Jaa että Niobe tekee MITÄ?

Edellisviikonlopun Tokionreissulta palattuani sain kuulla että taas odotellaan uutta taifuunia viikonlopuksi. Ja isoa sellaista! Kategoriaa 4! Näin paljon / vähän hehtopaskaaleja! Yoe on jo niin monta taifuunia nähnyt, aina sanotaan että hui onpa kamalaa mut loppujen lopuksi lähinnä tuulee vähän kovempaa kuin tavallisesti ja tulee muutamakymmensenttiä vettä. Puhuttiin käytävillä että muistakaa sitten katsoa ettei parvekkeella ole esineitä ettei lentele päin ikkunoita; mä lähinnä ahdistelin omaa elämääni.

Oli siis tarjottu töitä Princetonista. Menin sinne kuukaudeksi aloittelemaan hommia, tutustumaan tyyppeihin ja suorittamaan vaadittavia muodollisuuksia kaikenlaisten eläinkoelupien ja viisumien saamiseksi. Paluumatkalle lähtiessäni jätin melkein kaikki mukana olleet vaatteet ja muuta roinaa tulevan työpöytäni alle talteen – villapuseroita ei tarvitse enää Okinawalla. Viimeisenä iltana ennen lähtöä labratyypit vei mut huiseaan etiopialaiseen ravintolaan missä jorattiin ihan liian myöhään. Halailtiin vaikka kohta nähtäisiin taas.

Melkolailla itsestäänselvistä syistä en nyt voi lähteä asioita erittelemään – ennenmuinoin olisin luottanut siihen ettei kukaan Suomea lue, mutta kun tuossa on tuo translate-nappikin …. mutta, ei tuntunut ihan hyvältä ihan joka kohta suunnitelmasta. Kaikenlaista tekemistä olisi, ja tyypit on äärimmäisen fiksuja ja pelottavan ahkeria tekemään töitä siellä, ja pomolla suhteita ties kehen tärkeisiin ihmisiin joiden kanssa kannattaa kaveerata tulevaisuuden rahoitussuunnitelmien nimissä.  Eräät asiat vain tökkivät.

Ei pidä antaa pikkujuttujen tökkiä, yoe sanoo itselleen ja aloittelee viisuminhakuprosessia. Alustavasti katsellaan kalenterista jäähyväisbileiden aikatauluja. Ehtiikö vielä surffaamaan duunikavereiden kanssa, mahtuuko kalenteriin lyhyt viikonloppu Zamamilla. Blogin uutta ilmettä olen miettinyt, uuden ajanjakson nimi on syntynyt ja mielessäni olen maistellut hieman uudenlaista kertojanääntäkin. Maapallon toiselle puolelle kommunikoidaan tavoin ja toisin. Craigslistilta on tilattu RSS-feedi Princetonin lähistön vuokra-asunnoista.

Taifuuni saapuu lauantai-iltapäivällä. Tavallista tuulta ja sadetta; en ole aikoihin raatsinut mitään kivaa tehdä puutarhassani koska olen  maasta lähdössä, joten katsastan vain että ikkunat on noin suurinpiirtein kiinni ja lähden naapureille kylään, jotain pientä purtavaa ja kolme olutta mukanani kuten tavallista. Kuunnellaan sateen ropinaa;

Saato on naulannut talon ikkunat ja ovet umpeen, joten tuuli ei käy ikävästi niskaan. Laitetaan ruokaa kamiinalla – aineslistalla mitä nyt kukin löysi kaapeistaan. Edellinen yö meni kylän sanshin-remmin kanssa kylillä riehuessa (videoita tässä ja tässä) ja muutenkin on huonosti viimeaikoina nukuttu. Nukahdan lattialle neopreenitakkini alle.

Joskus pitäisi varmaan huolellisemmin kirjoittaa siitä, mitä tää tieteentekeminen oikeasti käytännössä on jos sitä haluaa sillai aikuisten liigassa pelata. Tästä tulee muutenkin pitkä kirjoitus joten jätän sen taas toiseen kertaan ja selvitän vain sen, että vaikka ura ei kiinnosta pätkääkään, ilman uraa ei saa pieni ihminen tehdä tiedettä niinkuin parhaaksi näkee. Ja koska isot pojat määrää pelin säännöt, niillä on pelattava vaik ne ois kuin väärät. Sääntöjä on monia, muun muuassa sellainen että jos Princeton tarjoaa töitä niin sinnehän lähdetään. *huokaus* Vaikka kuin ei huvittais ja tuntuis kurjalta.

Herään viluissani ovenpielessä lattialla, Saato ja Aya käskevät peremmälle, täällä on lämpimämpää ja laitetaan sulle viltti riippumattoon, nukut siinä paremmin, eikös. Mutisen jotain että mitäs tää nyt kun tähän aikaan päivästä nukutaan jo, pitäiskö mun mennä kotiin häiritsemästä – elä höpsi yoe, nyt on taifuuni, parempi että oot vaan täällä. Viimeinenkin ovi salvataan tukevasti; lämpötila tippuu hetki hetkeltä, mutta se ei tunnu sisällä missä kamiina savuttaa vähän sisäänkin ja tulella porisee teevesipannu. Sähkötkin menee – niinkuin aina – mutta talossa jossa yleensäkään sähköä ei suuremmin käytetä on ihan riittävän valoisaa öljylyhtyjen ja kynttilöiden valossa. Sadepäivään sopii vallan mainiosti tuore Handbook of Brain Microcircuits, johon en ole ehtinyt aiemmin tutustua. Nukahdan taas jonnekin Striatumin ja Globus Palliduksen välille.

Turvassa

Lisähankaluutta kaikkeen tähän tiedepohtimiseen tulee yksinkertaisesti siitä, että ihminen alkaa tulla vanhaksi. Siinä(kin) mielessä siis että liigaviranomaisilta loppuu hyväntahtoinen junnutukeminen joskus siinä neljänkympin kieppeillä. Onnekkuutta on siis ollut pelissä, kun tähän juuri tarvittavaan saumaan ilmestyy kuuluisa princetonilainen professori joka ihan hirveästi haluaa yoen sinne töihin, justnytheti. Pari vuotta tiukkaa työntekoa ja keskittymistä, niin eiköhän sitä vielä päästä itsenäistymään ennen eläköitymistä. Jei.

Tuuli on voimistunut valtavasti. Riippumatto ei tunnu enää parhaalta paikalta, paleltaa selkään vaikka puhurin tosissaan heiluttelema puinen talo keinuttaa tosi mukavasti. Jotain kaatuu pihalla. Puu, toinenkin. Naapuritalon kattotiilejä ropisee seinään. Puuskat aiheuttaa sellaisia ilmanpaineenvaihteluita että korvat menee lukkoon. Ulkosuihkun vesiputki katkeaa ja Saato pääsee putkimiehenhommiin; Aya ja Yoe luimuilevat sisältä taskulamppujen valossa kun banaanipuut viistävät maata. Puhelinta ei ystävilläni ole laisinkaan, mutta yoen kännykällä katsomme että vielä muutama tunti on myrskyn huippuun. Vetäydymme vielä pienempään tilaan, seiniä verhotaan huovilla, vielä muutama ruuvi ikkunanluukkuja tukemaan. Itikat pysyvät poissa hyttyssavulla ja pahat henget salviansavulla.

Kun havahdun seuraavan kerran, on pimeää. Kynttilät on sammutettu. Lattia tärisee tuulessa. Tuntuu siltä kuin ulkona ei mikään voi enää olla pystyssä; Saato raportoi että koko saari on pimeä. Sisäkatottomassa talossa kattotiilien tilkkeitä ropisee lattialle.

(Myöhemmin käykin ilmi että saaren viljelmät ovat valtaosalta tuhoutuneet; koko vuoden tupakkasato on mennyttä, ja melkein kaikki vihannespellot on kuin kulovalkean jäljiltä. Edessä on kovin ankea vuosi monille.)

Edellisenä aamuna, kehnosti nukutun yön jälkeen, olin paistamassa tapani mukaan leipää. Leivästä tulee sievä ja hyväntuoksuinen. Jahkailua. En uskalla. Miten tän nyt sanois. Sty auttaa sanojen valinnassa. Kirjoitan Princetoniin lyhyen mailin, jossa kohteliaasti mutta päättäväisesti ilmoitan kieltäytyväni kunniasta työskennellä siellä.

Painan send-nappia, maltan olla peruuttamatta toimintoa Google Mailin undo-napilla, otan leivänpuolikkaan, vien sen Saaton ja Ayan talon rappuselle. Nukkuvat vielä kai, raapustan hiraganoilla paperille että tämän aamun leipä tässä, syökää.

Hipsiessäni pihan korallihiekalla Saato ilmestyy kuistille, katsoo ja kysyy että mitä. “Sanoin kohteliaasti Princetonille että kieltäydyn työpaikasta”, paljon vaivaa menee siihen että ääni on huoleton. En huijaa ystävää, joka ei ratkea riemuun niinkuin kaikesta saarelaisten poistumiseeni liittyvästä surusta voisi päätellä vaan katsoo vakavana. “Pitää mennä töihin nyt, toivottavasti leipä maistuu”, vilkutan. Saato ei sano mitään ennenkuin olen portilla: itterasshai. Mene ja tule takaisin.

Aya mailaa myöhemmin päivällä hätääntyneen oloisena, kysyy että oonko kunnossa ja muistanhan että saaristolaiset ovat aina tukenani jos vain tarvitsen. Allekirjoittaa “Sisaresi Aya”.

Töissä saan flashbackeja tämän blogipostauksen otsikon mukaisiin muistoihin. Että mitä teit. Viestintäpäällikkömme nielaisee ensimmäisen kommenttinsa ja sanoo sitten että no varmasti mietit asiaa tarkoin. Duunikaverit reippaasti sanovat olevansa iloisia, ehditään vähän enemmän vielä surffaamaan ja sukeltamaan, eikös niin. Ja sullahan on varmasti suunnitelma B, tietysti, joo? Ja nyt heti ens viikolla on apuraha X:n deadline, paperia sisään vaan, heti?

Ei ole varasuunnitelmaa. Lähiaikoina ei ole mitään hätää, massiivinen palkkani juoksee täällä vielä kuukausitolkulla ja kyllä mä nyt sen verran pätevä heppu olen et joku mut varmasti palkkaa, jos ei muuta niin tiskaamaan koeputkia. Muutama avoin työtarjous Euroopan puolelta on kyllä tiedossa, mutta miten nyt niidenkin kanssa käy, ja jos niissäkin on sitten yhtä lailla epämukavaa kuin New Jerseyn perukoilla.

En pysty keskittymään töihin, huimaa ja polvia heikottaa. Käteen oli annettu tiketti kohti oikeaa tiedeuraa, sellaista jossa päästään puhumaan TED-konferensseissa ja kirjoittamaan kirjoja ja ratkaisemaan maailmankaikkeuden saloja – ja vielä tärkeämpää, uraa jonka avulla voisi joskus palata Okinawalleni ja jäädä pysyvästi saaristolaiseksi. Viskasin  menemään kun oli vähän karhealla paperilla se. Työkaverit käskevät kotiin nukkumaan.

Nukahtelen ja heräilen puisella, käsintehdyllä lattialla villahuopien päällä. “Onkohan sillä kuumetta”, kuulen ystävieni miettivän, Aya kokeilee otsaani, käärivät mut vielä yhteen huopaan. En tunne kuumetta mutta en halua olla ajatusten kanssa hereillä.

Talon tukipylväät natisevat. Herään jonkun särkymiseen säikähtäneenä. Saato istuu seinän vieressä öljylyhdyn valossa ja valvoo. Hymyilee. Elä huoli, nuku vaan. Tää on mun rakentama talo. Kestää kyllä. Aya katsoo mua viereiseltä huovalta ja hymyilee unisena. Kiva kun olet siinä.

Aamu koittaa ja herään kun ovien laudoitukset puretnaan. Uskomaton määrä aurinkoa ja lintujen ääniä. Aamiaieksi pikakahvia ja kaikkea mitä sähköttömästä jääkaapistani pelastan. Verkostopuhelukierros todentaa että Okinawan paras taifuuninjälkeinen aalto on kotirannassamme, joten sinne suuntaamme kunhan nousuvesi on kohdallaan ja kaatuneet puut raivattu autojen edestä pois – ainakin polttopuuta riittää loppuvuodeksi. Kun tarpeeksi on kastuttu aalloissa, lihaskipuja hoidetaan kylpemällä tulisijan päälle rakennetussa ammeessa, ja jos nyt jotain murheita kellä vielä oli, ne haihtuu kun pääsee haukkaamaan tuoretta hapanruisleipää joka on paistettu puu-uunissa. Haaleata Orion-olutta ja toisaalta naapuristosta saatuja sieniä riisin kanssa. (Äänimuisto aalloilta: pitkin riuttaa nousevia vislauksia kun lautailijat huomaavat aallon tulevan ja tiedottavat muille siitä <3)

Sähkötkin palaa saarelle jossain vaiheessa, mutta jään seuraavaksikin yöksi puulattioille nukkumaan (“kawa no ji” 川の字、”joki-merkki”, tarkoittaa muinaista tapaa jossa perhe nukkui samassa huoneessa vierekkäin). Puhutaan aivoista, avaruudesta ja surffaamisesta – ja ihan sivuhuomautuksena: tekee hyvää ihmisen tiedesuunnitelmien selkeydelle että selittää sen täysin koulujakäymättömille ihmisille noin 35 sanan sanavaraston ja kolmen lauserakenteen avulla. Yhtäkkiä mä muistan taas että miksi mä teen mitä teen, ja melkein naurattaa ajatellessani kuinka tyhmä olin kuvitellessani että sitä varten Princeton olisi ollut oikea osoite! En mä siellä olisi saanut selville miten aivot toimii, vaan miten toimii amerikkalainen kilpailutiedeyhdyskunta. Projektit joita oli tarjolla ois kyllä ehkä tuoneet julkaisupisteitä, mutteivat vastaisi yhteenkään mielenkiintoiseen kysymykseen aivojen toiminnasta.

Aamulla kaikki on edelleenkin täydellistä – ihana maanantai-aamu, täynnä mahdollisuuksia – sadekausikin näyttää väistyvän, edessä on kesä.

En tiedä miten tästä eteenpäin. Paljon ajatuksia pyörii päässä, monet niistä on pelottavia. Eniten se, että vaikka töitä aina löytyy, voi olla ettei Okinawalle pääse takaisin enää. Sekin, että taas joutuu tilanteeseen jossa pitäs tehdä tyhmää työtä uran eteen. Ehkä musta ei vaan ole tähän, sittenkään.

Kaverit ja muut voivottelee että onpa Yoe parka kun sillä on tollanen liabiliteetti kun se on tykästynyt saareensa, sil ois paljon helpompaa jos sitä ja niitä hupsuja saarelaisia ei olis. Vois keskittyä olennaiseen.

They don’t know a thing.

ps. Jonain päivänä blogaan jostain muusta aiheesta. Ihan varmasti.