I think women and other non white male humans are fully capable of doing excellent science

Jipii! Netissä on häkkyrä, jolla voi tehdä motivaatiopostereita ja tuhrata aikaa kun pitäisi tehdä japaninläksyjä. (Kuva Hokkaidolta.)

—

Nautilus-blogissa puhutaan asiasta, josta mäkin olen täällä puhkunut (esim tässä): naisia on miehiä vähemmän tieteessä ei niinkään lastensynnytys-epämukavuuden vaan luonteenpiiirteiden vuoksi. Kilpailutiedeyhteiskunnassa kilpailua vierastavat naiset jäävät jalkoihin, vaikka voisivat tehdä hyvin tiedettä yhteistyötaitoinensa.

Kirjoittaja ehdottaa että perustettaisiin erillinen tieteenrahoituskanava naisille, kokonainen Female Road of Science; naisten rahoituspäätöksiä tekisivät naiset ja miesten rahoituspäätöksiä miehet.

Voi herramunjee! Niskavillat nousee pystyyn ja pulssi kiihtyy. En kirjota raivostunutta vastinetta (Nautiluskin on Naturen blogeja) vaan pihisen sen sijaan tänne: EI HELVETISSÄ. Tämähän välittömästi jakaisi tieteen Tieteeseen ja naistentieteeseen, vähänniinku naistenpunnerrukset, nekin on hyväksi keholle jos ei pysty Punnerruksiin, mutta vielä on mulla tapaamatta se miespuolinen henkilö joka pitäisi niitä oikeana kuntoiluna. Naistentiederahoitusta jaettaisiin naisille – jotka luultavasti sais sit labroihinsa enemmän naisia töihin – ja hop, koht meil on erikseen naisten tutkimusinstituutit ja konferenssit.

Argh. No ehkä ei sentään. Mutta tässä nyt tulee eräänlainen seinä vastaan: nykyinen rahoitusmekanismi, joka pohjautuu kilpailuun ja salatieteilyyn (open sciencen vastakohta), ei luontevasti vaan pysty toimimaan tasapuolisesti P- ja Q-tyyppisten tieteilijöiden tukemiseen. Julkitieteily taas tukisi vallan mainiosti yhteistyöpainotteista tiedettä – mutta siihen ei päästä ellei kilpailutieteilystä päästä eroon.

We need a revolution. Badly. 

 

Smooth

Päivän japanijuttu.

Tässä jossain lähiaikoina odottelin jotain jossain, ja vieressäni seisoi ihan sairaan hyvännäköinen, arviolta 18-35 -vuotias kundi. (Mä olen patologisen nirso miesten ulkonäön suhteen, eli toi oli ehkä kolmas mielestäni hyvännäköinen mieheke jonka olen nähnyt pariin vuoteen.) Kattelin että joo-o, on käyty sillai sopivasti urheilemassa, tukka on kivasti animesti laitettu, päällä on hillitynsiistinmakeet Armanin farkut ja t-paita, ja yksilö hörppii pullosta jotain terveysvihreätee-juomaa.

Huomioni kiinnittyy sileiden käsivarsien alapuolen ihoon – joka ei ole ihan täydellinen. Vaan sillai jotenkin tutunnäköisesti punapilkullinen … aivan! Tyyppi on selvästi aivan hiljattain epiloinut käsivartensa! (Oon nähnyt näitä miehille suunnattuja karvanpoistojuttuja, mutta toistaiseksi en ollu viel saanut omasilmäistä vahvistusta.)

—

Nii kun eilen tuli siitä open sciencestä ja tiedekommunikaatiosta kohkattua. Mainittu juttu oli esillä myös Naturen Peer-to-peer – blogissa, ja jotenkin hurjuuspäissäni menin sitten kirjoittamaan sinne kommentin asiaan. Tietysti jahkailin sen kanssa ties kuinka kauan ja vaihdoin käyttämiäni sanamuotoja ja vaivoin uskalsin painaa send-nappia – mutta sinne nyt meni, kaikkien ketkä on mitään tieteessä katsottavaksi. Tää kaikenlainen podcastaus sun muu selkeästi alkaa murentaa mun tervettä itsehillintääni ja harkintakykyäni suunavaamisen suhteen ja kohta alan kuvitella että mun pitää joka paikassa olla suunapäänä.

—

Tässä muuten on ehkä paras lukemani selvitys siitä, mitä on Open Science ja mitä siihen tarvitaan; 3Quarksdaily puolestaan visioi, millainen voisi olla avoimen tieteen tulevaisuus.  

 

Saapuko tulevaisuus milloinkaan?

Minähän en ole kauhean helposti iljehtyvä (hei, kuitenkin käsittelen hiirien aivoja paljain käsin) enkä kauheasti mitään elukoita pelkää (norsua säikähdin Keniassa kun se hyökkäsi). Mutta torakoita vihaan. Syvällisesti. Sain niistä traumoja eläinfysiologian peruskursseilla, jolloin niitä piti tutkia ihan liian läheltä. Uskokaa pois, torakalla on maailman pelottavin irvistys kun sitä katsoo mikroskoopin läpi. (Torakoiden päähermorata menee käytännöllisesti mahassa, siihen pääsee helposti käsiksi ja kaikenlaisia potentiaaleja voi tumpelo opiskelijakin pystyä mittaamaan).

Niinpä annan anteeksi itselleni sen, että päästin pienen älähdyksen, kun eräänä iltana lattiafutonilla lukiessani seinää pitkin jolkottaa noin marsun kokoinen kuusijalkainen musta olento. Säntään pystyyn ja väännän valoja voimakkaammalle, jolloin rouva Torakka tekee uukkarin ja painuu takaisin vaatekaapin ja seinän väliseen rakoon.

Ei ole ensimmäinen kerta tämä, kun huterassa mökissämme on kutsumattomia vieraita hiippaillut, mutta toistaiseksi ne on olleet niin pieniä että mä olen ihan saanut ne omin pikku jäsenin potkittua ulos – Sty tosin varustautuu taisteluihin suihkutettavalla torakantappoaineella. Mikä on hyvä, sillä kyseistä asetta nyt tosiaanki tarvittiin. 

Meni hetki, ennenkuin uskalsin sammuttaa valot ja nukkua. Näitä lämpimän maan iloja.

— 

Mutta ei tässä tänään pitänyt lainkaan puhua pikkuelukoista. Eikä isommistakaan (vaikka jei, taas onnistunut koepäivä! Kyllähän tällasta hommaa työkseen tekee. Paitsi sitten kun perjantaina ehdin analysoimaan ja taas löytyy pelkkiä vanhoja saappaita.) Vaan vaahtoaiheesta nr.1.

Elikkäs, Tiede ja Open Access ja Open Science (miksi "avoin tiede" kuulostaa pöhlöltä?). Natureen kirjoitti tiedehenkilö kirjeen, jossa pohtii, miksei useiden julkaisijoiden käynnistämät huippuhienot open peer review-projektit oo vieläkään herättäneet tutkijoita kommentoimaan artikkeleita nettisivuilla.

" In contrast to Biology Direct, another journal that offers open commenting, PLoS One , has published 1,189 articles in its first six months. But has PLoS One achieved its stated goal of post-publication open comments? I find that even the ‘most annotated’ category of articles usually receives just a few comments. The journal has recently replaced its ‘most annotated’ with a ‘recently annotated’ category. A check of all ‘recently annotated’ articles demonstrates that their commenting rates are low (zero or just a few), even for articles that are likely to have broad appeal and/or are in ‘hot’ research areas."

Eli, vaikka foorumi on rakennettu, tiedeväestö on edelleenkin hiljaa. Kirjeen kirjoittaja epäilee syiksi sitä, että a) nettiaktiivisuudesta ei saa hyötyä, ja b) nettiaktiivisuudesta voi olla haittaa – erityisesti jos menee julkisesti kritisoimaan tutkijakollegoitaan.

Tämä pysäytti – kirjaimellisesti – mut. Tosiaankin, vaikka mulle on itsenstäänselvää, että mulle olis hienous ja rok jos mun nimellä varustettuja kommentteja olis pitkin open peer-review sivustoja (koska tietäisin että niitä lukis kaikenlaiset käheet ja modernit tieteentekijät jotka ehkä sit myöhemminki muistais mun nimen) – niin ehkä kaikki ei tosiaankaan ymmärrä asiaa näin, ehkä kaikki ei sittenkään näe, että maine kasvaa (ja toki myös menee) nopeammin netissä kuin artikkelinkannessa. En jaksa uskoa, että ihmiset – ainakaan jos pysähtyisivät järjellä ajattelemaan – jättäisivät kritisoimatta jotain työtä sen vuoksi, että joku saattaa pahastua; näinhän toimitaan kuitenkin konferensseissa, joissa vaikka onkin yleisönä potentiaalista nettikansaa pienempi määrä henkilöitä, niin ne ovat yleensä sitä maineen kannalta kaikkein tärkeintä porukkaa.

Toinen juttu sitten on se, että kenelläkään kunnon tiedehyypiöllä Ei Vaan Voi olla aikaa lukea kaikenmaailman verkkosivuja ja surffata ja vielä kirjoitella keskustelupalstoille. Kaikki aika kun menee siihen, että juoksee tieteen oravanpyörässä (johon liittyy kaikki ne huonot jutut, julkaisupolitiikasta rahoitusmenettelyihin) että pysyy hengissä ja samalla varmistaa sen, että kukaan muukaan ei pääse ilman pyörässä pinkomista ohittamaan granttijonossa. Ne, jotka tippuvat pyörästä, voivat sitten puuhastella verkkopeliensä kanssa, mutta niistä viis.  

Tiede systeeminä on itseäänkorjaava – mutta saattaa korjata itseään tähän yhteen energiaminimiin, missä ei uusia teitä voi syntyä. Jos käsite "tieteentekijä" määritellään oravanpyöräjuoksun perusteella, voiko tulevaisuus ja uusi tiede koskaan koittaa? 

—

Asiaan liittyen: Nature on joissain lehdissään ottanut tavaksi julkaista "Inside the Paper"-juttuja, joissa käsitellään julkaistun artikkelin saamat review-kommentit ja authorien niihin kirjoittamia vastauksia. Tarkoituksena tehdä peer review- prosessista läpinäkyvämpää. Tässä esimerkiksi käsitellään kantasoluartikkelia.

It’s a SIM

Noniin, kesä on sitten virallisesti avattu – jo lähes legendaarisiksi kehittyneet vuotuiset grillibileemme parkkipaikalla on pidetty. Kuten tavallista, ressasin etukäteen ihan tolkuttomasti siitä, että tuleeko ketään paikalle; mutta, vaikka tällä kertaa en ressannut ruoan riittävyydestä – lihaa on tyypillisesti bileiden jälkeen kilotolkulla jäljelllä – ruokaa silti riitti eikä ollut ihan kauheasti liikaa. Erilaisia laatuviinejä ja kalliita sake-pulloja kerääntyi kyllä kauhiasti (jälkimmäinen on sääli tietysti siinä mielessä että me juodaan sakea aika vähän ja harvoin, ensimmäisistä bileistä on edelleenkin jäljellä pullollinen jotain uberhienoa tavaraa…)

Tällä kertaa mun osuuteni grillausmateriaaliin kulminoitui maapähkinävoi-inkivääri-valkosipuli-chilimarinoituihin kanan rintafileisiin (selkeästi paremmin onnistui kuin viimevuotiset jogurtti-korianteri-lime-kanat; myöskin on opittu että ei käristetä niitä fileitä kuiviksi kengänpohjiksi). Internetin ohjeiden mukaan myös grillatut maissintähkät oli mehukkaampia ja maukkaampia kuin koskaan.

Mutta vaikka ollaan pitkälle päästy niistä Ekoista Grillibileistä, jolloin paistoalustoina oli pikkuruisia kaasugrillejä ja pöytänä pahvilaatikko, vielä olis säätämisen varaa. Esimerkiksi, jos joskus oppisi niin, että siinä vaiheessa kun grillin ympärillä keikkuu kymmenen nälkäistä lihasuikaleiteen heilutellen se grilli olisi hyvällä hiilloksella – eikä niin, että kun grilli sitten on parhaimmillaan oltaisiin sammuttamassa sitä jo puutarhasuihkulla ja lihat ois syöty liekitettyinä eikä grillattuina.  

Olis myös syytä ehkä hankkia joku toinen pöytä ulkokäyttöön. Kun jokaisella on kaksi kättä ja jokaisessa kädessä on lautanen joka keikkuu ruokaa niin ollaan jonkinlaisessa sokoban-tilanteessa jos pöydällä on tilaa tasan yhdelle esineelle. Pahemmilta katastrofeilta kuitenkin säästyttiin vaikka tilannetta kävi seuraamassa joku seudun seinähulluista joka väitti olevansa Yakuza ja käski meitä sen perusteella olemaan hiljaa. (Oikeat naapurimme vain hymyilivät ja toivottivat hauskaa iltaa). Illemmalla tuli myös todettua, että kelpaa se Pleikkarikin bilekoneeksi eikä tarvitse erikseen hankkia Wii:tä (ja XBOX saa pystä mediacenterinä.)

Jonkinlaista säpinää iltaan kuitenkin tuli, kun vieraiden jo poistuttua huomaan talon kulmilla norkoilemassa kaksi vilkkuvaloista autollista poliiseja. Ensiajatus oli, että joku siltikin häiriintyi savusta ja soitti virkavallan heittämään meidät deportaatioputkeen – mutta tarkemmin katsoen huomasin poliisisetien sonnustautuneen paitsi virka-asuihinsa myös kilpiin ja pamppuihin. Tämä suuresti rauhoitti mieltäni, sillä en uskonut niiden tarvitsevan moisia parin gaijinin pelotteluun, ja muutenkin poliisien huomio näytti olevan ihan kaikkialla muualla paitsi meidän grillissä. (Joka oli tyhjä.)

Viime viikolla poliisit vieraili kulmillamme myös vilkkuautolla; silloin näin offiisereja koluamassa kujien perukoita taskulamppujen kera, ja kysyivät myös multa että tiedänkö missä joku Uehara asuu. En ollut varma, näytin niille missä asuu Matsuhara (en ole varma arvostiko kukaan tätä), mutta eivät häirinneet sen enempää mua.

Jei! Ehkä täällä vain onkin jossain joku psykopaatti piileskelmässä eikä kukaan oikeasti vihaakaan meitä! (Ehkä se sama psykopaatti on vienyt myös meiltä sen palmun aikoinaan ovenpielestä…)

—

Maanantaipäivästä piti tulla varsin, varsin tuskainen; labrassa ilmapiiri nimittäin muuttui hengenvaarallisen myrkylliseksi perjantai-iltana (ei yksityiskohdista sen enempää) eikä kaukopartiotiedustelijoiden mukaan ollut lainkaan parantunut sunnuntaihin mennessä. Mutta, tänä aamuna kävin ensin PetShopBoysin keikalla, ja sen jälkeen päätin että hittoako annan kiukuttelevien aikuisten ihmisten sotkea elämääni. Ja hei! Tänään olen jo onnistunut jo suorittamaan yhden kokeen, ja huomaan miten voittoratkaisu onkaan se, että oma setuppilaitteisto on kaukaisen käytävän ja usean suljetun oven takana:) 

—

Foo-camp on taas ollut, ja SciFoo:sta on puhe. (SciFoo on siis se (epä)konferenssi, johon jos joskus pääsen, voin sanoa päässeeni jonnekin elämässäni – vaikka se on varmaan just niitä juttuja mihin ei pääse sillä että sinne yrittää päästä;) Reilu viikko aikaa myös tulevan Society for Neurosciencen San Diegon kokouksen hotellivaraussysteemin avautumiseen – eli mieli on kovasti taas inspiroitumaan päin kaikesta siitä, mitä tieteen PITÄIS olla. Suurempia saavutuksia odotellessani (niin, odottelemallahan niitä tulee) ilkeän suositella lukemistoksi Timo Hannayn juttua Nascentissa aiheesta "miten uudet mediat muuttaa tiedettä".