Talvi taittuu

Hupsan. Hetkeksi kun silmä välttää niin heti on kokonainen vuosi vierähtänyt. Tässä tulee meikäläiselle ihan justsillään kuudes vuosi japanissa asumista täyteen, ja samalla kokonainan vuosi Okinawaa.

Ja siinä missä muutaman edellisen vuoden aikana ei ole tuntunut suuria muutoksia elämässä tapahtuneen, vuosi 2009 jäänee eräänlaisena merkkipaaluna varmasti mieleen.

Ei niin etteikö tämä 2010kin alkaisi merkittävästi. Tällä viikolla olen ollut äimän käkenä – taas – tämän saaren väen ystävällisyydestä: naapurintäti näki minut ruokakaupassa kun olin palaamassa töistä, ja totesi että näytän niin väsyneeltä että tuli myöhemmin illalla tuomaan höyryävää kaalisoppaa ja tuoretta kanasalaattia.

—

Eilisiltana kotiin iltamyöhällä ajellessani tapasin tiellä aasin. Oli lähtenyt kylille huitelemaan, hän. Pysäytin auton ja neuvottelin aasin kanssa tilanteesta, ja pienen suostuttelun jälkeen mentiin yhdessä kotiin. Fiksu kuin mikä, se aasi. Lupasi tulla jeesaamaan mun rikkaruoho-ongelman kanssa.

—

Nimeni on vääntynyt täällä. Miyagilaiset tuppaavat luiventamaan särmikkään YO-E:n “yuu-ii”:ksi. Okinawan kielessä ei oikeastaan ole o:ta eikä e:tä (tai ne eivät eroa meikäläisen korvaan o:sta ja i:stä), ja paikalliset nimet ovat usein tuollaisia venytettyjä kaksitavuisia: tooki, yuuko, aaya, saato, kiiko. Vakavampaa on toki se, että kun täällä vielä jonkun aikaa elelee niin saatan ryhtyä lausumaan oikean nimeni ihan väärin: maRIjareIna yy-sSHIisaarRI.

—

Vuoden aikana opittua.

Auto voi olla kiva asia. Ainakin jos se on yhtä söpö kuin minun! Lisäksi olen (useimmiten kantapään kautta) oppinut, että oikeasti autoihin pitää laittaa kaikenlaisia öljyjä ja nesteitä ja ilmoja vähän väliä, ja jos esimerkiksi koko kesänä ei lisää jäähdytysnestettä niin auto menee rikki. (mä oikeesti luulin että autoihin laitetaan öljyä noin kerran parissa vuodessa!)

Kun talo on hyytävän kylmä (eikä vaan kehtaa lämmittää sitä), paras paikka laittaa leipä kohoamaan vuoassa on PC:n kotelo. Vähän niinkuin moterni uuninpanko.

—

Merkittävin juttu lienee kuitenkin se, että niinkuin ystävälle mailissa tulin sanoneeksi: tuntuu siltä, että täällä loikoillessani olen jotenkin vihdoinkin oikeasti hahmottanut sen, mitä haluan tehdä “isona” – ottaa selvää niinkuin aikuisten oikeasti siitä, miten aivot toimii. Ja hahmottanut myös sen, että jos tuolle tielle lähtee, se tulee tarkoittamaan aivan valtavan paljon työtä ja tuskaa, uhrauksia ja hermoiluja, ja loputtoman kiertolaiselämän. Tästäkin huolimatta, haluan ihan oikeasti. Tahtoo. Haluan oman labran. Oman budjetin, jolla ostaa ihan sellasen setupin jollasen haluan. Puhumattakaan siitä, että voisin palkata jonkun tekemään ainakin osan kokeista niin että ehtisi itse joskus lukemaan ja ajattelemaan.

Harmi vaan että niin kauan kun olen se ainoa joka tekee ne kokeet ja koodaa analyysipalikat en millään ehdi kasaamaan projektisuunnitelmaa jonka kanssa voisi mennä anelemaan johtajanpaikkaa.

—

Kävi miten kävi: olen aika vakuuttunut, että vuosi Okinawalla on tuonut mulle useamman vuoden lisää elinaikaa. Jossain määrin ehkä tuli tästäkin blogista selville, että edellinen työpaikkani ilmapiiri oli sieltä huonoimmasta mahdollisesta päästä, ja saan olla tyytyväinen että en päättänyt lyödä hanskoja kokonaan tiskiin hajotessani siellä.

Okinawalla on oppinut, että ihminen tarvitsee varsin vähän tyytyväisyyteen. Auringonläikkä aamupäivällä kuistilla, kahvia ja tuoretta leipää. Huvitukseksi riittää muurahaisten menon tarkkailu.

Ylimaallisen fantastinen veljeni tulee muuten vaihto-opiskelemaan tähän ihan lähisaarille – Kyushulle, tarkemmin ottaen. Tässä kun ajattelin että mikään ei vaan voisi olla paremmin, osa perhettä siirtyy käytännössä naapuriini. (Lisää asioita jotka ovat muuttuneet mielessäni: ihmiset ovat kaukana, jos ne ovat kovin hankalalla aikavyöhykkeellä. Sitäpaitsi Kyushulle lentää täältä nopeasti ja halvalla.)

—

Alkaa olla kevättä ilmassa. Tänä aamuna linnut lauloivat sirkeämmin, ilma oli leppeä ja kuulin ensi kertaa pitkästä aikaa taas gekkojen ääniä.