epäammattimaista musiikkia

New found family by marylkayoe
New found family, a photo by marylkayoe on Flickr.

Kaikenlaista on tapahtunut, tehty ja eletty. Voisin helposti vuodattaa sivukaupalla siitä kuinka kaikki on kamalaa – ja rest assured, valitusta erityisesti ruoan mauttomuudesta on luvassa – mutta kukahan nyt moisia jaksaisi lukea. Tämän blogin kantavana teemanahan on vain ja ainoastaan se, että yoe kehuskelee miten sen elämä on hienoa.

(meh).

No mutta. Kävin pääsiäisviikonloppuna Helsingissä ja vappuviikonloppuna New Yorkissa, missä vanha hullu valokuvaajatuttavamme TriBeCky oli puuhaamassa Brooklynin kasvitieteellisen puutarhan kirsikankukkafestareilla. Ystävän seura on aina kaivattua, joten huolellisesti pakkasin mukaan hammasharjan ja iPodiin googlen antamat reittiohjeet ja matkustin kolisevalla junalla Princetonista tuohon kaupunkiin jossa en aikaisemmin ole käynyt.

Brooklynin puutarha löytyi helposti, seuraamalla Pennsylvania Stationilta asti cosplay-porukoita. TriBeCkyn valokuvanäyttelykin löytyi, sekä lava, jolla olisi kahden päivän ajan esillä kaikenlaista hienoa japanilaista korkeakulttuuria ja amerikkalaisenglantilaisella aksentilla lausuttuja japanilaisia nimiä ja sanontoja.

“ping”

Jos olisin pystykorva niin olisi korvat ja kuono kääntyneet sillä sekunnilla lavan sivuoven suuntaan, kun kuulin sanshin-kielen näppäksen. Ei epäilystäkään, toinenkin “ping”. Istuin ruoholle yleisön joukkoon hypnotisoituneena, kun esitys alkaa ja ryhmä esittää ihan saman biisin kuin mitä olen Miyagin mummojen ja pappojen kanssa vetänyt illasta toiseen ja tanssiryhmä tekee samat askeleet kuin naapurintätini. Laulua ei kuulu, mutta seuraavan kappaleen aikana eteen nousee tiukasti maalattu naistrio joka esittää Warabigami-laulun, sen, joka on ensimmäinen opettelemani okinawalaiskappale.

Alkaa melkein itkettää. Eikä edes onnesta tai liikutuksesta, vaan kiukusta. Tyypit laulaa Ihan Väärin! Ei siis että melodia tai sanat ois väärin, mutta kamoon, okinawalaista min-yo:ta ei vaan kuulu laulaa oopperalaulajan äänenmuodostuksella. Sanshinien pehmeä ääni peittyy korviasärkevään viulusäestykseen, ja sanshin-soittajien vanhimman laulusta ei kuulu mitään. Jotain korkeaelittiistä tanssia musiikin tahdissa.

Niin, tämä ei nyt olekaan Okinawa missä musiikki on osa jokapäiväistä elämää ihan jokaiselle, vaan länsi missä musiikki on hienoa taidetta ja ammattilaisesiintyjien tai ainakin tosiharrastajien yksityisoikeutta. Kaukana siitä maailmasta missä kuka hyvänsä voi nousta lavalle rallattamaan jonkun laulun tai rämpyttämään sanshinilla. Vaan ei voi mitään – toisaalta, ehkä joku näistä pitää musiikkikoulua jossa voisi hankkia jonkinlaisen muodollisen pätevyyden okinawalaismusiikkiin tai kenties jopa – *gasp* – diplomin!

Nielen kiukunkyyneleet ja kirjoitan talteen mainitun ryhmän nettiosoitteen.

Konsertin jälkeen löydän itseni kuitenkin hivuttautumassa kohti lavan backstage-ovea. Esiintyjät puhuvat englantia joidenkin muiden ihmisten kanssa. Kenties toisen polven amerikkalaisia ovat he. Kehtaanko sanoa jotain. En kehtaa. Iik mitä mä nyt niille muka sanon. Että hei mä olen okinawalla vähän soitellut tätä soitinta ja haluaisin opetella lisää ja paljonko maksaisi ottaa osaa soittotunneille. Öh. New Yorkiin on Princetonista puolentoistatunnin junamatka. Katselen tyyppien kasvoja, okinawa paistaa niistä kuin aurinko, mutta ehkä vaan kuvittelen.

Meinaan jo luovuttaa kun korvaan osuu sana uchinanchu, “okinawalainen ihminen” okinawan kielellä. En tiedä mitä tapahtuu mutta ilmeisesti hyökkään keskusteluun mukaan. Huomaan seuraavaksi että täti halaa mua ja höpöttää okinawaa ja toinen on kotoisin mun naapuriniemeltä ja hei perustetaan saman tien vaikka taikorumpuryhmäkin ja koko kesä soitetaan sanshineja Central Parkissa ja sit meil on tällanen dokumenttielokuvaprojekti ja tää tyyppi täs on neuroanatomisti ja hei missä sun sanshin on meil ois yks esitys huomenna tuutko mukaan.  Vanhempi, länsimaalainen kulttuurisetä siinä vieressä hymyilee ja nauraa, “you have been adopted into the family I see.”

Eipä tässä muuta. Paitsi että söin illallista puolalaisessa ravintolassa jossain, tapasin Harvardissa toimivan japanilaisen tutkijan joka tuntee myn yhden kaverin OISTista, join awamoria nurmikolla ja puolalaista portteria samalla kun ladattiin kameroiden akkuja ja katsottiin animea pienessä asunnossa kahden korttelin päässä robert de niron kämpästä. Toisen päiväni New Yorkissa aloitin syömällä baagelia ja kahvia jalkakäytävällä istuen, jatkoin roudarihommissa maailman ainoalle j-pop-bigband-poikabändille ja päätin oppaana valokuvanäyttelyssä ja myin postikortteja trendikkäille ihmisille.

15 thoughts on “epäammattimaista musiikkia

  1. Olipa tuuri! Toivottavasti kotiudut nykyiselle polullesi. Shamaani sen jo sanoi. Kenties kaikella on tarkoitus. Shanshinit soikoon Jenkeissäkin! 🙂

  2. Pingback: Alexander7

  3. Pingback: FREDDIE

  4. Pingback: PERRY

  5. Pingback: TERRENCE

  6. Pingback: SALVADOR

  7. Pingback: BRANDON

  8. Pingback: OTIS

  9. Pingback: LEO

  10. Pingback: EDUARDO

  11. Pingback: WALLACE

  12. Pingback: SALVADOR

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s