Saavumme Helsinkiin




CIMG1532

Originally uploaded by marylkayoe

Matkustin junalla Helsinkiin.

Junalaiturin asfaltoinnissa oli kuoppa. Isompikin, eikä ainoastaan yksi. Huolestutti, kun se piti kiertää sieltä radan puolelta, eikä sen ympärillä ollut yhtään lippusiimaa eikä yhtään turvallista setää punaisen pampun kanssa huolehtimassa, etten kupsahda nurin.

Kuoppien toisella puolella oli joku kauhakuormaaja kauhakuormaamassa, pärrytteli siinä ihan estoitta eikä taaskaan kukaan huolehtinut siitä, että uskallan mennä ohitse. Uskalsin silti.

Laituri on pitkä ja junat muistaakseni lyhyempiä. Kaikki aseman kellot näyttivät eri vuorokaudenaikoja. Näin ihmisiä odottelemassa junaa, pysähdyin niiden lähelle, arvelin että tähän se juna varmaan tulee. Kun tulee. En ollut katsonut aikataulua, olin vain arvellut että jos lähden junalla puolelta niin ehdin kampaajalle sopivasti. Puolelta ei sitten lähtenytkään junaa, vaikka olin asemalla. Kun juna sitten saapui, se pysähtyi jonnekin ihan muualle kuin siihen missä ne ihmiset odotti junanovea, ja kaikki joutuivat juoksemaan.

Äiti oli antanut mukaan sähköisen junalipun ja ladannut siihen “arvoa”. Tokihan moisen ihmelaitteen kanssa olin ollut jo aikoinani tekemisissä, mutta jotenkin se pääte oli vähän erinäiköinen kun muistin eikä homma kuitenkaan toiminut ensiyrittämältä. Onneksi vaunuvälikössä oli virkailija, jonka puoleen kääntyä.

– Anteeksi, sanon. En ymmärrä, miten tätä laitetta käytetään.

Virkailija ei katso minuun päinkään, kurkkaa junanovesta ulos ja painaa sitä nappia mistä juna lähtee liikkeelle. Sen jälkeen hän nappaa lipun kädestäni, laittaa sen lukulaitteen viereen ja lukee ruudulta ääneen:

– kolkytkakseuroa. Sisäinen matka, sun pitää kuule painaa tätä nappia.

Painaa nappia, laite piippaa ja lykkää mulle kortin takaisin käteen. Ei jää kuuntelemaan kun sanon että kiitos.

Junassa noin muuten on sellainen tunnelma, kuin kaikki ihmiset ois palaamassa joltain ryhmämatkalta. Kuuluu puhetta usealla eri kielellä, ja kännyköiden soittoäänistä syntyy yhtenäinen taustajingle.

Päätin, että tällä kertaa en yhtään kommentoi sitä, että Helsingissä on likaista ja sekavaa. Mutta sitä en voi olla ääneen ihmettelemättä, että kaikki kävelee kaduilla kaljapullot kädessä. Ymmärränhän toki, että Vappu on jo ensi viikolla, mutta… kävin veljen ja sen kaverin kanssa iltapäivästä terassilla ja paarissa, ja siellä oli tappelu. Iltapäivällä.

Ihmiset myös näyttää koko aika vihaisilta. Siis oikeasti pelottaa melkein, kun keski-ikäinen rouva kauppakassien kanssa aikaansaa mussa sellaisen “väistä iskua”-refleksin.

Ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että olen oikeasti vähän pihalla. Että en tiedä miten paikasta A paikkaan B pääsee, että en tiedä missä on pankki, ja miten kuuluu toimia. Sillai pikkuisen koko aika epävarmaolo, kun ei voi luottaa siihen että asiat on niinkuin kuuluu.

Onneksi on sentään jotain mikä ei muutu – ihmiset on aivan samanlaisia. Tuttuja. Tintissä oli hetkittäin sellainen olo kuin en olisi koskaan pois ollutkaan. Kiitos siitä.

Advertisements

Lämpimikseni blogaan




Jäätiköt sulaa

Originally uploaded by marylkayoe

Ei, en ole katkonut sormiani ovienpielissä – työelämä vaan vei kaiken viime viikkojen aikana. Mehut mukista, tuhkat pesästä ja juustopurilaiset kissoilta.

Jäämerellä oli jäälauttoja. Etelä-Suomen yllä ihmettelin kun joka ainoan omakotitalon pihalla oli ihmeellinen sininen ympyrä. Ihan kuin joku olisi merkkaillut karttaan sinisellä tussilla kohteita. Vasta maan pinnalla autosta kun näen pomppivia lapsia ymmärrän, että Suomi on nyt tuhansien trampoliinien maa.

Lentokoneen matkustajista 90% ei jäänyt Suomeen vaan meni jatkolennoille. 
Passintarkastusaulassa törmäsin aivan valtavaan tungokseen – oikeasti meinas tulla ahdistus, kun ihmislauma tönii ja tuuppii ja mistään ei tiedä että olenko oikeassa jonossa nyt vai viekö tämä jono jatkolennolle. Kaikki puhuu kovaan ääneen paitsi turvallinen ja kunnollinen japanilaisturistiryhmä, joka noudattaa lippua heiluttavan oppaansa neuvoa ja ryhmittyy täsmälliseen kolmijonoon.  Ei pelkästään voi syyttää ihmisten kykenemättömyyttä jonottaa asiallisesti – maassa ei ollut mitään viivoja piirrettyinä että tässä olis nyt jonon paikka.
Huoneen seinustoilla hengailee vaaleatukkaista henkilökuntaa seinään nojaillen ja juoruten omiaan – olisin olettanut heidän ennemminkin säntäilevän pöllämystyneiden matkustajien seassa tarjoamassa neuvoja.
Ehdin hikoilla siellä ainakin 10 minuuttia ennenkuin huomaan että huoneen perällä on yksi passikiska jonka edessä ei ole jonon jonoa ja jonka yläpuolella lukee “EU-kansalaiset”.  Jotain sentään.

Vessojen ulkopuolella keski-ikäinen japanilainen mies hihittelee naiskumppanilleen. “Kävin tuolla miestenhuoneessa. Tiedätkös, oli vähän hankalaa, se oli niin korkealla se laari.” “Nii-in”, nyökkäilee samanmittainen (mua olkapäähän) nainen. “Ne on niin pitkiä täällä.”




Parhautta!

Originally uploaded by marylkayoe

Kävin K-kaupassa. Ostin hedelmiä, viilejä, jogurtteja, sellaista. Kaikki maksoi alle euron. En tiennyt että Suomeenkin on saatu hyakuen-kauppoja.  Eurolla sai myös kaksi tuntia langatonta Wippies-internettiä.

Suomessa siis. Työkiireet pitävät otteessaan perjantai-iltapäivään, mutta niinkuin aiemmin sanoin, aion olla TinTinTango – kahviossa perjantaina ainakin klo 18-20. Ja moikkaamaan saa tulla jos siltä tuntuu. Ei stressiä kenellekään.

Takai Cuisine

Japanintunnilla harjoiteltiin taas lauserakenteita.

Esimerkki:
– “Montako kanjia osaat”?
– “Hiraganojakaan en osaa lukea, saatikka sitten kanjeja”.

Tehtävä:

– “Osaathan edes yakisobaa valmistaa?”
– “Ei, _______________, saatikka sitten yakisobaa.”

Vastasin että voileipiä. Opettaja puistelee päätään, ilmeisesti en ole ymmärtänyt lauserakennetta. Niinkuin että siis tätä ensimmäistäkään en osaa vaikka on jälkimmäistä helpompi. Nii-in, sanon, voileipiä.

Hetken päästä ope tajuaa, että mulle todellakaan ei ole selvää mitä kaikkea täsmälleen yakisobaan menee, ja mä tajuan, että open mielestä voileipien laitto on kuin konvehtien leipominen – kaikkea muuta kuin helppoa. Ope kertoo että on vaivalloista kun pitää osata laittaa voileivät esimerkiksi sanakirjojen väliin ja leikata suorasti ne reunat pois ja mistä sitä tietää mitä niihin pitää laittaa sisään, kaupassa on kaikkea hamuchiizua ja potetosaradaa, mut miten niitä voi tehdä itse, ei ole ihan helppoa.

Buta.




Buta.

Originally uploaded by marylkayoe

Henkinen uupumus alkaa käydä silviisiin rankasti päälle, että edes vatsalihasrutistuksia tekevät naapurinpojat ei oikeen saaneet hyvälle tuulelle. Sen sijaan aamuvarhaisherätys ja käppäileminen pitkin pilvisiä vuorenharjanteita ja itsensä hemmottelu kylpylässä ja sen lumisadehuoneessa (kyllä, vartin välein voi mennä saunasta vilvoittelemaan lumisateeseen) auttoi niin, että melkein tuntuu siltä,että ensi työviikosta jotenkin selviää. Melkein.

Kuvei vlikris. Video juutuubis. Bonuksena takamuksenpienennyslaite, kyseisestä kylpylästä.
(Heppoi! Ihkuu!)

Takaisin päiväjärjestykseen

Korjaus edellisessä mainostamaani ohjelmaan: Suomessa 23.4. – 8.5, eli ei, en lennä Sushirajan porukoiden kanssa samalla koneella, harmi! Olis muuten voinut jopa ehtiä vaihtamaan kuulumiset. Perinteiseen tapaan ensimmäisenä suomiperjantaina meinaan istua iltaa TinTin Tango:ssa, eli 25.4. n klo 18-20 alkaen olen siellä. Saa tulla sanomaan moi.

Muutaman viikon tässä oli ehtinyt olla hirveesti stressaamatta työnteon määrästä – syystä siitä, että yleinen työvitutus painoi niin kovasti päälle ettei ehtinyt stressaamaan. Valitettavasti löysin behavioraalis – farmakologisen yhdistelmäratkaisun, jolla tuo ylenpalttinen negatiivisuus saadaan pidettyä kurissa – ja avaan silmäni huomaamaan aivan järjettömän kiiretilanteen. Todo-listalla on tällä hetkellä:

1) Fellowship of the JSPS – hakemuksen (voisko ton kääntää “JSPS:n ritarit”?) vääntäminen, DL maanantaina, ongelmalliseksi tilanteen tekee se, että mun ja pomon käsitykset siitä, mitä ko. rahalla tehtäisiin on täysin eriävät. Ensi versio juhlavista laadidaa – ja superlatiivi – sepustuksista sais olla valmiina n. tunnin sisään.

2) Artikkeli nr.2:n (no oikeasti se on #3 mut se välissä ollu oli niin huono ettei sitä kehtaa laskea) valmistaminen submittointia varten, DL käytännössä ensi viikon perjantai

3) luennon valmistaminen Suomen-reissua varten; vedän siis seminaarin Viikissä 25.4. klo 14, aiheena “mitä emme tiedä pikkuaivoista”. Kokemukseni mukaan diojen ja tekstin kannattaa olla valmiina viikkoa ennen, eli myöskin DL on ensi viikon perjantaina.
Osa materiaalista on toki samaa kuin Okinawalla, mutta kun yleisö on erilaista, pitää juttukin esittää aika lailla eri tavalla.

“Kiirettä pitää” – ilmaus ei tee oikeutta tilanteelle. Ikävästi vielä kaikki nämä kolme on sellaisia, jotka ei vaan tapahdu äärettömälläkään työntekemisellä jollei inspiraatio iske. Piih. Pahoittelen jo etukäteen kaikille niille, joiden kanssa kommunikaatiota tai muuta tulen laiminlyömään.

Nyt kun kerran prokrastinoinnin makuun pääsin, en malta olla raportoimatta Erittäin Tärkeitä Havaintojani. Nimittäin, niistä naapurin hyvännäköisistä pojista joiden ikkunoissa ei edelleenkään ole verhoja.

Talossa asuu nyt siis laskujeni mukaan 2-4 nuorehkoa miestä, jotka eräänäkin iltana ilahduttivat naapuruston silmiä koikkelehtimalla trendikkäästi kalsareissa olohuoneessansa. Elo on siellä melko rauhallista ja sopuisaa; yksi pojista on selkeästi parturikampaaja ja siistii tovereidensa tukkaa ammattimaiseen tyyliin. Lopputuloksena ei kuitenkaan ollut mitään tylsää sarariman-tukkaa, vaan villejä ponihäntiä jotka sojottaa eri suuntiin.

Kun ei enää ole niin kylmä, että ikkunoissa olisi tarkenemisen kannalta pakko pitää verhoja, yritän viestittää heille että kannattais hankkia verhot pitämällä omia verhojani auki – tällöin siis heiltä näkyy meille kuin samassa talossa asuttaisiin. Luulisi nyt gaijin-elon näkemisen vavisuttavan tasapainoista japanilaista wa:ta ja zen:iä ja feng shuita; viimeistään sen, kun vietettiin iltaa RockBandin tahtiin jammaillessa, luulisi karkottavan pojut hankkimaan vaikka sanomalehteä ikkunansa tukkeeksi. Vaan ei; tiedä häntä, inspiroiko Nirvana:a repivä punatukkainen kitaristisankari vai mikä, mutta pojat vastasivat kaivamalla esiin kuulokkeet, DJ-miksaussetit levynpyörityslaitteineen ja alkoivat kimpassa scratchaamaan.

Meemi




Laskeutuu.

Originally uploaded by marylkayoe

Tägäännyin ihan vahingossa kun kävin Joyn blogissa. No can do. Sitäpaitsi tää oli helppo.

“Tyttö unelmoi lohikäärmeistä, sit on aivoja.” (tossa pitäis oikeeseen Kirjavalio-tyyliin olla ja-sana välissä.)

Muita, ehkä vähän vähemmän pirteitä:

“Leffakäsikirjoitus menee pieleen. Taas. Ja taas. :||”

“Blondi värjää tukkansa ja muuttuu virtuaaliseksi”.

En tägää eteenpäin ketää koska olen laiska. Säännöt kuitenkin kai on suurinpiirtein niin että “kuvaa elämäsi kuudella sanalla”. Joy on muuten nero, ettäs tiedätte 🙂

Olen Suomessa 23.4. – 6.5.. Tavoitteena on, että tällä kertaa ei mene rytmihäiriöiksi asti, mutta jos nyt joku jotain täältä toivoo tuliaisiksi (jeni on halpaa, läppäreitä anyone?;) niin huikatkaa pian.

Perspektiivi




gone

Originally uploaded by marylkayoe

Lounastauolla katseltiin maiseman valkoiseen peittävää terälehtien sadetta ikkunoiden takana ja puhuttiin koulusta – labramme maskotti, Riko-chan, aloittaa koulunkäynnin tulevalla viikolla ja edellisellä viikolla oli ollut valmistujaisseremoniat lastentarhassa.

Kuulemma tulevalla luokalla tulee olemaan 45 oppilasta.

45 6-7 -vuotiasta samassa tilassa, yhden opettajan valvonnassa. Kuulostaa kaoottiselta.

Keskusteluun liittyi uusin kolleegamme, arviolta kolmekymppinen nepalilainen tyttö S. Hän kertoi ettei ollut helppoa heilläkään, vaikka luokkakoko oli vähän pienempi – kotikylässään kun ei varsinaisesti ollut tapana kovasti käydä kouluja. S oli kuitenkin aina kiinnostunut koulunkäynnistä ja opiskeli huolella, ja koulun päättyessä korjasi kotiin koulun parhaat loppuarvosanat – ensimmäisenä tyttönä joka oli koskaan saanut huippunumeroita ko. koulussa.

Vanhempiensa tukemana S päätti jatkaa koulua yläasteella ja lukiossa, vaikka pitikin matkustaa isompaan kaupunkiin asumaan sitä varten. Matkaa kotikylästä oli kahden päivän edestä; ensimmäisenä päivänä piti haikata vuoristopolkuja kymmenen tuntia, seuraavana päivänä pääsi jo bussillakin. Lukionkin S. päätti puhtain kymppiarvosanoin – jälleen ensimmäisenä naispuolisena moista saavutti hän – ja sai stipendin, jonka avulla pääsi yliopistoon Kathmanduun. Molekyylibiologia kiinnosti ja S selvitti kurssit, valmistui (yllättäen, pelkin kiitettävin) ja pääsi gradschooliinkin.

Ja nykyään S on laboratoriossamme hierarkian alimmalla askelmalla, se henkilö joka genotyyppaa hiiret ja ruokkii bakteeriviljelmät. Ilmeisesti näyttää hän ihan hyvin viihtyvän ja sillai, ei siinä mitään – mutta tekee hyvää tällasielle vinkujalle kuin minä olen välillä katsoa vähän eri kuvakulmasta elämää, jossa kaikki on kannettu eteen kuin manulle illallinen.

Sitäpaitsi – jo kuusi vuotta sitten S:n kotikylään rakennettiin tie, jota pystyy maasturilla ajamaan.  

En osaa japania! Jee!

Kotimaan (tai mystisen “isänmaan”, johon on uutisissa viime aikoina hämmentävän usein viitattu) uutis – ja mediakenttää ihmetellessä on tullut mieleen, miten hienoa on, etten osaa japania. Tai siis. Osaanhan toki, ja luenkin jos oikein keskityn, mutta yleensä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia ignoroida junissa roikkuvia tabloidilehtien mainoksia. On oikeasti siunattua, että ei tarvitse tietää mitään paikallisten julkkiksien ja poliitikkojen yksityiselmästä tai muustakaan.

CIMG1414.jpgTyömatkat on viime aikoina olleet lähes pelkästään ruusuilla tanssimista. Vaikka viikonloppuna satoi jääkylmää vettä ja osa kirsikankukista läjähti lätäköihin, sateita seurannut kylmä sää on jäädyttänyt de-kukkaistumisen niin että puut ovat Hikarigaokan puistossa valkoisenaan edelleenkin. Kuvia räpsin joutessani.

Eilen, tähtäillessäni pokkarikameralla nuppuja tienposkessa, polkupyörä jarruttaa kohdallani.
– Ota paljon kuvia, hiukan nuhjuisen näköinen setä sanoo, ja antaa mulle valokuvan valkoisesta kissasta. – Se on kissa. “Kjatto”.

Nyökkäilen, ja koska en ole sosiaalisella tuulella, kiskon takataskusta kasvoilleni “olen tyhmä ja kielitaidoton turisti”-ilmeen johon kuuluu kevyesti lasittunut katse ja kohteliaantyperä hymy.
– Aari-kaa-too, sanon jäljitellen huonointa tuntemaani turistijapania, ja ojennan kuvan takaisin. Setä ei suostu sitä ottamaan.
– Kaunis kissa, eikö? Persialainen.
– Ki-re-ii, hymyilen ja yritän taas päästä kuvasta eroon. Setä ei huomioi pyrkimyksiäni millään lailla, vaan kaivaa oman pokkarikameransa taskusta ja alkaa esittelemään kuvia. On siiamilaista ja “tavallista japanilaista kissaa”, kulkukattia ja pentua. Ubiikki paikallinen akita inu nauraa useammassakin kuvassa, joissa terävyysalue on jossain ihan muualla kuin kameraa nuuskivassa kuonossa. Kukkia ja puoleksi kuvasta ulos lentänyt pitkähäntälintu.

– On niin mukavaa, kun on tällainen kamera. Kuljen ympäriinsä, otan kuvia, ja sitten kotona tietokoneelta printtaan tällaisia pieniä kuvia. Niitä voi sitten antaa tuttaville. Ota sinäkin paljon kuvia. Ne ovat tärkeitä.

Setä laittaa kameran takaisin taskuunsa, ja kiipeää taas merkittömän polkupyöränsä selkään

– Minä olen tällainen. Puhun kaikille ihmisille. Ulkomaalaisille ja japanilaiselle. Sanovat että olen höyrähtänyt. Mutta en minä niistä piittaa. Katsos, Japani on oikeasi ihan kiva maa, kun siihen tottuu. Hyvää päivänjatkoa sinulle!

Hyräilevän sedän perään katsoessani tunnen itteni pöhlömmäksi kuin aikoihin. Mitähän taas tälläkin “en halua puhua ihmisille” -pelleilyllä kuvittelin voittavani?

Munakuu




CIMG1331

Originally uploaded by marylkayoe

Työpöydälleni ilmestynyt RIKENin tiedotelehti kertoo, että huhtikuu oli muinaisessa japanilaisessa kalenterissa nimeltään “uzuki”, munakuu. Sopii tähän pääsiäisentienoille toki, samoin kuin kaikki noi japanilaiset jänikset joista kirjoitin joskus taannoin (harmillisesti kuvat on kadonneet n:ssä blogisiirtymässä johonkin).

Parasta tänään: Project Open Planet. Työkoneessani ei oo webbikameraa, muuten postaisin jo 30-s videota jossa kertoisin miksi minut pitää lähettää Marsiin. (Huolellisin aiheeseen liittyvä sivusto jonka oon tänään löytänyt. Yoe ❤ Google)

Aprillipäivän kunniaksi päätin rikkoa lupaustani kirjoittaa pelkästään positiivisia juttuja.

Sarjassamme “kiukuttaa”: MS Word. Ei liene uutta kenellekään, mutta tänään ei itse asiassa mua kiukuta se softa sinänsä (kyllähän sillä pystyy tekstiä kirjoittamaan siinä missä Notepadillakin) vaan sen käyttökulttuuri. Siis se, että sitä käytetään 😉 ja erityisesti sen käyttäminen kollaboratiivisessa työskentelyssä. Sen TYHMÄ käyttäminen.

Vi-Haan (Maiko Haaaan?) kun tiedeprojekti on siinä vaiheessa, että pitää kirjoittaa artikkeli, ja sitten on joku tiedosto missä on kaziljoona formatointia, ja sit se teksti, ja aina kun yksi ihminen työskentelee tekstin kanssa sen pitää ensin käydä jokaisen kollaboraattorin luona sanomassa että mä editoin sitä nyt, elkää koskeko (vaikka serveriversioon ei pääsekään käsiksi kuin yksi kerrallaan, ihmisillä on lokaalikopioita jne)… ja sen aikaa sit kun henkilö X kirjoittaa (tai pitää filettä auki) muut pyörittelevät peukaloitaan.

Vielä rasittavampia on ne Wordin “kollaborointityökalut” tai “track changes”, jotka vielä yhteenliitettynä oikeinkirjoitustarkistuksen kanssa tekee dokumentin läpikäymisestä tuskaa. Accept insertion? klik. Accept deletion? klik. Accept format change? klik. Hyväksytkö tämän pilkunpoiston? Korvauksen pisteellä?

Ja sitten se että hakemistot täyttyy tiedostoista joiden nimi on “artikkeli_mar23_TKedited_mar 24_MUcorrections_final_added_mar28_WAsuggestions_refs”….

Jos mä ikinä perustan labraa, siihen ei hankita yhtään ainutta MSOffice-pakettia. KAIKKI tekstityöskentely tapahtuu GoogleDocs:illa tai vastaavalla. Duunareille ostan vaan Wyse-terminaaleja eikä mitään workstationeita.