Paratiisista luvattuun maahan

Flashbackejä.

Lentoja sinne tänne. Keski-Euroopan kaupunkeja, perhevisiittejä (WOHOO! Siskon lapset muistavat mut!). Uusi Airbus 380. Mikä maa, mikä valuutta. Frankfurtin lentokenttä haisee makkaralta.

Yhtäkkiä kaikki on selkeää, bussi vie Shibuyaan, Daikanyamassa lähiystävien kanssa lounasta, luotettava Keikyu-linja vie Hanedaan, ja kuten aina työmatkoilta palatessani, naapurini ovat autoni kanssa kentällä vastassa. Kotimatkalla pysähdytään kaupassa, Aya antaa meille luvan Orion-oluisiin ja ottaa ratin haltuunsa. Meri on kaunis ja kun tähdet syttyvät, niiden alla lämpiää kylpy.

Kuin mikään ei olisi muuttunut, paitsi että oman taloni lattian purettuani majailen Saaton ja Ayan hyvällä puisella lattialla, vanhan mutta luotettavan hyttysverkon suojassa. Hevonen tykkää uimisesta entistä enemmän, sanshin-porukka saa yhä useammin esiintymiskutsuja, yliopiston uusi rakennus on avattu samoin kuin Miyagin Hilton, jonka keittiö/olohuoneen, suihku – ja pyykkitilat ovat jatkuvasti valloittamiamme. Kissalla on monta pentua. Koira käy keskenänsä kyläkaupalla hakemassa leipää. Aamuauringon noustessa herätään, haistellaan tuulta ja mietitään mennäänkö töihin vai surffaamaan; Zamamilla tanssitaan hulaa satamassa ja snorklataan mantarauskujen seassa. Teen kokeita aamusta iltamyöhään ja pikkuaivojutustelu jatkuu pikkutunneille kollegan kämpällä instanuudeleiden ja halvan oluen kyydittämänä.

Kuin mikään ei olisi muuttunut.

Käyn moneen kertaan ulkomaalaisvirastossa jonottamassa. Aina on joku asia vielä vähän pielessä. Tarvitaan leima. Lakimuutos astui voimaan tänään, serverit on nurin. Vihdoin ja viimein, kesken aivoleikkauksen, puhelin soi ja mukava immigraatiosetä sanoo että tuleppas käymään.

Pieni selityksenkaltainen on kai kohdallaan.

Viime vuoden huhtikuussa ensimmäisen kerran kävin kyselemässä, josko olisi tällaisella henkilöllä mitään mahdollisuuksia anoa pysyväisoleskelulupaa Japaniin. Kahteen kertaan käännyttivät mut silloin sieltä, että ei kuule alle kymmenen vuoden oleskelulla kannata. Yoella oli noihin aikoihin yhtäjaksoista Japanielämää vyön alla vasta seitsemän vuotta ja risat.

Tiesin toki jo tuolloin että kaikenlaisista syistä lähtö on edessä varsin pian – Princetonin lentoliput oli jo buukattu – mutta ajatus gaijinkortin luovuttamisesta tuntui mahdottoman tuskalliselta. Japani ja Okinawa on koti, ja onko kamalampaa asiaa kuin epävarmuus kotiinpaluun mahdollisuudesta?

Vaikka uran kannalta työt OISTissa tuntuivat olevan mahdottoman turhia palattuani vielä turhemmalta Princetonin reissulta, päätin että en ota uutta pestiä ellei se tunnu niin hyvältä että todella haluan sen. Ja jos en saa uutta työtä niin olkoon.

Ikävä kyllä ja näissä piireissä juorut liikkuvat nopeasti, ei kestänyt kauaakaan ennenkuin eräs kuuluisimmista pikkuaivotutkimuksen antediluviaanisista proffista otti yhteyttä, vierailulle saapuneen tutkijan suun kautta:  “He asked me to tell you this: his offer still stands.” Tarjouksella viitattiin noin viiden vuoden takaiseen keskuteluun tavatessamme Sveitsissä, jolloin lyhyen keskustelun jälkeen kuulin että milloin vain haluan niin töitä olisi tarjolla… samaan syssyyn kerrottiin että kun kerran olen kuitenkin menossa siihen erääseen kokoukseen Euroopassa niin tulisinko vaikka käväisemään heilläkinpäin, tottakai kaikki kulut maksettuna. Ilman mitään obligaatioita. Kukaan ei pakota.

No, mikäs siinä. Matkustaminen on aina kivaa, varsinkin maihin joissa ei ole ennen tullut oltua. Etelä-Euroopan konferenssissa ruoka on hyvää ja esitelmäni jossain Val Di Fiemmen resortin baarissa (se oli oikeasti ihan oikea konferenssi!) uppoaa yleisöön hyvin; lentelyä sinne tänne ja hups olen labrassa jossa on laite x ja y ja monta opiskelijaa jotka käy kuumina puhuessani höpsöstä pikkuaivojen osa-alueesta jolla olen melkein kaiken työni tehnyt, ja professori joka … no.

Mulla on yksi skilli jossa olen kovasti kuvitellut olevani maailman paras tai ainakin top-10:ssä. Osaan laittaa lasisen pienen neulan tosi huolella pikkuaivotumakeneuronin kylkeen ja imaista siihen pienen reijän ja sillai. Hyödyllinen skilli nykymaailmassa, eiks. No enivei, vierailun päätteeksi – kirjaimellisesti, viimeisen illan lähestyessä puoltayötä – proffa nonchalantisti tekee pienen kokeen jossa hän suorittaa tämän yllämainitun toimenpiteen Niin Maan Perkeleen Täydellisesti että Yoe meinaa pillahtaa itkuun.

Hiukan myöhemmin, hyvästellessä, Proffa maistelee sikariaan ja kysyy että no mitäs tykkäät tästä labrasta – mutta ennenkuin pääsen pitkälle ylistyksissäni, hän keskeyttää ja sanoo että eläpäs nyt päätä mitään, menet ensin kotiin ja puhut perheen kanssa, katsot kotisaartasi ja mietit siellä että haluatko tulla.

Kotilabraan palattuani tyhmää projektia katseltuani totean että totta hitossa sinne on mentävä. Vaikka sattuu niin perkeleesti ajatus lähtemisestä. Mutta lähtemättä ei voi palata. Mailaan että tulen, jos saan tulla ihan vähän myöhemmin … että jos nyt kuitenkin saisi sen pysyväisoleskeluluvan hankittua. Laitetaan työlupahakemukset menemään uuteen maahan samaan aikaan kun alan tosissani kerätä kaikenlaista dokumentaatiota jonka avulla ehkä voisi sen oleskeluluvan saada.

Kun viimein saan hakemuksen sisään – lukemattomien yritysten jälkeen – kyseessä on reilu viisisenttinen nivaska. Käsittelyaika kuulemma vuoden luokkaa. Ja jos sinä aikana loppuu työt Japanissa niin taitaapi kariutua koko hanke.

Alkoi viivytystaistelu. Käytän jokaisen siedettävän moraalisen keinon pitkittää virallista suhdettani Japanin työelämään ja yhteiskuntaan. Hankin talon poissaoloni ajaksi jotta olisi sen näköistä että täällähän sitä asutaan. En myy autoani vaan uusin liikennevakuutuksen. Viivyttelen virallisen irtisanoutumisilmoituksen lähettämistä yliopistolle aivan viime tinkaan ja sen ylikin – huomaan että jos pistän kaikki neljäkymmentä käyttämätöntä lomapäivääni kulumaan ja käyn kääntymässä labrassa heinäkuussa niin saan venytettyä lopullista työsuhteen katkaisua lähes elokuulle.

Niin kuin ehkä yksi ja toinenkin huomasi, en myöskään blogannut tai postannut facebookiin mitään koko muutoksesta. Arkistoon on kertynyt pitkällinen sarja kaikenlaisia valokuvia uudesta ympäristöstä, työkavereista ja lounaista, mutta ne on jätetty julkaisematta. Kun eräs saarelainen postasi kuvan yoesta ja kommenteissa joku sanoi että voivoi se on muuttamassa muualle, piti heti mennä korjaamaan että eikun tenkintenkin, työmatka vain, tulen takaisin heinäkuussa!

Syyttäkää luuloharhaisuudesta, mutta kun paikallinen poliisisetä tavallisella kierroksellaan kysäisi että mites sun jatkosuunnitelmat että mihin olet menossa kun kylillä sellaista puhutaan – siinä meni muutama yöuni kun olin jo varma että kyseessä oli immigraatioviranomaisten tiedusteluoperaatio.

Harva se viikko kävin ulkomaalaisvirastossa, kaikenlaisilla verukkeilla – aina kun oli joku lehtijuttu missä punainen tukkani näkyi, vein sen niille. Kaikki lasten kirjoittamat “Kiitos Yoe-sensei kun kävit kertomassa meille tieteestä!” – kiitoskirjat, sanshin-porukkamme esitysten ohjelmalehtiset … ja vaikka välillä oli vaikeaa, olin pitänyt virtuaalisuuni kovasti supussa kaikista hankalista poliittisista asioista, erityisesti Okinawan tilanteeseen liittyen.

Joka kerta kun kysyin, sanoivat että menee vielä ehkä puoli vuotta.

Ja lähtöpäivä saapui ilman asian ratkeamista.

Oli miten oli, lähtö Nahan lentokentältä kohti Ulkomaita oli vaikea. Tuntui kuin olisin giljotiinille astellut kun meni turvatarkastukseen. Aya ja Saato reipastivat minkä jaksoivat, huterin polvin kumarsin hyvästit, mutta purskahdin itkuun vasta lentokoneessa. Hongkongin lentokentällä näin kuinka matkatavaroiden seassa matkaava sanshinini sai kovaa kyytiä lentokenttäjätkien taholta. Pääteasemalla soitin oli kokonaan hukassa, mutta onneksi löytyi kuitenkin.

Tapaan siskoni eräänä viikonloppuna  välimeren biitseillä. Hengataan, syödään, juodaan, puhutaan viidentoista vuoden juorut. Facebookin kautta saan viestin sihteeriltä, joka sanoo että immigraatio on soitellut perään että missäs olen.

Palaan töihin vatsa perhosia täynnä. Hankalia puhelinsoittoja virastoihin. eDreams.com myy lentoliput.

Muutama kohtelias sana ja molemminpuolinen kumarrus, ja kävelen virastosta taskussani Suomen passi, jonka kaikki japaninviisumit ja työluvat on mitätöity.

Samoin kuin ulkomaalaishenkilöllisyyskorttini.
Korvaukseksi sain uuden henkilöllisyyskortin, joka määrittelee luokituksekseni “permanent resident”.

Muutama päivä myöhemmin lennän taas Ulkomaille. Konferensoin ja lopulta saavun pieneen kattohuoneistooni Jerusalemin kukkuloilla. Golanilaiselta labrakaverilta perimässäni jääkaapissa on aina vuohenjuustoja, oliiveja ja hummusta.

Israelissakin tuulee mutta ei sada koskaan.

6 thoughts on “Paratiisista luvattuun maahan

  1. Tänä aamuna heräsi ajatus sinusta. Mietin, että mitähän sinulle kuuluu ja missä menet? ikävää..

    Työpäivä pysähtyi, kun huomasin RSS-feedeni… Niisk.. Kyynel vierähti postausta lukiessa ja upea lopetus.. Omedetou.

    loppuun myös Ganbatte kudasai.

  2. Henri, tällä hetkellä varsinaista takaisinpääsyä tärkeämmältä tuntuu se, että tietää missä koti on. Kiertorataelämän trajektioiden laskeminen on helpompaa kun koordinaatit on selvillä 🙂

Leave a Reply to Tuija Cancel reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s