Mistä tunnistat sä stressin?

Kevyttä kiristymistähän on tässä ollut ilmassa. Jo viikkoja sitten lakkasin jaksamasta tehdä japaninläksyjä – opet eivät suuttuneet kun kerroin että ny ei oikeen ehi melkein edes tunnilla käymään, ja opiskelen siis japania nyt tasan 110 minuuttia viikossa. Seuraavaksi huomasin, että koetta tehdessäni en vaan jaksa enää kuunnella Naturen podcasteja; oikeammin, en jaksa kuunnella mitään podcastia vaan taustahälyääniä peittämään valitaan ainoastaan turvallista tasaista positiivista j-poppia.

Vielä vähän myöhemmin totean, että ei sitä jaksa junassakaan kuunnella podcastia samaan aikaan kun pelaa sudokua tai muuta, ja jonkin aikaa vain jaksoin katsella niitä vaikeampia videopodcasteja (National Geographicin videoshortteja) kunnes siirrtin täysin Best of YouTube:n varaan.

CIMG2303.jpgTänä viikonloppuna sitten, lauantaiaamunkoitteessa kun olis ollut aikaa nykertää Secondlifea ja lukea RSSiä ja blogeja – huomasin, että en jaksa käynnistää konetta. Pitäisi kaikenlaisia mailejakin lukea jos sen toosan käyntiin saattaa… Blogilistalta oon lukenut viime aikoina vain ihan ihan tärkeimmät muutamat, ne ihmiset joiden tekemisistä oikeasti haluan tietää.

SL:ssa taas … kovasti olis kaikkea tekemistä, mutta en vaan JAKSA sitä että pitäisi puhua ihmisten kanssa. Niinpä valitsin ajanvietteeksi First Lifen täksi viikonlopuksi – ja mitä se sitten tarkoittaa kun on kyseessä tällainen vakava tiedehenkilö? Konsolipelaamista!

Ai ai ai, kyllä se olikin vaihteeksi nannaa, majoittautua olkkarin lattialle (kuvassa aamiaiseni, tuoreita mansikoita ja kahvia) pelaamaan uunituoretta pleikkari-peliäni. Genji – Days of the Blade on rainan nimi, valitsin sen nätin netistä ladattavan demon perusteella (aika jees tämä että saa peleistä pelattavia demoja tuosta vaan), ja voi pojat ja tytöt että se onkin silmäkarkkia. Fotorealistiset hahmot taiteilee miekkojen kanssa upeasti myös tällaisen motorisesti kehittymättömän pelaajan ohjattavina, ja niitä maisemia katselee ihan mielellään muutenkin.

No, katselinkin niitä sitten viikonloppuna useammankin tunnin … mitä nyt välillä kävi treeneissä kokeilemassa että miten ne kiertopotkukombot sujuu oikeasti (ei suju) ja katselemassa vähän lähitemppeleillä kirsikoita ja sillai.

Oon kyllä vahvasti vaikuttunut tosta Pleikkari 3:n graafisesta kyvykkyydestä. Vaikken esimerkiksi autopeleistä välitä yhtään, oon useammankin kerran jumittanut katsomaan kun joku kaahaa vaikka RidgeRaceria tai Grand Turismoa – aivo vaan ei voi uskoa, että kyseessä ei ole vallan mainiosti kuvattu oikea kilpailutilanne.  

CIMG2304.jpgNiitä pleikkarin lukuisia prosessoreita voi tietysti käyttää muuhunkin kuin rendaukseen (silti, mä en edelleenkään voi olla ihastelematta sitä, miten esimerkiksi virtaavan veden heijastukset ja taistelevien hahmojen varjot on luotu…) – niinkuin kaikkialla ja myöskin esimerkiksi Naturessa on kerrottu, pleikkaristit voi osallistua seti@home:n tapaan proteiinien muodon (folding??) laskemiseen ajamalla luppoaikanaan folding@home:a. Ruudulla näkyy koko ajan mallinnettavan proteiinin vispaava molekyylirakenne,  ja vallan erityisen hauskasti voi pyöritellä ruudullaan maapalloa, jossa jokainen foldaava pleikkari näkyy valopisteenä. Ensi kertaa kun ohjelman käynnisti joitakin viikkoja sitten, Suomi ammotti vielä aivan tyhjänä; joku aika sen jälkeen sinne syttyi pari valoa, Helsinkiin ja Ouluun.

Niin että vaikka Wii ehkä voittaakin pleikkarin tuollaisena bileiden hupiyksikkönä, meillä varmaan sitten on taustakuvana bileille proteiineja. Ellei sitten olla jo siinä vaiheessa iltaa, jolloin tunnelmaan sopii paremmin chillailu flOw:in tahtiin.

Taide-media-trendi-whatever-huomio: mikähän siinä on, kun ranskalaisesta kerrospomppimisesta on yhtäkkiä tullut niin tolkuttoman suosittua? Itte näin sitä ensteks (mainiossa) Banlieue 13-elokuvassa; sen jälkeen vastaavaan loikkimisen perustuvia elokuvia on tullut lisää, puhumattakaan siitä, että YouTube on pullollaan kaikenlaisia “hei me hypitään katoilla ja tehään voltteja roskisten yli” pätkiä. Eilen sitten katottiin se viiminen Bond-elokuvakin, ja eikös sielläkin hypitty rappukäytävässä kerrosten välistä ja menty jalat edellä oven yläpuolella olevasta ikkunasta.

Ei ei, ei mulla tosiaankaan ole mitään sitä vastaan että nuoret trimmatut miesvartalot loikkii pitkin seiniä ;P Ihmettelen vain, että onko tässä takana jotain, kaupunkiympäristön uudelleenmäärittämistä, vähän niinkuin graffitit ja tägääminen määritti betoniseinän maalausalustaksi, niin nyt auton katto onkin pukkihyppyalusta. Emme välitä kaupunkisuunnittelijoiden tavasta päättää, mistä sopii kulkea – jos mä haluan tulla talosta ulos pitkin ulkoseinää, niin mähän teen niin!

 

Tässä olis David Bellen tyylittelyä B13-pätkästä:


Ja perään alkuperäinen taidonnäyte jostain 1900-luvun alusta: (ilmeisesti kyseessä on ranskalainen sotilas, joka oppi kiipeilemään Afrikankomennuksen aikana)


Ja sitten näitä uusia taitureita:

5 thoughts on “Mistä tunnistat sä stressin?

  1. Ni voi johtua toi PS3-foldig@home-hiljaisuus siitä että konehan tosiaan julkaistiin täällä reilu viikko sitten, 23.3… Ehkä se siitä alkaa Suomenniemikin valaistua?

  2. Aijai, blogisi vaikuttaa niin nautittavalta (eikä pelkältä puulta, ei!), että hilasin sen kirjanmerkkeihin ja aion lueskella jatkossa enemmänkin. On mukavaa aina lueskella länsimaalaisen – etenkin suomalaisen – ajanvietosta siellä päässä.
    Sanohan: pitääkö tuo metroahdistelu kuinka paikkansa? Siis onko se kuinkin yleistä? Oletko itse joutunut kohteeksi? Olisiko mitään tärkeää, jota ei yleensä tajuta mainita, mutta joka tulisi tietää Japaniin matkustaessa?
    …Päässä ei liiku nyt juuri mitään. Hitsi kun keksisi vielä jotain kysyttävää. Noh, ehkä ihan hyvä. En puuduta sinua liikaa.
    Anygays, uskon, että blogistasi on hyötyä minulle vaihto-oppilasvuotea suunnitellessa, jahka Japaniin suuntaan. Ken tietää.

  3. fotomik: joo, alkaa se kirkastua se Suomi; yhtään valoa en vielä löytänyt Irakista.
    VJJ: En ollut oikeen varma siitä miten yleistä juna-ahistelu on, joten PubMeditin The Lancet-lehdessä olevan artikkelin (doi:10.1016/S0140-6736(00)02314-X), jossa sanottiin että “survey done by my group in Tokyo showed that 60-70% of women had experienced this form of assault at least once.”
    Kuitenkaan kyseessä ei ole mikään kauhistuttava ongelma, tokiolaiset ruuhkajunat on huomattavan paljon vähemmän ahdistavia kuin esimerkiksi helsinkiläiset perjantai-iltojen viimeiset bussivuorot. Fiilikseni on myös, että asia ehkä olis parantumaan päin – asemien seinällä olevissa julisteissa suorasanaisesti kehotetaan vastustamaan moista (mikä siis ei ole täällä mitenkään itsestäänselvää.)
    Ja ei, mun kohdalle ei moinen oo koskaan sattunut, mutta määhän olenki ruma gaijin 🙂

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s