Vehnää ja riisiä




Villejä lupiineja
Originally uploaded by marylkayoe

Tämänvuotinen neurovelhokonferenssiraportoiminen jäi tavallistakin laihemmaksi; sen lisäksi, että tavalliseen tapaan aika ei riitä edes istualtaan syömiseen saatikka sitten joidenkin kummien tekstien kirjoittelemiseen, Geneve yllätti netittömyydellään – hotelleissa oli yleensä tarjolla kummallista 7 eur / h tuntitaksoitettua nettiyhtaeyttä, ja konferenssikeskuksessakin oli vähän niin ja näin sen kaistanlaajuuden kanssa. Tämä meinasi ensi alkuun olla oikeasti ongelmaksi, koska teknisenä edelläkävijänä olin tällä kertaa jättänyt kaiken printtimateriaalin matkasta ja heittäytynyt n800-nettitabletin varaan.

Onneksi eurooppalainen kokous on vain murto-osa kooltaan jenkkiversioon verrattuna, sitä pärjäsi aika hyvin ihan vaan kävelemällä kaikki paikat läpi. Tai minä pärjäsin, jalkani eivät.

Kaikenlaista tieteen ihmemaailmaan ja henkilökohtaiseen tiedeuran taitteisiin liittyvää pohdintaa saatan kirjoittaa myöhemmin jos jaksan; tällä hetkellä (istun junassa joka porhaltaa Genevejärven laitaa kohti Sveitsin eteläisosia joissa tapaan sukulaisiani ennen paluuta Itään) kirjoitussuoni tykyttää ihan toisen aiheen ympärillä.

Eilisiltana tein tyypillisen Yoen Paniikkirefleksin ja sen sijaan, että olisin toimininut kuin kuuuluu ja viettänyt illan kaikenmaailman sosiaaleissa, tein sujuvan U-käännöksen jo ennen cocktailpöytää ja matkustin bussilla Ranskan puolelle, missä hotellinikin oli. Ilta oli kaunis ja kuulas, ja päädyin viettämään illan käveleskellen päämäärättömästi ympäriinsä Voltaire:n kylässä – joka on saanut nimensä siitä, että Voltaire asui siellä. Kuulemma kipitti Sveitsin puolelle kun alkoi olla liian hankalaa.

Kopsutellessani konferenssikengissäni mukulakivitietä harmaiden muurien välissä kohti Voltairen linnaa (johon ei tietenkään päässyt sisälle, huollossa oli mokoma) mieleen iskee tajuamus siitä, että kuulaalla kesäiltataivaalla kelluu tervapääskysparvia. Tiedätte kyllä millaisia, ja miltä se kuulostaa – minä en vaan ole niitä nähnyt sitten vuoden 2002. Vaikka kello on jo vaikka mitä, aurinko valaisee puita ja taivas on juuri sen värinen kuin sen kesäiltana kuuluu ollakin. Ja ne puut – ne kasvavat siinä pellon vieressä just niin kuin puiden kuuluu kasvaa – vanhoina, vähän epäjärjestyksessä, parturoimattomina.




Tähkäpäiden yllä

Originally uploaded by marylkayoe

Ja se pelto.

Kasvaa kullankeltaista vehnää.

Jäin istumaan Voltairen linnan vieren hautausmaalle ikivanhojen kivipaasien sekaan, katsomaan taivasta ja laskevan auringon värejä vuorilla, kuuntelemaan juuri oikean kuuloisia lintuja, sateen jäljiltä sen vehnäpellon tuntee olevan lähellä vaikkei ihan näe eikä ihan haistakaan.

Vaikka kivistä on monet muistokirjoitukset sublimoituneet vuosisatoihin, ristit, kukat, rintamavelimerkit ja muut on ilmiselvää symboliikkaa, kontekstia jota ei tarvitse kaivaa. Jos istuisin japanilaisella hautausmaalla, siel olis niitä kakkosneloslankkuja kiviämpäreissä ja kivitonttuja punaisissa neulotuissa pipoissa.

Riisipeltojen ja vehnäpeltojen esteettisyydestä voidaan varmaan joko väitellä tai olla väittelemättä, mutta mulle vehnäpelto = leipää. Tuoretta hyvää leipää. Joku ikivanha vaisto joka tyydyttyy tietäessään että ei olla nälkään kuolemassa. Riisipelto = … no siellä voi nähdä niitä mummoja heinähatut päässä kuokkimassa jotain…?

Toki japanilaiselle varmaan tulee riisipellosta mieleen oman mummon omin käsin tekemät onigirit. Se “tyyy-dylydy” -lintu jota kuulee japanilaisilla vuorilla on aika kivan kuuloinen, mutta se ei vaan puhu mulle samalla lailla kuin mustarastas tai skriiskrii kesäillan valssi, josta tulee hetijustsilleen sellanen olo että asiat on hyvin, on kesä, ja ehkä loma, ja on aikaa hengittää. (Japanilainen kesä = missä se ilmastointilaitteen kaukosäädin on? + joitain sijaistoimintoja niinkuin surffi ja sukellus joilla sitä yrittää unohtaa ne pääskyset).

Toisenlaisia havaintoja – globaalisuudesta. On hämmentävää, kuinka ihan missä vaan on kuitenkin samanlaista. Starbucksista saa samanlaisen kahvin, H&M:stä saa itselleen sopivan hupparin (kun tyhmänä ei ottanut mitään lämpimiä vaatteita mukaan, ei mahtunut päähän ajatus että ihminen haluaisi käyttää jotain lämpöeristeita ennenkuin lokakuussa), Lidl:issä asiat on järjestetty ihan samalla lailla (hetken aikaa kun olin tulossa kassoilta ulos tuntui siltä että halutessani voisin  avata oven ja olla Malminkartanossa). Sinä Eräänä Tärkeänä Päivänä puhelinmyymälöiden ovilla oli ennen aukeamisaikaa jonoja (kuulemma joku uusi puhelin tarjolla), ja keskusasemalla feissaaja tulee tarkistamaan että olisinko mahdollisesti henkilö, joka EI ole kiinnostunut maailman köyhien lapsien elämän parantamisesta.




Hautausmaa Voltairen linnalla

Originally uploaded by marylkayoe

Mutta vaikka pintataajuuksia moduloitaisiinkin samanlaisiksi ympäri planeettaa, bassoaallot pysyy muuttumattomana. Paradoksaalisesti tunsin hetkittäin voimakkaampaa kuuluvuuden ja kotimaantunnetta näillä keskieurooppalaisilla vuoristokujilla kuin Helsingissä konsanaan – mikä luultavasti perustuu siihen, että Suomenreissulla ne muuttuneet pintavärähtelyt osui ensinnä ja voimakkaammin silmiin ja oli liian kiire pysähtyä suodattamaan ne pois häiritsemästä. (Ja niille lukemattomille henkilöille, jotka mulle jo ehtivät huomauttaa että Sveitsi ei ole Eurooppaa: Yeah right.)

Tai ehkä olen vaan jotenkin kieroonkasvanut. Tai ehkä en – jutellessani entisen työkaverin kanssa (joka oli siis palannut Eurooppaan vietettyään vuosia Japanissa) löysin vahvan yhteisymmärryksen lehmien merkityksellisyyden ympäriltä. Sitä on vaikea selittää teille, rakkaat Suomen kamaralla elelevät lukijani, miten ihmeellistä on nähdä lehmä. Sellainen oikea ja normaali, joka on tekemässä mitä lehmien kuuluu  (syö ruohoa laitumella ja tekee siitä vaikka maitoa).

Ja se, että se nimenomaan kuuluu siihen eikä kukaan ihmettele eikä ota siitä valokuvia.

Advertisements

3 thoughts on “Vehnää ja riisiä

  1. Heinäkuudepression musertamana kommentoin:
    “Suomessakin alkaa olemaan lehmä aika nähtävyys. Ei sitä lehmää arvosteta, vaan rahaa ja mammonaa jota se paremmin tuottaa letkuihin kytkettynä ja energiaa säästävästi sidottuna. Otin itsekkin kuvan lehmästä ja lampaista jota viime pyöräreissulla näin…”
    Hiljenee ja jatkaa töitä…

  2. Olen nyt töissä täällä Norjassa, ja viimeksi eilen verstaalla (joka sijaitsee vanhalla maatilalla Lillestrømin lähellä) totesin miehelleni, että lehmistä ja viljapelloista tulee oudon rauhallinen mieli. Sellainen “kaikki on hyvin, ruokaa riittää, harmonia vallitsee” -fiilis. Mikä on aika outoa, sillä olen kasvanut poromiehen tyttärenä Pohjois-Lapissa, ja mummolani lehmät pantiin pois jo ennen kuin synnyin. Enollani oli tosin maatila Kainuussa aikoinaan, joten pääsin joinakin kesinä jopa kokeilemaan lypsämistä.
    Mitä viljaan tulee, pidän erityisesti ruispelloista. Rukiin tähkä on selkeä ja jämäkkä, todella kaunis.
    Sveitsissä kävimme viime kesänä, ja sveitsiläiset lehmät yllättivät värittömyydellään. Suurin osa tuntui olevan jotain kookasta beigenharmaata rotua, kun Suomessa yleisin väri lienee valkoisen-ruskean- tai -mustankirjava…

  3. Lehmistä on kyllä mainittava se, että mun voimakkaimmat muistot ko. eläimistä on on vähemmän miellyttäviä, siinä määrin että mielummin katson lehmää kauempaa kun se on sitä laidunta koristamassa:)
    (Pistivät mut pikkusiskon kanssa taannoin viemään raivopäistä lehmää laitumelle vuoren toiselle puolelle. Meep!)

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s