Kevytentry keskellä viikkoa




Koulunpenkillä

Originally uploaded by marylkayoe

Tyypilliseen tapaani: vaikka olis jotain aitoa ja älyllistä blogattavaa, keskityn raportoimaan tämän viikon hupsusta japanikokemuksesta.

Tuossa noin pari vuotta sitten taisin blogata siitä, mikä härdelli oli läpikäytävä että saisi itselleen virallisen japanilaisen ajokortin. Onneksi suomalainen ajokortti säästää varsinaiselta ajokokeelta (josta tuskin olisin selvinnyt; ameriikkalainen tuttava täällä joutui ajamaan kokeen useampaan kertaan ennenkuin läpäisi sen), mutta siitä huolimatta mukaan annettiin aloittelijakortti. Sellainen, missä on hempeän vihreä raita, kuuleman mukaan yksi ainoa “piste” (rikkeistä menee pisteitä, ja jos pisteet loppuu niin joutuu uudelleen ajokouluun kai. Parkkisakko on rike. (edit: koska pelkäsin että menetän korttini väärinpysäköinnin vuoksi, en koko kahden vuoden aikana ole tainnut pysäköidä autoa mihinkään kesken matkaa.))  ja kehoitus tulla kahden vuoden päästä uusimaan kortti.

Tässä sitten olin asiaa pohdiskellut että tarttis varmaan tehdä jotain, useita kuukausiakin sitten jo, mutta luonnollisesti matkustin Hornan Tuutissa olevaan poliisivirastoon paria päivää ennen ehdotonta takarajaa. Japanilaiseen virastokäytäntöön tottuneena herätytin itseni julmetun aikaisin että olisin paikan päällä ovien avautuessa (yleensä jos ei ihminen ole virastossa aamukasilta, hän ei sieltä ennen iltaneljää ole poistuman.).

Aamuisin en ole ihan parhaimmillani, eikä päänsärky ja huonosti nukuttu yö mitenkään suuresti helpottanut tilannetta. Kolhossa aulassa huomaan että pääni on aivan liian väsynyt yrittääkseen lukea mitään kylttejä (ei, ei englanninkieltä missään), joten defaulttaan ensimmäiseen jonoon jonka näen. Jono on ainakin viisikymmenmetrinen, mutta liikkuu rivakasti ja saan pian käteeni parikin lomaketta ja nopean selityksen että mitä pitää tehdä.

Selityksen, joka menee ihan täysin ohi korvieni.

Siinä sitten olen keskellä “nyypiö gaijin japanissa”-kokemusta, ja menen hädissäni kirjoituskoppiin pohtimaan asiaa. Nimen ja syntymäajan saan aikaiseksi, mutta en jaksa edes alkaa lukea mitä vaaditaan pitkässä rasti ruutuun-listassa. Muistan että virkailija oli sanonut sanan “kenkoo” sitä osoittaessaan, arvelen että siinä kysytään että onko ollut vaivoja, ja veikkaan vielä että riittää jos laittaa vikaan ruutuun rastin niin se tarkoittaa että kaikki on OK.

Toinen lomake on pienempi, mutta sitäkin mystisempi: siihen pitäisi kirjoittaa kaksi nelinumeroista sarjaa. Anshoobango tulee mieleen harakanvarpaista (päänsärkypää heittää aina ensimmäisenä kanjintunnistuksen mäkeen) mutta mikä ihmeen turvanumero? Sosiaaliturvanumero? Edellisen ajokortin jokunumero? Menen jonoon ja yritän vilkuilla mitä muilla on siinä – näyttää olevan numeroita. Lopulta metrinmittainen äijänkäppyrä tulee kertomaan mulle että siihen pitää keksiä jotain numeroita, ja että olen yli 65-vuotiaiden jonossa.

Päästyäni seuraavalle tiskille ja maksettuani leimaveron, hommaan alkaa tulla vauhtia. Luukulta luukulle jono kulkee kauheaa kyytiä, joka rastilla laitetaan leima, repäistään kulma, sanotaan jotain ja lopuksi osoitetaan seuraavalle luukulle. Jonottajat käsitellään myös nopeimmassa näöntarkastuspisteessä IKINÄ (jono marssii kummalliseen koppiin, missä jokainen katsoo vielä kummallisempaan ja antiikksemmannäköiseen laitteeseen, missä näytetään pikatahtia neljä C:tä vasemmalle silmälle), ja sen perässä on niin nopea passikuvanottosysteemi että ihmettelen miten saavat ne kuvat ilman liikeartefakteja.

Viimeisen tiskin tiukka täti antaa mulle pinon kirjoja näyttää ylöspäin ja sanoo : next floor. lecture. two hours.

Niinpä. Ensikertalainen ajokortin uusija joutuu kuuntelemaan kaksituntisen, japaninkielisen luennon, jota vetää tiukka poliisisetä joka marssii luokan edessä karttakepillä pöytään ja tauluun mäiskien. Jono ajauduttaa mut ensin luokan etuosaan, hetken mietin että pitäiskö jäädä siihen niin että tämä antropologinen elämys tulee paremmin koettua, mutta vanhat vaistot livahduttavat mut takariviin siihen kulmaan missä istuu sen näköisiä tyyppejä ettei ne aio viitata. Oikean puolen amiskundi lukee yliopistotasoista kemmankirjaa, vasemmalla puolella kultaketjuinen hoppari nukkuu jo.

Ensimmäiset minuutit kuluu hämmentyneen huvituksen vallassa. Poliisi puhuu tiukasti, esittäytyy, kaikki kumartaa. Sitten käytetään kymmenen minuuttia uuden ajokortin tarkasteluun (siinä on IC! Ja myös nimi. Pitää tarkistaa että se on oikein, sitten kun sen saa. Ja ei saa hukata!), ja sen jälkeen katsotaan opetusvideota aika monta minuuttia. Videolla esitetään kaikenlaisia onnettomuuksia häpeilemättömästi ylinäytellen. Välillä poliisi innostuu ja kertoo lisää. Olen onnellinen että valitsin takarivin paikan, eturiviläisiltä tosiaankin kysytään asioita. Mietin että mikäköjän olis reaktio jos vastaisin johonkin kysymykseen pantomiimilla missä kääntelen rattia ja sanoisin brummbrummm.

Väsymys alkaa painaa, ja koska tiukasti oli kielletty kännykät ja muut lisähuvit, silmät alkaa luppasemaan kiinni. Yritän seurata, mutta yhä vähemmän informaatiota pääsee tietoiselle tasolle asti: “”mummmummummumTURVAVYÖTmummmummKUOLLUT KULMA… mummummummumTÄMÄ ON ÄÄRETTÖMÄN TÄRKEÄÄmummummumm SADAN MILJOONAN KORVAUKSET…. ” … Välillä havahdun että on ihan hiljaista, säikähdän että jos poliisi on keppinsä kanssa siinä vieressä ja lyö mua näpeille kun en seuraa. Siirrän pöytääni niin, että olen edessäni istuvan pitkän lukiolaiselta näyttävän pojan katveessa eikä poliisi ehkä näe että silmäni painuvat kiinni. Erään kerran säikähdän todella, kun poliisi kiertää luokkaa ja jakaa monisivuisia kaavakkeita ja kysyy multa että onhan sulla kuulakärkikynä?

Oli mulla, avaan ensimmäisen sivun ja kohtaan monikymmenkohtaisen monivalintatehtävän. Poliisi alkaa lukea kysymyksiä, joihin pitää vastata kyllä tai ei. Kielitaitoni yrittää selvitä ensimmäisestä lauseesta – jotain siinä puhutaan kai vasemmasta kaistasta – ja ottaa lopputilin. Kultaketjuhopparikin ympyröi kiireellä vastauksia. En ymmärrä ensimmäistäkään.

Kun kysymykset on läpikäyty, poliisi sanoo että katsotaanpa nyt vaikka kysymystä 23: “Autoa ajaessani katson usein televisiota. Ketkä vastasivat kyllä?” Kukaan ei nosta kättä. “Oikein hyvä. Mukavaa kun on näin kunnollinen ryhmä.” Sitten jatketaan sarjakuvitetuin esimerkein siitä, miten voi ajaa lapsen päälle risteyksessä jos katsoo ajaessaan telkkaria. Nukahdan taas, huolimatta siitä että pulpetti on äärimmäisen epämukava ja ilmastointilaite puhaltaa suoraan silmiin.

Herään kun poliisi pamauttaa keppinsä pöytään – omaansa, luojan kiitos – ja luokka asettautuu jonoon leimatakseen läsnäololappunsa poliisin toimesta. Puolitajuissani ymmärrän vain sen, että on seurattava jonoa – ja tämä olikin oikea ratkaisu, sillä hämmentävästi hetken aikaa sen perässä kuljettuani virkailija lykkää käteeni uuden, siniraitaisen ajokortin.

Ensi kerralla korttia uusiessani – kolmen vuoden kuluttua – selviää kuulemma puolentoista tunnin luennolla.

Advertisements

3 thoughts on “Kevytentry keskellä viikkoa

  1. Sinähän elät kuin jossain tusinakomediassa. Tohelo kommeltaa oudossa mutta veikeässä maailmassa. Tästä jos tekis elokuvan niin se olis kuin “Juno” japanilaisittain. Näitä lisää, huipputarinaa.

  2. Japanielo on tosiaankin usein kuin jossain psykedeelisessä tohelokomediassa seikkailisi, ilman tekstityksiä. Onnekseni olen vielä säilyttänyt kyvyn nauraa kaikelle:)

  3. Jos pisteet loppuu niin joutuu uudestaan luennolle taikka sitten menee kortti kuukaudeksi.
    Ensi kerralla selviaa ilman luentoa jos kortissa on kaikki pisteet jaljella; muuten katsellaan taas videoita. Eli ainahan niita paasee katsomaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s