spämmääjät.

Ei oo tullut kirjoitettua, kun ei ole oikein ollut mitään mistä valittaa.

Viikonloppuna tavattuja henkilöitä:

Japanilainen nuori aseseppä, joka keskittyy tekemään eurooppalaisia miekkoja ja haarniskoja.

Newyorkilainen nainen joka on vangittu kiinalaisen ruumiiseen. Ko. henkilö kertoi perjantaisissa kattohuoneistojuhlissa olevansa valokuvaaja, ja kävin sitten ettiskelemässä että onko sillä jotain kuvia netissä – ja olihan siellä. Gallerian kuvista löytyy ihan tuttuja kasvoja! 

Brittiläinen antropologi, joka tutkii Gunma-prefektuurin brasilialaisvähemmistön vaikeuksia sulautua tai olla sulautumatta valtaväestöön.

Ranskalainen interiööridizainaaja, jonka habitus oli niin trendy ja staili ja boheemi että jouduin pakenemaan tyyppiä parvekkeelta. 

Japanilainen temppelinrakentaja – vinetti siitä, että nykyään ei oikein voi kunnolla elättää itseään temppeleillä, ei ainakaan jos haluaa rakentaa Tokion lähellä. Rakentaa siis joutessaan taloja. Puisia.

Kaksi puolalaista bujinkanistia – nää on harvinaisia! Toinen niistä yritti opettaa mulle jotain muinaisia kiinalaisia hengitystaitoja, joiden pointtina on se että kun hengittää ulos jalkapohjan kautta niin ei hikoile nii paljon kun treenaa.

Kaikkein hämmentävin omin silmin nähty henkilö oli kuitenkin herra Baruto – eestiläinen sumoka, joka kevyin baletti-askelin (172 kg, toim. huom.) johdatteli hikiotoshilla vastustajansa Kasugaon kanveesiin. Onhan noita ulkomaalaisia sumopainijoita nähty, mutta ei voi mitään – vaalea  ja ohut pohjoiseurooppalainen tukka ei vaan näytä vakuuttavalta chon-mageksi väännettynä. Ei se mitään, kyllä oli söötti, näytti vaan jotenkin liian isolta kehään:)

Perspektiivihäiriönkin ehti kokemaan. Niissä kattojuhlissa puhuin ranskalaisten artistien kanssa japanista ja kulttuurista – ja jostain syystä suurin osa veti herneen nenään kun erehdyin lausumaan, että japanissa on erilaisempaa kuin monessa muussa paikassa. Erityisesti jotenkin ihmisiä ahdisti se, kun sanoin että eurooppalaisilla (kristityillä), muslimeilla ja juutalaisilla on enemmän kulttuuri(historiallisia) yhteneväisyyksiä kuin vaikkapa ranskalaisilla ja japanilaisilla. Kummallista, mä luulin että se on kaikille ihan selviö. Varmaankin olen taas väärässä ja elänyt ihan omissa maailmoissani. Joka tapauksessa, vaihdoin puheenaihetta ennenkuin tyyppien tyylikkäät otsasuonet alkoivat turskahdella.

 

Euroopan Avaruusjärjestö ESAlla on käynnissä erityisesti tytöille suunnattu ohjelma, jossa nuoret pääsevät leikkimään astronauttina olemista, kertoo news @ nature.com. Toiveena on, että tytöt saataisiin useammin harkitsemaan tiedeuraa. Miksei tuollaista ollu silloin ku minä olin pieni? (Vaikka se tuskin ois auttanut Suomessa asuvaa…)

Harmi ettei screensavereita oikeasti käytä enää – jos hiiri tai näppäimet ei liiku, olen luultavimmin afk ja kone on lukossa. Joka tapauksessa, nerokas, nuori ja nätti proffapoika Tokyo Universitystä on ohjelmoinut PubMed Screensaverin, joka heittää ruudulle hakuehtoja täyttäviä reffejä.

Tiibetillä on ihan oma yhteys taivaisiin, paljastaa NASAn tutkimus EurekAlertin raportin mukaan.

University of California, Irvine: Ilmanpuhdistimet, erityisesti ilmaa ionisoivat sellaiset, tuottavat huoneilmaan korkeita määriä otsonia (EurekAlert). Ehkä sitä miinusionilaitetta ei sittenkään kannattaisi käyttää makuuhuoneessa vaan siirtää se sen sijaan sinne stratosfääriin vai missä nyt otsonista olikaan pulaa…

maanantaiparadoksi

101p.jpgMaanantai. Varmasti taas kaikki on ihan yhtä sotkua kuin ennenkin. Huomioonottaen sen, että toi mun pidennetty viikonloppuloma oli pääosin kustannettu sillä, että jätin kaiken oikeasti tärkeän suoritettavan tietoisesti maanantaille, odotettavissa oli että päivästä tulisi pitkä ja hikinen.

Vaan mitä kummaa. Heräsin (liian) aikaisin, kaikessa rauhassa söin aamiaista ja tarkistin mailit ja viikon kalenteriin merkityt tehtävät ja kirjasin niitä lisää. Töissa työmailit ja ilmestyneiden lehtien sisällysluettelot oli luettu (ajatuksella) jo kauan ennen lounasta, ja hiiretkin oli laitettu ojoon ennen iltapäiväyhtä. Kolmen aikaan alkoi peukaloiden pyörittely – jostain syystä en keksi MITÄÄN mitä pitäisi tehdä. Paremman puutteessa lukaisin läpi pienen pinon yhden Columbiaanin review-artikkeleita, siltä varalta että se hyökkäisi joskus tänne luennoimaan ja ihminen haluaisi osata kysyä siltä jotain. Pomoakaan ei näy niin että ei ole mitään syytä yrittää väkisin näyttää hikoilevalta.

Neljältä kirjoitin rästiin jääneet muistiinpanot puhtaaksi labrapäiväkirjaan. Vaihdoin välillä skilliä. Kirjoittelin maileja. Viimeisenä oljenkortena keksin että labran vesilaite pitäisi huoltaa! Ja vaikka DeLay, jonka kontolle kyseinen homma on pääosin langennut, on ihan paikalla, minä teen itte.

Vesisäiliön täyttymistä odotellessa ehtikin sitten jo valitsemaan niitä mökkejä sieltä Hokkaidolta.

Nyt kello on kuusi, ei voi tehdä mitään muuta kuin lähteä kotiin, tehdä tunnin verran japaninläksyjä ja sen jälkeen voikin taas rauhassa loikoilla ja tehdä mitä huvittaa.

Eihän tämä ole mahdollista. Aika toimii jotenkin oudosti. Tuntuu että elän jossain TV-ohjelmassa. Eilen kun tilattiin pizza intternetistä, se oli sendin painamisesta laskien vajaassa kymmenessä minuutissa ovella.

 

Sushista löytyvä tauriini ehkäisee ehkä rasvaisesta ruokavaliosta johtuvaa lihavuutta, raportoi Science. Ei auta, en siltikään syö kalaa, pitää keksiä jotain muita ratkaisuja.