Shamaanin neuvo


Way

Originally uploaded by marylkayoe

Taas näitä että pitää äkkiä kirjoittaa kun ajatus on tuoreena mielessä.

Yoen tunteville ei ehkä tule yllätyksenä se, että kovasti on viime aikoina surkuteltu, valitettu, itketty ja voivoteltu kamalaa kohtaloa kun joutuu ihkujapanista ja paratiisisaarelta poistumaan, ihan noin niinku työn takia. Pitää jättää banaanipuu ja kolhiintuneet korallirannat ja awamoria kittaavat paikalliset deekusedät sanshin-rämpyttimineen. Taakse jää instituutin läheinen tiedeporukka, se, jonka kanssa on väkisten yritetty pysyä hereillä tyhjentyneiden kaljakassien, kitaroiden ja seinälle soljuvien diffuusioyhtälöuden kanssa, ja joiden jääkaapeille ja suihkuihin mennään lupia kyselemättä. Puhumattakaan niistä oikeasti kipeistä jutuista. On se vaan niin väärin.

Ameriikassa on varmasti ihan kamalaa. Ihmiset on isoja ja kovaäänisiä ja pitää varmaan opetella laittamaan auton ovi lukkoon yöksi. Epäilen että katsovat kieroon jos siellä Princetonin bulevardeilla kävelen paljain jaloin – tai vielä pahempaa – crocseissa. Ja älköön herrajumala kukaan tulko selvittämään mulle mittanauhan kera että tarkalleen kuinka pitkä matka sieltä on meren ääreen, saatikka sitten sellaisen meren ääreen että sinne viitsisi sukelluslaitteitaan kastaa.

Ei tätä surkua ole tietenkään yksin täytynyt kärsiä. Kaverit on tarjonneet olkapäätä ja alkomaholia, instituutin koko tiedekuntaväki on yhtenä miehenä odottamassa mun paluutani (“ja niin jos ikinä tarvitset referenssikirjettä…”), ja omat saarelaiseni uskoo lujemmin kuin luulisi mahdolliseksi että tosiaankin olen menossa pois vain muutamaksi vuodeksi. Puhuvat kylänraitilla että olisko mitään mieltä siinä että pidettäs toi Yoen talo tollasena ni et se voi tulla sinne heti takaisin jos haluaa.

Tänään olin juuri loikkimassa karvareuhka-crocseissani (on vielä aika koleaa täällä, vaikka päivisin jaloissa on enää rantaläpsyt nii illalla tykkään näistä) sanshin-harkkoihin, kun portista kohteliaasti kumartaen saapuu shamaanipoika serkkunsa ja siksarin (Orionin happooshuuta) kanssa. Pahoittelevat kauheasti kun olen selkeesti menossa mut kun serkku ei oo mua tavannut (eikä ole koskaan ollut manner-Japanissakaan niin että haluais kuulla et millasta on Tokiossa) niin et jos me vaik vähän jotain juteltas, ja niil olis kysyttävää kun oon tiedehenkilö ja noin.

Saarella ei ole tapana oikein olla minuutinpäälle täsmälleen ajoissa, joten mikäs siinä, tulevat sisään, istutaan ja jutellaan.

Shamaanipojasta olen tainnut kirjoittaa pariinkin kertaan aiemmin – jos en, huutakaa hip, olen liian laiska googlaamaan omia kirjoituksiani. Tällä kertaa, kuten tavallista, keskustelut pyörii taas jossain saturnuksen renkaiden, mayojen maailmanloppuennustusten, DNAn kopioinnin ja Tohokun maanjäristysten yhteyden ymmärtämisen välimaastossa. Shamaanipojan serkku, töissä kuulemma “in a computer”, on vähän lähempänä maanpintaa mutta osallistuu keskusteluun pääasiassa korjaamalla shamaanipojan sanoja helpommaksi japaniksi. Onneksi on tullut opiskeltua noita ydinfysiikkaan liittyviä sanoja japaniksi viime aikoina, ilman niitä olisi vielä vaikeampi selittää miksi on hyvin epätodennäköistä että Fukushiman reaktorin tapahtumat liittyis jotenkin ilmestyskirjaan.

Tunnin verran jutskataan, vähän väliä kundit meinaa lähteä pois mut sit taas puhetta seuraa puolin ja toisin. Myönnettävä on, että jos keskustelua kuuntelisi niin ei voisi välttyä ajatukselta, että tässä on nyt kyllä kaksi niin kaukana toisistaan maailmankuvaltaan olevaa ihmistä kuin olla ja voi. (Shamaanipoika on siis se, joka taannoin kertoi mulle että tässä talon lähellä on “power  vortex” ja se käy välillä metsästämässä käärmeitä metsässä ja syö ne saadakseen taikavoimia; ja kun mietitytti kovasti että miten tää maailma nyt menee niin hankkiutui ensin Hopi-intiaanien elätiksi ja sen jälkeen Don Alejandron puheille Guatemalaan) .

Lopulta päätän että tästä kohta en ehdi soittotreeneihin lainkaan, joten saattelen vieraita portille. Vielä kerron lyhyesti (serkku päättää käyttää useammankin hetken saniteettitilojen puolella) siitä kuinka kauhean surullista on se että mun pitää lähteä täältä okinawalta, ja olen ollut japanissa niin kauan ja itku tää on mun koti nyt  ja hampaidenkiristys. Tällaiseen puheeseen paikalliset on yleensä vastanneet kysymällä että “etkö sä ny mitenkään vois saada jotain muita töitä täältä, ja ehkä jostain toisesta yliopistosta, tai jotain” johon mun pitää pitkällisen vaivalloisesti selittää että kun kuulkaas tällanen juttu on ku tiedeura ja noin.

Shamaanipoika pysähtyy ja katkaisee mun vuodatukseni.

“Kuules nyt, toi on ihan s*nan roskaa mitä sä puhut. Sulla on sun tie, sun tiede, ja sä oot sitä varten syntyny. Ja vaikket oiskaan ni se on se mitä sä teet. Joojoo tiedän se on varmasti tosi pelottavaa ja naisilla varmaan vielä enemmän, kun pitää taistella kaikesta miehiä vastaan, mut saturnus on nyt näin ja vesimiehen aika ja maanjäristyskin. Niin että lopetas toi p*kanjauhanta ja seuraa tietäs sinne minne se vie. Niin mäkin teen, mun elämäni tehtävä on ottaa selvää mikä yhteys meillä on [yoe unohti jo minkä tähtikuvion] seudulla asuviin henkiin, sun tehtävä on ottaa selvää miten aivot toimii. Ei mullakaan ole tietoa mihin mä päädyn tai voinko ikinä asettua aloilleni. Jos sun pitää mennä jonnekin ameriikkaan ottaakses selvää miten aivot toimii ni v**u sähän menet. Get over it.” {toim.huom. hän ei tietenkään käyttänyt mitään kirosanoja, mutta kaikki tyypillisesti ulkomaalaisille vieraille käytetyt kohteliaisuusmuodot oli huolellisesti poissa ja sinuteltiin sujuvasti.}

Serkku saapuu portille, kättelen vielä shamaania, hän hyvästelee sanomalla “nähdään jossain, tässä tai seuraavassa elämässä.” Serkkupoika saa viimein suunsa auki, ja vaivalloisesti mutta hyvin suurella kunnioituksella lausuu “It was nice to meet you.”

Advertisements

10 thoughts on “Shamaanin neuvo

  1. Näin kerran unta, jossa kysyin jumalalta, että miksi hitossa kaiken täytyy olla niin vaikeaa ja raskasta. Olin kuulemma ennen syntymääni saanut valita, että haluanko helpon vai mielenkiintoisen elämän ja kuulemma olin välttämättä halunnut mielenkiintoisen. Oli vielä kysynyt että olenko nyt ihan varma, kun useimmat kuitenkin valitsevat helpon.

    Että tulipa näköjään tällainen polu valittua sitten. No, tulee nähtyä kamala-mahtava -akseli koko komeudessaan.

    Omalle polullesi voimia. ❤ Ihminen on yllättävän sopeutuvainen, ehkä paikan päällä muutaman kuukauden oltuasi ei olekaan yhtään niin kamalaa kuin pelkäsit?

  2. Todellisuudessahan siellä tuskin tosiaankaan on mitenkään kamalaa. Mutta nyt vaan tuntuu ihan mahdottoman kauhealta ajatella ettei herää joka ainoa aamu kuunnellen meren kohinaa.

  3. Voi nyyh. Suren itsekin tulevaa muuttoasi. On ollut niin ihanaa lueskella “paratiisistasi” 🙂 Tosin taisi sinnekin muuttaessa olla omat hankaluutensa, epäilykset tms.? Minusta on myös ollut mukavaa seurata kuinka loppujen lopuksi kotiuduit. Vai pitäisikö jopa sanoa, että juurruit?

    Eihän se tietenkää ole sama asia, että istuttaa ne juuret avomaan sijaan kukkapurkkiin ja että kuuntelee aamulla meren kohinaa kaiuttimista, mutta helpottanevat kaipuuta. Käy nyt siellä Ameriikassa vuolemassa kultaa ja palaa sitten takaisin saarelle rikastuneena uusien näkemysten ja ideoiden kera 🙂 Ehkä sun on tosiaan tarkoitettu käymään rapakon takana ensin? Onnea uudelle polulle!

  4. Pingback: SETH

  5. Pingback: BRANDON

  6. Pingback: LEWIS

  7. Pingback: SALVADOR

  8. Pingback: RONNIE

  9. Pingback: EDUARDO

  10. Pingback: RUSSELL

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s