Saavumme Helsinkiin




CIMG1532

Originally uploaded by marylkayoe

Matkustin junalla Helsinkiin.

Junalaiturin asfaltoinnissa oli kuoppa. Isompikin, eikä ainoastaan yksi. Huolestutti, kun se piti kiertää sieltä radan puolelta, eikä sen ympärillä ollut yhtään lippusiimaa eikä yhtään turvallista setää punaisen pampun kanssa huolehtimassa, etten kupsahda nurin.

Kuoppien toisella puolella oli joku kauhakuormaaja kauhakuormaamassa, pärrytteli siinä ihan estoitta eikä taaskaan kukaan huolehtinut siitä, että uskallan mennä ohitse. Uskalsin silti.

Laituri on pitkä ja junat muistaakseni lyhyempiä. Kaikki aseman kellot näyttivät eri vuorokaudenaikoja. Näin ihmisiä odottelemassa junaa, pysähdyin niiden lähelle, arvelin että tähän se juna varmaan tulee. Kun tulee. En ollut katsonut aikataulua, olin vain arvellut että jos lähden junalla puolelta niin ehdin kampaajalle sopivasti. Puolelta ei sitten lähtenytkään junaa, vaikka olin asemalla. Kun juna sitten saapui, se pysähtyi jonnekin ihan muualle kuin siihen missä ne ihmiset odotti junanovea, ja kaikki joutuivat juoksemaan.

Äiti oli antanut mukaan sähköisen junalipun ja ladannut siihen “arvoa”. Tokihan moisen ihmelaitteen kanssa olin ollut jo aikoinani tekemisissä, mutta jotenkin se pääte oli vähän erinäiköinen kun muistin eikä homma kuitenkaan toiminut ensiyrittämältä. Onneksi vaunuvälikössä oli virkailija, jonka puoleen kääntyä.

– Anteeksi, sanon. En ymmärrä, miten tätä laitetta käytetään.

Virkailija ei katso minuun päinkään, kurkkaa junanovesta ulos ja painaa sitä nappia mistä juna lähtee liikkeelle. Sen jälkeen hän nappaa lipun kädestäni, laittaa sen lukulaitteen viereen ja lukee ruudulta ääneen:

– kolkytkakseuroa. Sisäinen matka, sun pitää kuule painaa tätä nappia.

Painaa nappia, laite piippaa ja lykkää mulle kortin takaisin käteen. Ei jää kuuntelemaan kun sanon että kiitos.

Junassa noin muuten on sellainen tunnelma, kuin kaikki ihmiset ois palaamassa joltain ryhmämatkalta. Kuuluu puhetta usealla eri kielellä, ja kännyköiden soittoäänistä syntyy yhtenäinen taustajingle.

Päätin, että tällä kertaa en yhtään kommentoi sitä, että Helsingissä on likaista ja sekavaa. Mutta sitä en voi olla ääneen ihmettelemättä, että kaikki kävelee kaduilla kaljapullot kädessä. Ymmärränhän toki, että Vappu on jo ensi viikolla, mutta… kävin veljen ja sen kaverin kanssa iltapäivästä terassilla ja paarissa, ja siellä oli tappelu. Iltapäivällä.

Ihmiset myös näyttää koko aika vihaisilta. Siis oikeasti pelottaa melkein, kun keski-ikäinen rouva kauppakassien kanssa aikaansaa mussa sellaisen “väistä iskua”-refleksin.

Ensimmäistä kertaa on sellainen olo, että olen oikeasti vähän pihalla. Että en tiedä miten paikasta A paikkaan B pääsee, että en tiedä missä on pankki, ja miten kuuluu toimia. Sillai pikkuisen koko aika epävarmaolo, kun ei voi luottaa siihen että asiat on niinkuin kuuluu.

Onneksi on sentään jotain mikä ei muutu – ihmiset on aivan samanlaisia. Tuttuja. Tintissä oli hetkittäin sellainen olo kuin en olisi koskaan pois ollutkaan. Kiitos siitä.

3 thoughts on “Saavumme Helsinkiin

  1. Oi parkaa täällä töykeilijöiden maassa.. se “väistä iskua – refleksi” toisaalta voi olla tarpeenkin, kuten Zepa tuossa totesi, vappu tuloo ja huiskaajat valtaavat kadut, puhumattakaan tupakalla heiluttelijoista tai pullonviskojista.
    Nyt kun sanot niin kyllä minäkin rentoutan hartiat ja nostan kättä suojaukseen aika ajoin kaduilla kävellessäni jos vastaantulija vaikuttaa yhtään uhkaavalta tai arvaamattomalta.
    Teen sitä varmaan kaikkialla, liekö erityisesti Suomi-ilmiö.
    Asiasta viidenteen luen parhaillaan Simo Routarinteen kirjaa statusilmaisusta ja siinä neuvotaan, miten saa kadulla kulkiessaan muut väistämään. Ei muuta kuin korkean statuksen ilmaisukeinot käyttöön, isot liikkeet, määrätietoinen eteneminen, napakka katse kohti määränpäätä. Ei valitettavasti varmaan kuitenkaan tepsi humalikkoihin joilla madaltunut havainto- ja arviointikyky. Tepsisiköhän kauppakassitäteihin?

  2. Ehkä tämä koko ilmiö onkin sitä, että jokainen kulkee kadulla korkean statuksen ilmaisukeinojen kuplassa, viestien joka suuntaan että “älä vaan astu mun tielleni”? (Niin minäkin toki tein jos kävelin jossain Nairobissa tahtomatta joutua ryöstetyksi – mutta ei kai kukaan mua Helsingissä lauantai-iltapäivänä mukiloi? Keskellä rautatientoria?)
    Katsokaapa ihmiset itseänne peiliin tai heijastaviin pintoihin kävellessänne kadulla – onko otsa kurtussa, hymyilettekö? Miksi ette? “Koska ei ole mitään syytä hymyillä”?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s