Jaa että Niobe tekee MITÄ?

Edellisviikonlopun Tokionreissulta palattuani sain kuulla että taas odotellaan uutta taifuunia viikonlopuksi. Ja isoa sellaista! Kategoriaa 4! Näin paljon / vähän hehtopaskaaleja! Yoe on jo niin monta taifuunia nähnyt, aina sanotaan että hui onpa kamalaa mut loppujen lopuksi lähinnä tuulee vähän kovempaa kuin tavallisesti ja tulee muutamakymmensenttiä vettä. Puhuttiin käytävillä että muistakaa sitten katsoa ettei parvekkeella ole esineitä ettei lentele päin ikkunoita; mä lähinnä ahdistelin omaa elämääni.

Oli siis tarjottu töitä Princetonista. Menin sinne kuukaudeksi aloittelemaan hommia, tutustumaan tyyppeihin ja suorittamaan vaadittavia muodollisuuksia kaikenlaisten eläinkoelupien ja viisumien saamiseksi. Paluumatkalle lähtiessäni jätin melkein kaikki mukana olleet vaatteet ja muuta roinaa tulevan työpöytäni alle talteen – villapuseroita ei tarvitse enää Okinawalla. Viimeisenä iltana ennen lähtöä labratyypit vei mut huiseaan etiopialaiseen ravintolaan missä jorattiin ihan liian myöhään. Halailtiin vaikka kohta nähtäisiin taas.

Melkolailla itsestäänselvistä syistä en nyt voi lähteä asioita erittelemään – ennenmuinoin olisin luottanut siihen ettei kukaan Suomea lue, mutta kun tuossa on tuo translate-nappikin …. mutta, ei tuntunut ihan hyvältä ihan joka kohta suunnitelmasta. Kaikenlaista tekemistä olisi, ja tyypit on äärimmäisen fiksuja ja pelottavan ahkeria tekemään töitä siellä, ja pomolla suhteita ties kehen tärkeisiin ihmisiin joiden kanssa kannattaa kaveerata tulevaisuuden rahoitussuunnitelmien nimissä.  Eräät asiat vain tökkivät.

Ei pidä antaa pikkujuttujen tökkiä, yoe sanoo itselleen ja aloittelee viisuminhakuprosessia. Alustavasti katsellaan kalenterista jäähyväisbileiden aikatauluja. Ehtiikö vielä surffaamaan duunikavereiden kanssa, mahtuuko kalenteriin lyhyt viikonloppu Zamamilla. Blogin uutta ilmettä olen miettinyt, uuden ajanjakson nimi on syntynyt ja mielessäni olen maistellut hieman uudenlaista kertojanääntäkin. Maapallon toiselle puolelle kommunikoidaan tavoin ja toisin. Craigslistilta on tilattu RSS-feedi Princetonin lähistön vuokra-asunnoista.

Taifuuni saapuu lauantai-iltapäivällä. Tavallista tuulta ja sadetta; en ole aikoihin raatsinut mitään kivaa tehdä puutarhassani koska olen  maasta lähdössä, joten katsastan vain että ikkunat on noin suurinpiirtein kiinni ja lähden naapureille kylään, jotain pientä purtavaa ja kolme olutta mukanani kuten tavallista. Kuunnellaan sateen ropinaa;

Saato on naulannut talon ikkunat ja ovet umpeen, joten tuuli ei käy ikävästi niskaan. Laitetaan ruokaa kamiinalla – aineslistalla mitä nyt kukin löysi kaapeistaan. Edellinen yö meni kylän sanshin-remmin kanssa kylillä riehuessa (videoita tässä ja tässä) ja muutenkin on huonosti viimeaikoina nukuttu. Nukahdan lattialle neopreenitakkini alle.

Joskus pitäisi varmaan huolellisemmin kirjoittaa siitä, mitä tää tieteentekeminen oikeasti käytännössä on jos sitä haluaa sillai aikuisten liigassa pelata. Tästä tulee muutenkin pitkä kirjoitus joten jätän sen taas toiseen kertaan ja selvitän vain sen, että vaikka ura ei kiinnosta pätkääkään, ilman uraa ei saa pieni ihminen tehdä tiedettä niinkuin parhaaksi näkee. Ja koska isot pojat määrää pelin säännöt, niillä on pelattava vaik ne ois kuin väärät. Sääntöjä on monia, muun muuassa sellainen että jos Princeton tarjoaa töitä niin sinnehän lähdetään. *huokaus* Vaikka kuin ei huvittais ja tuntuis kurjalta.

Herään viluissani ovenpielessä lattialla, Saato ja Aya käskevät peremmälle, täällä on lämpimämpää ja laitetaan sulle viltti riippumattoon, nukut siinä paremmin, eikös. Mutisen jotain että mitäs tää nyt kun tähän aikaan päivästä nukutaan jo, pitäiskö mun mennä kotiin häiritsemästä – elä höpsi yoe, nyt on taifuuni, parempi että oot vaan täällä. Viimeinenkin ovi salvataan tukevasti; lämpötila tippuu hetki hetkeltä, mutta se ei tunnu sisällä missä kamiina savuttaa vähän sisäänkin ja tulella porisee teevesipannu. Sähkötkin menee – niinkuin aina – mutta talossa jossa yleensäkään sähköä ei suuremmin käytetä on ihan riittävän valoisaa öljylyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Sadepäivään sopii vallan mainiosti tuore Handbook of Brain Microcircuits, johon en ole ehtinyt aiemmin tutustua. Nukahdan taas jonnekin Striatumin ja Globus Palliduksen välille.

Turvassa

Lisähankaluutta kaikkeen tähän tiedepohtimiseen tulee yksinkertaisesti siitä, että ihminen alkaa tulla vanhaksi. Siinä(kin) mielessä siis että liigaviranomaisilta loppuu hyväntahtoinen junnutukeminen joskus siinä neljänkympin kieppeillä. Onnekkuutta on siis ollut pelissä, kun tähän juuri tarvittavaan saumaan ilmestyy kuuluisa princetonilainen professori joka ihan hirveästi haluaa yoen sinne töihin, justnytheti. Pari vuotta tiukkaa työntekoa ja keskittymistä, niin eiköhän sitä vielä päästä itsenäistymään ennen eläköitymistä. Jei.

Tuuli on voimistunut valtavasti. Riippumatto ei tunnu enää parhaalta paikalta, paleltaa selkään vaikka puhurin tosissaan heiluttelema puinen talo keinuttaa tosi mukavasti. Jotain kaatuu pihalla. Puu, toinenkin. Naapuritalon kattotiilejä ropisee seinään. Puuskat aiheuttaa sellaisia ilmanpaineenvaihteluita että korvat menee lukkoon. Ulkosuihkun vesiputki katkeaa ja Saato pääsee putkimiehenhommiin; Aya ja Yoe luimuilevat sisältä taskulamppujen valossa kun banaanipuut viistävät maata. Puhelinta ei ystävilläni ole laisinkaan, mutta yoen kännykällä katsomme että vielä muutama tunti on myrskyn huippuun. Vetäydymme vielä pienempään tilaan, seiniä verhotaan huovilla, vielä muutama ruuvi ikkunanluukkuja tukemaan. Itikat pysyvät poissa hyttyssavulla ja pahat henget salviansavulla.

Kun havahdun seuraavan kerran, on pimeää. Kynttilät on sammutettu. Lattia tärisee tuulessa. Tuntuu siltä kuin ulkona ei mikään voi enää olla pystyssä; Saato raportoi että koko saari on pimeä. Sisäkatottomassa talossa kattotiilien tilkkeitä ropisee lattialle.

(Myöhemmin käykin ilmi että saaren viljelmät ovat valtaosalta tuhoutuneet; koko vuoden tupakkasato on mennyttä, ja melkein kaikki vihannespellot on kuin kulovalkean jäljiltä. Edessä on kovin ankea vuosi monille.)

Edellisenä aamuna, kehnosti nukutun yön jälkeen, olin paistamassa tapani mukaan leipää. Leivästä tulee sievä ja hyväntuoksuinen. Jahkailua. En uskalla. Miten tän nyt sanois. Sty auttaa sanojen valinnassa. Kirjoitan Princetoniin lyhyen mailin, jossa kohteliaasti mutta päättäväisesti ilmoitan kieltäytyväni kunniasta työskennellä siellä.

Painan send-nappia, maltan olla peruuttamatta toimintoa Google Mailin undo-napilla, otan leivänpuolikkaan, vien sen Saaton ja Ayan talon rappuselle. Nukkuvat vielä kai, raapustan hiraganoilla paperille että tämän aamun leipä tässä, syökää.

Hipsiessäni pihan korallihiekalla Saato ilmestyy kuistille, katsoo ja kysyy että mitä. “Sanoin kohteliaasti Princetonille että kieltäydyn työpaikasta”, paljon vaivaa menee siihen että ääni on huoleton. En huijaa ystävää, joka ei ratkea riemuun niinkuin kaikesta saarelaisten poistumiseeni liittyvästä surusta voisi päätellä vaan katsoo vakavana. “Pitää mennä töihin nyt, toivottavasti leipä maistuu”, vilkutan. Saato ei sano mitään ennenkuin olen portilla: itterasshai. Mene ja tule takaisin.

Aya mailaa myöhemmin päivällä hätääntyneen oloisena, kysyy että oonko kunnossa ja muistanhan että saaristolaiset ovat aina tukenani jos vain tarvitsen. Allekirjoittaa “Sisaresi Aya”.

Töissä saan flashbackeja tämän blogipostauksen otsikon mukaisiin muistoihin. Että mitä teit. Viestintäpäällikkömme nielaisee ensimmäisen kommenttinsa ja sanoo sitten että no varmasti mietit asiaa tarkoin. Duunikaverit reippaasti sanovat olevansa iloisia, ehditään vähän enemmän vielä surffaamaan ja sukeltamaan, eikös niin. Ja sullahan on varmasti suunnitelma B, tietysti, joo? Ja nyt heti ens viikolla on apuraha X:n deadline, paperia sisään vaan, heti?

Ei ole varasuunnitelmaa. Lähiaikoina ei ole mitään hätää, massiivinen palkkani juoksee täällä vielä kuukausitolkulla ja kyllä mä nyt sen verran pätevä heppu olen et joku mut varmasti palkkaa, jos ei muuta niin tiskaamaan koeputkia. Muutama avoin työtarjous Euroopan puolelta on kyllä tiedossa, mutta miten nyt niidenkin kanssa käy, ja jos niissäkin on sitten yhtä lailla epämukavaa kuin New Jerseyn perukoilla.

En pysty keskittymään töihin, huimaa ja polvia heikottaa. Käteen oli annettu tiketti kohti oikeaa tiedeuraa, sellaista jossa päästään puhumaan TED-konferensseissa ja kirjoittamaan kirjoja ja ratkaisemaan maailmankaikkeuden saloja – ja vielä tärkeämpää, uraa jonka avulla voisi joskus palata Okinawalleni ja jäädä pysyvästi saaristolaiseksi. Viskasin  menemään kun oli vähän karhealla paperilla se. Työkaverit käskevät kotiin nukkumaan.

Nukahtelen ja heräilen puisella, käsintehdyllä lattialla villahuopien päällä. “Onkohan sillä kuumetta”, kuulen ystävieni miettivän, Aya kokeilee otsaani, käärivät mut vielä yhteen huopaan. En tunne kuumetta mutta en halua olla ajatusten kanssa hereillä.

Talon tukipylväät natisevat. Herään jonkun särkymiseen säikähtäneenä. Saato istuu seinän vieressä öljylyhdyn valossa ja valvoo. Hymyilee. Elä huoli, nuku vaan. Tää on mun rakentama talo. Kestää kyllä. Aya katsoo mua viereiseltä huovalta ja hymyilee unisena. Kiva kun olet siinä.

Aamu koittaa ja herään kun ovien laudoitukset puretnaan. Uskomaton määrä aurinkoa ja lintujen ääniä. Aamiaieksi pikakahvia ja kaikkea mitä sähköttömästä jääkaapistani pelastan. Verkostopuhelukierros todentaa että Okinawan paras taifuuninjälkeinen aalto on kotirannassamme, joten sinne suuntaamme kunhan nousuvesi on kohdallaan ja kaatuneet puut raivattu autojen edestä pois – ainakin polttopuuta riittää loppuvuodeksi. Kun tarpeeksi on kastuttu aalloissa, lihaskipuja hoidetaan kylpemällä tulisijan päälle rakennetussa ammeessa, ja jos nyt jotain murheita kellä vielä oli, ne haihtuu kun pääsee haukkaamaan tuoretta hapanruisleipää joka on paistettu puu-uunissa. Haaleata Orion-olutta ja toisaalta naapuristosta saatuja sieniä riisin kanssa. (Äänimuisto aalloilta: pitkin riuttaa nousevia vislauksia kun lautailijat huomaavat aallon tulevan ja tiedottavat muille siitä <3)

Sähkötkin palaa saarelle jossain vaiheessa, mutta jään seuraavaksikin yöksi puulattioille nukkumaan (“kawa no ji” 川の字、”joki-merkki”, tarkoittaa muinaista tapaa jossa perhe nukkui samassa huoneessa vierekkäin). Puhutaan aivoista, avaruudesta ja surffaamisesta – ja ihan sivuhuomautuksena: tekee hyvää ihmisen tiedesuunnitelmien selkeydelle että selittää sen täysin koulujakäymättömille ihmisille noin 35 sanan sanavaraston ja kolmen lauserakenteen avulla. Yhtäkkiä mä muistan taas että miksi mä teen mitä teen, ja melkein naurattaa ajatellessani kuinka tyhmä olin kuvitellessani että sitä varten Princeton olisi ollut oikea osoite! En mä siellä olisi saanut selville miten aivot toimii, vaan miten toimii amerikkalainen kilpailutiedeyhdyskunta. Projektit joita oli tarjolla ois kyllä ehkä tuoneet julkaisupisteitä, mutteivat vastaisi yhteenkään mielenkiintoiseen kysymykseen aivojen toiminnasta.

Aamulla kaikki on edelleenkin täydellistä – ihana maanantai-aamu, täynnä mahdollisuuksia – sadekausikin näyttää väistyvän, edessä on kesä.

En tiedä miten tästä eteenpäin. Paljon ajatuksia pyörii päässä, monet niistä on pelottavia. Eniten se, että vaikka töitä aina löytyy, voi olla ettei Okinawalle pääse takaisin enää. Sekin, että taas joutuu tilanteeseen jossa pitäs tehdä tyhmää työtä uran eteen. Ehkä musta ei vaan ole tähän, sittenkään.

Kaverit ja muut voivottelee että onpa Yoe parka kun sillä on tollanen liabiliteetti kun se on tykästynyt saareensa, sil ois paljon helpompaa jos sitä ja niitä hupsuja saarelaisia ei olis. Vois keskittyä olennaiseen.

They don’t know a thing.

ps. Jonain päivänä blogaan jostain muusta aiheesta. Ihan varmasti.

Advertisements

26 thoughts on “Jaa että Niobe tekee MITÄ?

  1. Jos vaan nuppi kestää niin kiinnostaisi kyllä kuulla vielä paljon lisää tutkimuksesta (vaikka kontinkielelle naamioituna)! Aloittelen itse vasta tutkijanuraa ja tällaiset bloggaukset kertovat hurjasti enemmän, kuin mitkään viralliset työnkuvaukset. Toinen tutkija, jonka uraa olen seurannut on http://tiedemies.blogspot.com/ , hänelläkin on ollut isoja pohdintoja uran tulevaisuuden kannalta. Kiitos sinulle mielenkiintoisista bloggauksista!

  2. Eikö tärkeintä elämässä ole olla onnellinen? Sun koti ja perhe on siellä saarella, ne on tärkeintä, mitä ihmisellä voi olla. Teit varmasti oikean ratkaisun!

  3. Valitettavastihan tilanne ei ny mitenkaan ole se etta olisin jaamassa… kaikki vanhat realiteetit on ennallaan; toita ei taalla ole loputtomiin. Jonnekin on lahdettava jollei kokonaan halua luopua tieteenteosta.

    Korkean profiilin pesti olisi tehnyt paluun mahdollisemmaksi.

  4. Tännekin tungen ja tsempaan edeen. Muistan aina kun saatoin ystäväni laivaan matkallle Okinawalle silloin 30 vee sitten. Ehkä tunnetkinnhänet. Who knows:

  5. Yoe: Realiteetit, check. Silti olen hirveän iloinen että uskalsit tehdä sen mikä oikealta tuntui, itse tuskin olisin vaan olisin vastaavassa tilanteessa mennyt siitä mistä aita on matalin.

    Rispect.

  6. Ymmärtämättä yhtään mitään tiedemaailmasta tai mistään muustakaan olen silti täysin varma, että teit oikean päätöksen. Jos P olisi ollut oikea paikka niin se olisi tuntunut erilaiselta.

    Itse yritän aina muistuttaa itseäni kahdesta tosiseikasta: 1) asioilla on taipumus järjestyä ja 2) sadan vuoden päästä ei enää harmita :D.

  7. Älä huolehdi yhtään aihevalinnoista. Odotan aina sun postauksia enemmän kuin… montaa muuta asiaa, ja tää oli erityisen jännittävä tarina. Olinkin jo vähän huolissani, miten voit muka jättää Okinawan ja nää porukat!

  8. Eläydyin niin, että huusin ääneen, kun luin ratkaisustasi. Tuli vielä tippakin silmään.

    Onhan kyseessä tietysti ristiriitainen tilanne, mutta jos tuo päätös maistuu vähäisessäkään määrin _oikealta_, se on todennäköisesti oikea. Itsellänikin on mennyt tämän 41-vuotisen elämän aikana jo monta kertaa arvot ja tavoitteet uusiksi, ja vaikka välillä saattoi hiukan kaduttaakin, ei kaduta kyllä enää.

  9. Kiitos kaikille tuesta. Tavallaan tuntuu kyllä siltäkin, että tämä oli se helppo ratkaisu – valitsin sen mikä tuntui hyvältä ja oikealta enkä sitä, mikä tuntui väärältä. Oikeasti vaikea tilanne on sitten, jos ja kun löytää sellaisen paikan maailmalta jossa oikeasti haluaisi sitä tiedettä tehdä… tiede on kuitenkin mulle aina ollut se joka vie mennessään.

    Mulla oli tapana aina sanoa että “kyllä asiat aina jotenkin lutviutuu” – nyt vain nää on olleet niin suuria asioita ettei niitä ole uskaltanut jättää lutviutumisen varaan. On kaikenlaisia aikarajoitteita ja semmosta.

    Tarou, huh, ei ollut tarkoitus kirjoittaa trilleriä 😀 Ratkaisu oli varmasti oikea, eri asia on se että mitä peliä tässä sitten lähden pelaamaan seuraavaksi kun viskasin edellisen setin kortteja menemään. Tällä hetkellä tuntuu siltä että pitää tosi tarkasti katsoa etten lähe taas säntäämään johonkin ilman että olen huolella asian harkinnut… (kyllä kyllä kysellään jo että etkös tulis sit tänne…)

    Zepa, kiitos 🙂 Totta puhuen kaikki muutkin täällä instituutissa oli olleet ihan hämmennyksissä ajatellessaan tuota, miten Yoe VOI lähteä täältä (vaikka ehkä vähän vähemmän olen herkistellyt asiaa blogissa, myös duunipaikan porukan kesken on sellaista tosi vahvaa perhehenkeä…) mutta olivat oppineet hyväksymään asian, tyyliin, se on vaan niin kova se Yoe että lähtee vaik kuin on vaikeaa.

    Miichan, kukahan on kyseessä? Okinawalla asuu noin miljoona henkeä joten en ihan kaikkia vielä tunne …

    jjp, koitan kirjoittaa tieteestä joskus 🙂 siitä vaan tulee heti sellanen romaani että arveluttaa käydä aiheeseen käsiksi … tyypillisimmin kun kuitenkin kirjoittelen noita tuollaisia lyhyitä höpinöitä. Tähän Princetonin tapaukseen liittyvistä yksityiskohdista en voi kirjoittaa, osittain luottamuksellisuussyistä, osittain ihan vaan siksi että on poliittisesti äärimmäisen typerää sanoa joitain asioita julkisesti, positiivisia tai negatiivisiakaan.

  10. On hienoa seurata sun uraa ja eloa saarella. Mä en ymmärrä sun alan ammattiliigan lainalaisuuksia, niin kaikki sun nyt jo aikaansaama näyttää huikealta.

    Toivon vain, että olet onnellinen ja ettet pala loppuun huikealla uralla. Joku kiva eurooppalaispaikka tilattu sun hyvillä karmapisteillä!

  11. Voimia tulevaan toivottavat myös T & H. Olisipa mukava taas istua lattialla ja keskustella vaikka tiedeuran pelisäännöistä. Ja tietysti syödä edamameja.

  12. Hei Yoe! Kävin esittäytymässä posterillasi San Diegossa, toinen suomalainen neurotieteilijä. Harmi ettet saanut omaa ryhmää Okinawalle, etenkin kun syy ei ollut ettet olisi tarpeeksi hyvä! Lohdullista kuitenkin lukea muiden tieteentekijöiden tuskailevan samoja asioita; miten sovittaa yhteen tiede ja elämä. Ei-kiitoksen sanominen Princetonille tuskin sulkee kaikkia ovia, jenkeissä on muitakin hyviä labroja. Vaihtoehtoisesti voi ignoroida mitä tiedeuran luomisesta ja meriittien hankkimisesta sanotaan, tehdä mitä haluaa ja toivoa parasta. Itse harkitsen jos sanoisin ei pomon ehdotuksille Harvardista ja lähtisin Japaniin tutkimaan delfiineitä…

  13. “Kaverit ja muut voivottelee että onpa Yoe parka kun sillä on tollanen liabiliteetti kun se on tykästynyt saareensa, sil ois paljon helpompaa jos sitä ja niitä hupsuja saarelaisia ei olis. Vois keskittyä olennaiseen.”

    Eeee-en. Ennemmin näin: “Onpa Yoe parka, kun sen pitää uhrata uralle maailman siistein asuinpaikka ja naapurusto jossa on ihmisen hyvä elää”.

  14. Hei Marilka!
    Kyllä minusta tuntui oikeasti kummalta, kun ajattelin muuttoasi ja elämänmuutostasi Princetowniin, se tuntui vain siltä, että toteutuuko oikeasti. Niin kun jäi mieleen kaikki, mitä ehdit kertoa asumisestasi, tulevasta muutosta ja olemisesta Okinawassa. Mutta kun pitää katseen eteenpäin, ja ottaa oman itsensä haaveet ja ajatukset vakavasti, niin voi olla itseensä tyytyväinen tulevaisuudessa
    Sanoo eräs, joka ei kovin kauas ole koskaan muuttanut. Mutta haaveitteitten toteuttamisesta sanoisin (tällä tiedolla), että silloin kun jonkun asian saa päähänsä, se pitää toteuttaa, ja tehdä niin kuin hyväksi näkee ja voi siinä elämäntilanteessa. Asiat ovat oikeasti hyvin ja ura etenee ja järjestyy, mutta ymmärrettävästi mietit sitä nyt.
    Lea

  15. Lea, sanomattakin on selvää että Princeton olis ollut varsin huikeaa. Eri tavalla huikeaa kuin asua paratiisisaarella keskellä Tyyntä Valtamerta (tai no sen länsilaidalla), mutta kuitenkin. Ja haaveissani se on kyllä usein ollut. Sen vuoksi ehkä olinkin niin valmis pakkaamaan kamani ja muuttamaan sinne, koska se tavallaan on se mihin mä olen kuvitellut tähtääväni lapsuudesta alkaen. Ehkä osasyy kieltäytymiseeni oli siinäkin, että todellisuus haaveitteni norsunluutornikylässä oli niin erilainen kuvitelmiini nähden …
    Janne, olen samaa mieltä, että jos joku ois käsikirjoittanu tän mun blogin niin alkais kyl loppua usko kyseisen hepun ammattitaitoon. Ymmärrät varmaan (niinkuin myös Anne, kiitos:) että tää ei millään muotoa voi olla sellainen “jään nyt sit tänne” – ratkaisu; tiede-elämä on hienoa ja antaa vapautta ja mahdollisuuksia moniin asioihin joihin “oikeissa töissä” olevilla on vähemmän, mutta vastapainoksi sitten kuljettava polku on kovin kovin kapea. Itselläni jopa siinä määrin, että teoreettisia työmahdollisuuksia mulle on reilusti alle kymmenessä paikassa koko planeetalla, osa niistä tavoittamattomissa tai mahdottomia syistä tai toisista.

    Kikka, kiva kuulla siusta – jotenkin mä hukkasin sun yhteystiedot vaikka ajattelin ottaa yhteyttä jossain aivoasiassa (nyt en muista mitä se tarkalleen oli… ) Japani/delfiini/tiede – hakusanoilla päähäni nousee Mikurajima, josta kirjoitin taannoin (ensimmäinen postaus sarjassa tässä: http://yoe.iki.fi/2006/08/mikurajima-delfiinit-nahty.html) – ilmeisesti se on tosi hottis delfiinintutkimusalue. Jos meet sinne niin sano terveisiä punatukkaiselta kielitaidottomalta gaijinilta joka haaksirikkoutui sinne viideksi päiväksi 🙂 Ootko SfNään menossa?

    Ja muuten – mulla on nyt kovasti sellanen fiilis että ei kiitos vai koko jenkkitiedemaailmalle. New Yorkissa olis yks niistä paikoista joihin voisin mennä, mut ei nyt ihan hotsita …

    Jari, ei, kun Yoe ei ole parka, Yoe on maailman onnekkain ihminen. Kaikki nämä ihanat ihmiset ympärillä (tämä tarkoittaa myös teitä, lukijani, eikä pelkästään puolilukutaidottomia surffaavia puuseppiä ja syntymähumaltuneita äijänkäppyröitä!) Parkoja ovat ihmiset jotka eivät näe onnea ympärillään. Ei siihen tarvita banaanipuita ja turkoosinsinistä merta …

    Tuuli, ehkäpä se taas jossain vaiheessa onnistuu 🙂 Paljon olen viime aikoina (yllättäen!) jutellut ihmisten kanssa näistä asioista, mutta ärsyttävästi keskustelu aina menee siihen että miten pitää toimia että pystyy parhaiten täyttämään ne liigavaatimukset, sen sijasta että miten pystyisi elämään ja tekemään töitä mielekkäästi liigasääntöjen puitteista …

  16. Oho!!! Ensimmäinen ajatus on että voi kun pitäisi tulla tutustumaan sinne korallisaarelle, jotain siellä ilmeisesti on. Tai varmaan se todellinen juttu on sun sydämessä, samalla tavalla kuin muilla toiset asiat (esim. mulla tuo vaimo joka tuolla laulaa jotain lastenlaulua luurit korvilla ja luulee etten kuule kun ovi on kiinni).

    Vaikka mulla ei mitään Princeton-kutsuja olekaan, niin tuo liigapeli eli tiede sosiaalisina käytänteinä kyllä välillä mietityttää. Siinä pärjäämisen edellytykset on joskus eri kuin ne asiat mitä itse pitää tärkeänä. Mulla riittää kyllä ymmärrystä sun päätökselle.

    Näkyy!

  17. Mielelläni ajattelen, ettei mikään oikeasti sydämellä tehty päätös voi olla väärä. Tsemppiä! Eiköhän ne asiat järjesty vielä parhain päin 🙂

  18. Et hukannut yhteystietoja, mun piti mailata, teen sen hetinyt. Mikurajima olisi nimenomaan määränpää vaan eivät taida tutkia delfiinien unta enää siellä, damn! Jos Okinawa tarttee in vivo labran rodenteille niin vinkkaa niin tulen pystyttämään. =) SfNään en tänä vuonna kykene kun väitös luultavasti samaan aikaan…

  19. “Kaverit ja muut voivottelee että onpa Yoe parka kun sillä on tollanen liabiliteetti kun se on tykästynyt saareensa, sil ois paljon helpompaa jos sitä ja niitä hupsuja saarelaisia ei olis. Vois keskittyä olennaiseen.”

    Njääh, päinvastoin. Muistatko, kun sun muutettua Okinawalle kommentoin johonkin postaukseen, että tuntuu hyvältä huomata että elämä voi olla huonompaa tai parempaa, että oikeasti on olemassa jotain eroa siinä? Kai tässäkin on kyse siitä. Joutuu miettimään, että mitkä valinnat sitten johtaa mihin suuntaan. Ikäviä kyllä on tommoset tilanteet, joissa joutuu luopumaan paljosta, valinnasta riippuen sit et mistä.

    Sun blogi herättää voimakkaita tunteita useinkin 🙂 Tästä postauksesta oli ainakin se hyöty, että nostin perseeni sohvalta ja menin ostamaan sitruunan just ennen kaupan sulkemista – koska tuli sellanen olo, että sitruunan hakeminen lähikaupasta tihkusateessa on just sellasta elämää, jota mä haluan nyt elää 😀

  20. Vili, joo no ite usein mietin että jos tulisi kavereita kylään, näkiskö ne tätä näin hienona ollenkaan vai onko kaikki vaan mun pään sisällä. Mutta niin, oleellista on ymmärtää että elämä on hienoa kaikkialla. Kunhan vaan osaa nähdä sen ympärillään.

    Toisaa – jesh! Juuri näin. Tihkusadesitruunat on elämää.

  21. Onnellisuus on aliarvostettua. Ja juuri siksi päätös oli oikea – koska teit sen huolimatta siitä, mikä olisi ollut odotuksenmukainen siirto.
    Nythän voit sitäpaitsi ylpeillä olevasi se, jolla oli varaa hylätä P:n tarjous 😉

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s