BII HIA NAU – eli vastaus Riisalle


Kirjoittelin pidempää kommenttivastausta Riisalle, mutta kun tämä blogaustahtini on niin surullista niin eiköhän tästä voi ihan oman entrynki tehdä.

Eli joo, tosiaan, banaanipuut ja biitsi ja iltanuotiot on hienoa, mutta aivan parasta elämässä on ne pienet asiat. Eläminen. Aikaa löytyy jos vain niille sen antaa, oleellisiin asioihin keskittyminen on helppoa eikä sitä varten tartte käydä kurssilla.

Toki elämäni on vähän erilaista nyt, verrattuna aikaisempaan. En katso telkkaria enkä TV-sarjoja netistäkään, en pelaa pelejä enkä juurikaan lue kirjoja. En käy baareissa tai ravintoloissa tai leffassa tai shoppaamassa. En lue tekkiuutisia tai blogeja juurikaan; Taannoin sanottiin, että Yoe lukee koko internetin ennen aamukahvia; nykyään on aivan mahdollista että Apple julkaisisi jonkun uuden maagisen laitteen enkä tietäisi asiasta ennenkuin näkisin sen jonkun käsissä. Tällä hetkellä en ole edes ihan varma että oliko suomessa ne vaalit jo vai ei. Ja *gasp*: en ole sukeltanut sitten heinäkuun.

Noista kun jättää kiinnostumatta niin kyllä aikaa riittää vaikka mihin. Pitkiin aamiaisiin kamiinan lämmössä. Siihen, että kiittää ruoasta. Siihen, että viettää lauantai-illan istumalla hiljaa.

Totta kai elämässä on stressiä ja huolia ja kiireitä. Kun ajan autolla pitkät sillat Okinawan pääsaaren puolelle töihin, hiljaisuus jää taakse ja keskityn töihin. Useimmiten en ehdi kotiin ennenkuin muut jo nukkuvat; hyvin usein jään tulematta kotiin kokonaan ja nukun jossain missälie labran liepeillä. Huolet on samat kuin kaikilla ja aina: riittääkö rahat, ehdinkö, pystynkö, pitäisi tehdä päätöksiä, ja kyllä, seikkailujen jatkot on jo suunnitteilla, aikataulu tiukkenee päivä päivältä. Saato pitää tiukkaa rotia, nähdessään mun liukuvan jonnekin murehtimisen puolelle hän nauraa, naputtaa lattiaan rystysillä, sanoo, Yoooeee, BII HIAA NAU yo! Aurinko paistaa nyt, vastapaahdettu ja -jauhettu kahvi höyryää kupissa juuri nyt, ja tärkein asia minkä pitäisi olla mielessä on laittaa uusi kalikka kamiinaan ettei jäähdytä. Elä pilaa tätä hetkeä menemällä jonnekin missä on ikävää!

Hevosen kanssa työskenteleminen opettaa myös. Hevonen elää sataprosenttisesti tässä hetkessä ja näkee asiat paljaina ja oikeina ilman kuvitelmia ja käsitekonstruktioita. Olen hämmästyksekseni ja nolostuttavasti huomannut itsekin, kaikesta hevoskokemuksesta huolimatta, pääsääntöisesti katsovani hevosta näkemättä sitä itseään oikeasti; paran ympärille rakennan mielessäni kaikenlaisia käsitejärjestelmiä jotka on peräisin kirjoista ja elokuvista. Erilaisia tarpeita. Haluaisin että tämä nelijalkainen kauramoottori tekisi niin kuin minä haluaisin ja kävelisi tuonne. Harjoittelen sellaista, että seison pellolla hevosen kanssa ja yritän nähdä sen ilman mitään filttereitä ja linssejä. Ei ole helppoa, mutta välillä onnistuu, ja silloin koko maailma on yhtäkkiä kovin selkeä ja kirkas.

Ja vitsi on siinä, että vaikkei nyt lähtisikään elämään niin ekstriimisti kuin yoe, ainoa mitä tarvitsee voidakseen “elää elämää” on muistaa BII HIA NAU. Muistaa että oikeasti istut siinä tuolilla oman takamuksesi päällä. Katsoessasi seuraavaa vastaantulijaa näe, että se on ihminen, että siellä sisällä on oikeasti joku.

Toki on äärimmäisen hienoa ja onnekasta mulle, että olen saanut elää ympäristössä, joka ei hoputa tai käske tarvitsemaan. Noin puoleentoista vuoteen en ole ostanut juurikaan mitään mitä ei voi syödä tai muuten käyttää pois. Makuuhuoneessani on valtava laatikko täynnä tavaraa joka on luokiteltu “pois annettavaksi”, ja joka päivä määrä kasvaa kun katson omaisuuttani ja ihmettelen että mitä mä nyt tälläkin muka teen. Kaikenlaisia teknologisia härpäkkeitä tulee käytettyä melkein vain matkoilla. Kermavaahdon voi vispata haarukalla. Veden voi keittää kattilassa. Luojan kiitos ei ole pölynimuria; kotitekoinen luuta on tuhannesti parempi eikä aiheuta raivonpuuskia.

Mutta silti, Riisa, en usko että jonkinlainen elämän aikataulujen järjestäminen on se juttu että voisi elää elämää. Riittää että muistaa elävänsä. Kiittää ruoasta. Rentouttaa hartiat ja vetää syvään henkeä.

Advertisements

9 thoughts on “BII HIA NAU – eli vastaus Riisalle

  1. Tärkeää asiaa, mutta helpommin sanottu kuin eletty! Mietinkin tässä jonkun aiemman blogimerkinnän kohdalla, että aika erilaista on elämäsi nyt kuin muutama vuosi sitten.

  2. Komppaan edellisiä kommentteja.

    Luin tekstiä huokaillen ja tyytyväisesti nyökkäillen. Olen itsekkin löytänyt viime vuosien aikana jotain mitä en ole ennen huomannut. Luonto, ihmiset ja elämän arki on muttuneet luonnollisiksi ja sen virtaa on ollut mukava seurata -nautin. Pitkälle uskon sen kumpuavan vanhentumisesta, mutta ehkäpä olen tietoisesti pyrkinyt olemaan tässä. Uskon, että ne pitkälle kiteytyy jo lukiossa kirjoittamaani tarinaan, joka loppui toteumukseen:”Pysähdy, ole hiljaa ja pelästy”.

    Elämme kaikki, mutta sen voi helposti unohtaa. Löytäminen on aina vaikeampaa, koska ei tiedä mistä etsiä.

  3. Kiitos muistutuksesta! Pitäsköhän tuo tatuoida käteen tms. itelle näkyviin, ettei jatkuvasti unohdu 😛 Naama jokseenkin typerästi näkkärillä lukemisen jälkeen… Onkohan meillä jokin kosminen yhteys, kun tulit eilen mieleeni; “Onkohan Yoe blogannut, mitähän sille kuuluu?”. Ja kas, olihan täällä 🙂

  4. Hieno kirjoitus. Olet päässyt nuorena siihen mistä vasta uneksin muutaman vuoden kuluttua eläkkeelle päästyäni ja toivon myös että on Kissa ja Koira ja Hevonen.

  5. Täytyy nostaa hattua muuntumisellesi ja uuden sisäisen järjestyksen löytämiselle. Ei olisi uskonut yoesta vuosia sitten kirjoitusten perusteella. Ympäristöllä ja siinä toimivilla olennoilla on yllättävän paljon vaikutusta siihen miten elämän näkee ja miten siinä toimii. Monesti sisäisen viisauden löytää yksinkertaisesti kysymällä itseltään – Miksi?.
    Allekirjoittanut ei muuten ole koskaan omistanut pölynimuria tai käyttänyt sellaista omassa kodissaan. Hyvin on silti paikat pysyneet puhtaina. =)

  6. Muutos on kyllä selkeä Tokio-Yoeen nähden. Mitä arvelet, jos et ois lähteny Okinawalle, olisitko kuinka hyvin päässy samaan olotilaan? Olisitko edes halunnu? Ja jos olisit, kuinka helppoa olis ollut tehdä irtiotto silloisista prioriteeteista? Sähän kuitenkin harrastit sitä zen-meditaatiota ja aamujuoksemista, että jonkun verran kosketusta tuohon olemisen tilaan sulla tais olla.

    Mietin sitä, että sitten kun on jossain hyvässä olotilassa, tuntuu hassulta, ettei kaikki siitä haaveilevat vain yksinkertaisesti tee vaadittavia valintoja ja liikkeitä. Mutta sitten kun ei ole, vaikka tietäis missä vika, homma ei ole ihan niin helppo. Erilaisilla olosuhteilla on mun mielestä ehdottomasti osuutta siinä, kuinka mahdollista tai helppoa muutos on tehdä.

    Mä oon ite ollut varsin kadoksissa itseltäni ja pari vuotta se on häirinnyt (kun ei ollut enää akuuttien kriisien keskellä, mutta ei ollut palautunut oikeaan olotilaankaan). Olen koko ajan tiennyt ainakin suunnilleen, mitä se on mitä multa puuttuu, ja mitkä liikkeet mahdollistais yhteyden saamisen vähitellen takas. Ja oon niitä askelia ottanutkin. Mulla kuitenkin on menneisyydestä ihan vankkaa kokemusta siitä olemisesta ja elämisestä hetkessä. Kaikilla ei ole (paitsi ehkä lapsuudesta, jota ne ei muista) ja silloin ne ei edes voi tietenkään noin vaan hahmottaa, missä mättää kun mättää.

    Mulle se, että oon ollut pois töistä vajaan vuoden, on ollut iso tekijä palaamisessa itseen ja sitä kautta tähän hetkeen. Ja täähän on iso etuoikeus (tässä mielessä, riippumatta siitä, miten paljon mahdollisesti haluais olla töissä). Ja vaikka nyt alan olla saanut jutusta kiinni, aloin silti mindfulness-meditaatiokuurille, koska haluan luoda mahdollisimman vakaan pohjan tän tilan säilyttämiselle sittenkin, kun olosuhteet muuttuu. Koska sen tilan ja olemistaidon säilyttäminen on paljon helpompaa kumminkin kun sen löytäminen uudestaan. Vaikka osittain se ainakin mulla tulee luonnostaan, kun saa tilaa nukkua ja elää ja hengittää omassa rytmissään. Mutta kun siihen ei aina ole tilaisuutta.

    Sanoisin siis, että kurssit tai kirjat ja erilaiset menetelmät (jos ne on hyviä eikä huhhahhei-rahastusta, josta saa kiksit pariks kuukaudeks ja sitten tarvii löytää taas uus juttu) voi olla hyvinkin tarpeellisia ja hyvödyllisiä. Ihmisestä ja olosuhteista riippuen. Ja että elämän olosuhteet ei oo vailla merkitystä siinä, miten helppo on muuttaa olemisensa tapaa. Kun se muutos ei tule päätöksellä, eikä lopulta tekemiselläkään. Se on sellanen siirtymä itsensä sisään.

  7. Oi, olen otettu vastauksesta, ja kiireideni keskellä (niinpä niin..) hieman häpeissäni, että huomasin tämän koko entryn vasta parikymmentä päivää sen ilmestymisen jälkeen! Aikanaan itsellänikin oli hirveä lista blogeja ja miljoona sivustoa, joiden päivittymistä seurailin googlereaderilla. Jostain se karsiminen kohti sitä “oikeaa elämää” on kai sitten aloitettava, nettihän syö usein ison siivun. Nykyään luen vakituisesti vain muutamaa osoitetta (joista tämä on yksi), joten ei tarvi readereita, osaa käydä muutenkin kurkistamassa onko elämää. Nyt oli. Kiitos vastauksesta. 🙂

    Mutta miten olla tässä, kun kaikki ajatukset on jossain ihan muualla, yleensä tosin edessä päin sentään. Pitäisi ehkä olla joku taputtamassa selkään Saaton tapaan – toistelemassa, että nautis nyt hei tästäkin, tääkin on just sitä, mitä oot halunnut tehdä! Tai ehkä maalaan sen seinään. Hankin daruman, jonka yksinäinen silmä muistuttaa mua nukkumaan tarpeeksi…

    Mutta juuri niin kuin sanoit, pitää vain itse muistaa elävänsä. Ja päättää elävänsä. Olen yrittänyt pikkuhiljaa tehdä sellaisia valintoja (kieltäytynyt ottamasta ylimääräisiä töitä päivätyön oheen ehkä tärkeimpänä), että pääsisin hetkeksi siihen tilaan, jossa voi hengittää rauhassa, kastella kukkia ikkunalaudalla siitä kasvamisen ja kastelun ilosta (eikä siksi, että muuten ne kuolee), juoda teen rauhassa, juoksematta kiireellä seuraavaa etappia kohti (eikä siksi, että muuten ei tunnu pysyvän hereillä) ja mennä illalla nautinnollisesti nukkumaan ilman, että aivot surisee täynnä ajatuksia (eikä siksi, että on pakko jossain vaiheessa, vaikka onhan sekin joskus hauskaa).

    Ja ei, ei se kiire varmasti poistukaan ikinä kokonaan mihinkään, työt ei tekemällä lopu ja aikataulut ei aina toimi niin kuin on suunnitellut. Pitäisi opetella tietysti jotenkin realistisesti tukiskelemaan, mikä omassa stressissä on olennaista ja mikä turhaa ja päästää irti turhasta. No, onneksi kaiken kiireen keskellä tunnelin päässä on sitä valoakin. Tällä hetkellä koen itse vihdoin, pitkästä aikaa olevani ehkä menossa hiljalleen kohti sellaista elämää, jossa pahin kiire jää toivon mukaan työpaikalle. Enemmän kävelyjä, joogaa, parempia unia ja hymyjä.

    Kiitos kirjoituksestasi. Koitan rentouttaa hartiat ja vetää syvään henkeä. 🙂

  8. Asperger-ihmisenä tiedän, etten koskaan voisi solahtaa osaksi yhteisöä samalla tapaa kuin Yoe, mutta jostain syystä olen alusta saakka eläytynyt hänen kokemuksiinsa täysin sydämin ja saanut näin tavallaan itsekin kokea jotain, johon en henkilökohtaisesti kykenisi lainkaan. Suhteeni luontoon ja eläimiin on aina ollut, noh, luonteva, mutta jos niiden kyljessä tulisi myös ihmisyhteisö… Ei, vaikka mieleni kuinka tekisi, Okinawalle en pystyisi varmasti muuttamaan.

    Myös hetkeen pysähtymisen ajatus on minulle aina ollut vaikea, mutta ei niinkään hektisen elämäntyylin vuoksi – minä, jos kuka, olen elänyt fyysisesti jo vuosia eräänlaisessa pysähtymisen tilassa muita sivusta tarkkaillen ja stressiä parhaani mukaan väistellen. Ongelma onkin pää, ajatukset ja mielikuvitus, jotka haahuilevat koko ajan jossain kaukana. Ruumis on siis läsnä, mutta mieli on muualla, ja jos mieltä yrittäisi pakottaa asettumaan aloilleen, siitä minun kohdallani ei seuraisi kuin harmia.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s