Aqua

mikurajima_final.jpgSiitä on jonkin verran aikaa tosiaan, siitä kun vedessä oleminen oli melkein yhtä tavallista kuin pyöräily. Sen verran aikaa että kun tuossa jokin aika sitten ensi kertaa kävin testaamassa uimapukua vedessä, oli olo yhtä sulakka kuin jos kalalle olis annettu se fillari. Urheasti kävin kuitenkin päivittäin kokeilemassa, ja pikku hiljaa alkoi uimiseen tahti ja vauhti löytyä.

Sitten taas tuossa maanantaina, kun oltiin menossa katsomaan niitä dolfiineita, niin hiukkasen huolestutti että mitens minä pärjään. Märkäpukua päälle kiskoessani sitten jo alkoi jostain ydinjatkeen syövereistä nousemaan mielikuvia, ja kun lopulta uskalsi räpiköidä veneenlaidalta veteen ja katsoa kohti pohjaa –

Vettä. Vaikka olikin monimetrinen aallokko – tai jopa sen takia – ja vaikka päätähdet, ne delfiinit, pysyttelivät kauempana – vedestä ei halunnut tulla pois. Silti se vielä hylki jollain tapaa, kun en vaan sillä viisimillisellä märkäpuvulla päässyt Tyynenmeren suolaiseen mereen metriä syvemmäksi vaikka kuinka rehkin.

Kolme päivää sen jälkeen katselin jyrkänteeltä ja laiturilta merelle; mitään biitsiähän ei ole saarella jolla on noin pystysuoraan merestä nousevat kalliorannat, niin ei voinut edes varpaita kastella.

Tänään saatiin vielä uusi tilaisuus; aamukahdeksalta ystävällinen veneenomistajasetä ja reipas delfiinitutkijatyttö tarjosivat kyydin saaren toiselle puolelle, missä vesi tosiaankin oli lähes peilityyntä edelliseen verrattuna. Ja delfiinejä! Monta, monta – veneenväki sai lähestulkoon köyttää meitä jottei hypittäis suinpäin veteen. Lopulta kun sinne sitten pääsi ja näki delfiinit, niin unohtui kokonaan ongelmani veden alle pääsemisessä – sinne vaan. CIMG0341.jpgEikä pintaan palaaminen kiinnosta enää lainkaan, veden alla liukuu sulavasti ja harmittavasti vaan välistä keuhkot on sitä mieltä että tarttee käydä vaihtamassa ilma.

Vaikka tää Mikurajiman pullonokkadelfiinilajike onkin hiukan muita pienempi, niin on ne aika isoja kuitenkin kun silmästä silmään katsotaan. Ja loppujen lopuksi aika pelottavan vahvoja – kerran meni pyrstö niin läheltä että teki mieli pitää maskista kii.

Mä olen vieläkin hiukan pihalla kokemuksesta; liitää nyt keskellä vettä niin että molemmin ohittaa noita suuria eläimiä, katsoo mua vähän ohi mennessään sillai et jaa tuollainen taas… yksi niistä kerran pysähtyi, kääntyi taaksepäin, kiersi ympäri ja jatkoi matkaa laiskalla pyrstönliikkeellä. Näin joitain poikasia ja lemmiskeleviä nuoria. Vanhan uroksen jolla oli tappeluissa arpeutunut leuka.

Joskus aikoinaan mulle kerrottiin, että jos kadulla viheltää, kaikki blondit kääntyy katsomaan. Tarkkana tyttönä opettelin (vaivalla, myönnän) olemaan reagoimatta viheltelyyn. Tänään sitten tunsin itseni hiukan hölmöksi kun en kääntynyt katsomaan taakseni viheltäjiä – joutuivat sitten ohittamaan mut alakautta, selkäeviä piti ihan varoa.

(Vedenalainen YT-pätkä; hiukan kehnolaatuiseksi kyllä se vetää uploadatut HIFIvideoni, harkinnassa siirtyminen käyttämään jotain muuta systeemiä. Toisaalta, hiukan vielä saan harjotella tuota kuvausta ennenkuin opin pitämään kameran tähdättynyä yhteen suuntaan samalla kun pyrin alas pinnasta ja tasaan painetta korvissa…) 

 

 

 

 

 

2 thoughts on “Aqua

  1. Heh… “kalusto” on aika paljon sanottu tuollaisesta pienestä digipokkarikamerasta joka on laitettu vedenkestävään koteloon… 🙂 mutta joo, ei tässä lähetty mitään National Geographicin dokkaria kuvaamaan, pitipä vaan ikuistaa itselle nuo eläimet. Kuvia tuli otettua kans, mutta aika harva onnistui niin että niitä kehtais näytille laittaa:)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s