No reports for progress with the language does not mean no progress at all. Or I wish so at least. In any case, I’ve been concentrating more on the reading/writing/drawing/whatever of the kanji lately – bought an automatic brush pen and that thin but rough-surfaced paper that is supposed to be better for brush-writing. Dunno, I still am in the stage where I manage to make more ink splashes than pretty letters, given that my motoric skills are quite underdeveloped (almost unable to draw a straight line! Round shapes are much easier…), but, sometimes – a line or dot drawn looks like it should. Also, the general order of strokes begins to come up naturally. Still, it’s one thing to recognise a particular kanji (especially with the context), another to remember the strokes and their order – and completly different one to know the correct proportions and positions of the strokes. I’m not talking about any serious calligraphy here, just trying to make the characters look at least to some degree balanced and not like they’d be about to fall over like a pile of matches poured from the box…
I see kanjis everywhere and begin to recognise parts of them – it is suprisingly easy to guess the approximate meaning of combinations on signs and (very importantly) in the menus in my phone – completly unaided I figured out the signs for a ‘map’ (chizu; 
) and ‘weather’ (as in weather report; there’s the sign ‘ten’ for sky as the first part of tenkiyohou: 
) – just a few clicks away, my phone shows me the map and weather forecasts for the particular area I am at that moment. Anyhow, again, it’s one thing to recognise the signs and guess the meaning of them (like when filling out the form for gym membership application), and another to really know what exactly is meant, and completly another to be able to read the text aloud. Each character has at least two different pronounciations, I’m told – I’d say that’s more like five, and seemingly completly without logic, but you can try to guess if it’s a noun or a verb or negative or something by the attached endings (-suru or attached kanji for ‘attack’ makes it a verb, -nai makes it a negation, and some others that I’ve learned so far… )
In any case, I’m now working on the kanji nr. 44 in my book of 250 essential kanjis, and I think I can recognise each one of them and draw them (meaning, I remember the strokes and orders) of most of them, and learning others independently just by keeping eyes open – still a LONG way to any proficiency. But for now, it’s fun and interesting. And, to celebrate the season, I give you the kanji for sakura (cherry blossom): it has a tree on the left, and a woman in the lower right part, who is so excited by seeing the tree that she just goes wild and sweats 🙂
Monthly Archives: March 2004
Additions to the website
Whoa. I’ve spent at least half of this working day experimenting – on movable type. We’re going to have new webpages for the lab, and for that a decent personal webpage would be a good thing… even though I don’t much mind scientifically oriented people hitting upon this diary, it’s not really … professional. So, there’s the new link on the left – and I know it’s still unclear whether the ‘scientific’ page is really professional and not too weird…
In any case, I’ve been thinking for years about a less-than-professional page about science – not only those things I am actually paid for working on, but one that would maybe, sometime, succeed in presenting the fascination I have for the beauty of all sciences. You know, compilations of articles that could (should!) interest anyone living in touch with any scientific areas, data/images, and discussions (hmm… I mean here discussion in the monologic sense that it is used in publications, and not any bulletin board… but … ) … knowing me, it’ll take ages if not forever to get anything such even started as a design scratch.
I also was told that the main text font is too small and weak, so, since my second name is ‘Quick and Dirty’ I just changed it to pure black and bigger and wait for some extreme amounts of free time for tinkering more with it. The font was small since it seemed to work better with my plans for two-columned text – but, as I still don’t know how to make the plug-in work nicely with rather frequent photos, I guess I’ll just bury the idea:) and try next concentrate to make the comments-thingie at least somewhat more usable…
Um, and yes, I know there’s no ‘back’ link in the contact page – it’s deliberate and left as a homework to figure out the reason 😉
(later)
Found out where the templates for comments were hidden. Wasn’t that hard, really…
Mutant mice: the new batch
Happy news: my two small mutant mice couples gave birth to 12 pups yesterday. Funny how everything revolves around the family life of some green fluorescent rodents – immediately I reserve a whole week in April for experimenting. The particular experiments I’m going to try have to be done when the animals are between 14 and 18 days of age – and doing 12 sets of preparations in 4 days is going to be an .. effort, to not lose patience, to not perform any blunders with the solutions (one moment of loss of concentration while preparing the solutions easily costs one days work). A needed effort though, since until then I have to be content with the paraformaldehyde-fixed sections from a mouse that died already over a month ago – anyhow, I’ve managed to make quite a few nice images (like the one on the left) but still, I desperately need some freshly fluorescent cells…
(The color coding is for expression of different proteins, since I have them genetically marked with fluorescence of different colors … just Unbelievably Convenient, and also beautiful:)
(slightly later)
Did some birth control planning and found that I need more of those multiple-labeled mice; this means I need to bring some yellow mouse females from another breeding line to spend time with my regular green mice, and with luck I’ll have some mice for making more pretty images somewhere in beginning of May. This is a completly new dimension of experimental design for me: previously I just went to the animal facility, picked up a suitable animal and did experiments whenever it was convenient for me. Now, I have to plan over at least a month in advance – and if I need products of second-generation breeding, even more. Weird – but interesting.
Kukkia kaikille
Täysin käsittämättömästi maailma muuttui yhtäkkiä sinivalkoiseksi – puut valkoisina kuin niihin olisi joku ruiskuttanut sammutusvaahtoa ja kirkkaansininen taivas. Älytön fiilis, jotenkin oli kuvitellut että elokuvissa, mangassa tms nähdyt sakurat olis tavalla tai toisella liioiteltuja – vaan ei. Kukkia, kukkia, ja joka ainoa on täydellinen. Ja vaikka on ihmisiä oli RIKENin alueellakin paljon kukkien takia, sunnuntai oli ennen kaikkea hiljainen – tuntuu kuin kaikki pidättäisivät hengitystään ettei puheesta syntyvä ilmavirta puhaltaisi kukkia tiehensä ennen aikojaan. Tänä aamuna kevyt terälehtisade jo koristi työmatkaa auringonpaisteen ja outojen lintuäänien seurana…
Sunnuntain kruunasi piknikki Narimasun suuressa puistossa, jonne bujinkan-tuttu oli kutsunut paitsi meidät myös suunnattoman kasan muita tuttuja – ruokaa, olutta, siidereitä ja taiko-rummuttajia. Hienoa oli myös tavata Japanissa asuvia länsimaalaisia jotka on täällä jostain muusta syystä kuin ‘määhalusin treenaa ja sit mä tulin tänne ja opetan englantia noille kouluissa mut ei ne kyl mitään opi’, siis ihmisiä jotka on ihan oikeissa töissä ja oikeasti elämä 😉 Yhteystietoja vaihdettiin, näkisin että sosiaalisen elämän alkuja olisi tulossa…
Mistä puheen ollen – kauhean monet ihanat ihmiset on lähettäneet mailia, ihan sellaisia ‘tänne kuuluu tällaista’ – maileja… (Ja jopa yhden ihan oikean Kirjeen – tiedättehän, kauniille paperille käsin kirjoitettu viesti) Tuntuu ihan tolkuttoman hyvältä kuulla, vaikka pahoin pelkään että oon hiukan kehno kirjetoveri kellekään, töissä yleensä pyrin tekemään töitä enkä muuta, ja kotona illalla on sit sen verran väsynyt että ei jaksa edes läppäriä buutata (ja söpöläppäri muuten, palveltuaan viisi vuotta uskollisesti, alkaa valitettavasti vedellä viimeisiään… paitsi että virtajohto ei juurikaan enää johda virtaa ja monitorin keskellä oleva häiriöraita ei enää suostu katoamaan, se jumittaa muutaman minuutin välein sen verran ikävästi että mailienkaan kirjoittaminen ei ole kovin sujuvaa..)
Mutta, onneksi nyt voin lähettää ja vastaanottaa maileja moternisti kännykällä. Erittäin modernia on myös sen kyky vastaanottaa spämmiä, joten luultavasti täytyy virittää joku kierto spämmifiltterin läpi – mutta, toistaiseksi, yoe@docomo.ne.jp tulee suoraan taskuun. Pääsin käymään DoCoMon liikkeessä, jossa proxyn kautta sain selvitettyä ongelmani ulkomaanpuheluiden kanssa – nyt nekin toimii (luokkaa 30 jeniä minuutti Suomeen) ja kaupanpäälle sain mukaan aidon englanninkielisen manuaalin – siis, ihan oikeaa englantia eikä babelfisglishiä, ja täydellisen version:) Tämän avulla sain selvää että puhelimen bar code readerilla voi lukea paitsi tuotteiden koodeja, myös neliskulmaisessa pistematriisimuodossa olevaa dataa (kuten linkkejä tai soittoääniä?), character readerilla luetaan suoraan käyntikortista tiedot address bookkiin – ja vaikka valikot olikin japaniksi, onnistuin lataamaan puhelimeeni sen dragonquestin (final fantasystä tulee sh-puhelimen versio pian). Riemua kesti aika monta minuuttia (alkudemot) kunnes tajusin että peli puhuu mulle japania, ja kovalla äänellä, enkä ymmärrä miten äänet saa pois. Mut hei, aina hyvä saada uusia syitä opiskella kieltä, ne?
(erittäin ärsyttävänä featurena sms:ien osoitekenttä on rajoitetun mittainen, joten toistaiseksi en tiedä miten saisin lähetettyä niitä ulkomaille…)
Mut hei, katsokaa kukkia – tää kestää vain hetken mutta tekee maailmasta suloisen.
Shut up and train
… luki N:n paidassa. Kehotusta noudatettiin ja naama oli hiestä märkä ja teetauko oli tarpeen. Loistavaa.
New weapons
While waiting for NTT DoCoMo to decipher my numbers in Ikebukuro Bic Camera, we went to seek for the budo store we were recommended – Kenbu-do. The directions consisted of ‘on the east side of the JR tracks’, ‘second floor’ and ‘there’s a donut shop nearby’ – very fortunately, I spotted the kanji for ‘bu’ in the middle of tens of others on a sign on a second floor, since the store was indeed the best one I’ve seen so far – selling mainly items for kendo, iaido and naginata (!) trainers. Since this year’s theme in our art deals a lot with swords, I needed to get proper shinais to be able to use some force in the movements (… and, a pretty, purple, dragonfly-decorated carrying bag for them 😉 – too bad I don’t have much experience about shinais, so I just got a longish one and a shortish one, hoping they’re at least not in completly wrong style:)
In any case, training at the H-M dojo made me fall in love with my daito shinai – it’s so beautiful and the leather handle is nice to hold and I feel the need to perform all the movements ever more cleanly and correctly – now it’s my shinai I’m swinging, not just some anonymous stick… (the shoto shinai does not feel that good, maybe because I’m used to my metal shoto already…) Training was, as usual, relaxed and enjoyable, with quite a few visitors (the TK approaching next week) – I trained with somebody from the US frontier guard so again, new perspectives to martial arts training:) After my usual troubles at the beginning of a class (I am certain there’s something wrong with my sense of dimensionality and/or deep cerebellar nuclei, I seem to be bery poor at copying movements, especially if they require some distinction between left and right …), I caught up and was asked to present one technique that I somehow got just correctly the first time. It also seems my body is starting to recover from the month of motionlessness and ukemis and all kinds of other movements begin to work with at least the tiniest amount of grace… Most likely I am, though, doing everything in a way too ‘pretty’ style, but I feel I need to find again my physical confidence before I can start working on any changes in attitude or style.
On another aspect in physical training: I attempted to register for the new (and the first one) sports club in Wako-shi that opens in some 10 days – I’m not quite sure if I succeeded, since even with the skilled help of One Truth I’m not certain what needs to be done in order to get some sweating done in the mornings – except that I should appear at the club on the 5th of April with a reservation number 174. My experience tells me I will most likely need not only my alien registration card and passport but also bank book, stamp, medical report and a written permissin from my employer. And, a translator – or I will again sign a 4-page document I can’t read.
Ei vieläkään kansalainen
Aluksi säätietoja: räntää satoi tuossa eräs aamu kahdeksan sentin läpimittaisina liuskaleina. Goretexesistä ja sateenvarjosta huolimatta olo oli jo aika kurja kauppaan asti päästyä. Huolimatta takatalvista, kirsikankukkapuut pitää pänsä ja tunkee noita koristeita joka päivä lisää – laitoin galleriaan joitain kuvia joista ehkä voi nähdä jotain kehitystä, tosin, säät kun ei oikeen ole olleet värikkäitä, puut näyttää imho lähinnä siltä kuin niissä kasvaisi harmaita saippuakuplia.
Kolea sää on ajanut mut ostamaan lisää vaatteita – jostain syystä en tullut ottaneeksi Suomesta mukaan kuin kaksi pitkähihaista paitaa eikä järkeviä housujakaan kauheasti enempää. Tarkoitus tietysti olisi luonnollisesti laihtua ensin joihinkin sopiviin mittoihin ja sen jälkeen kerätä garderoobin täytteet Harajukun ja Ginzan trendikujilta, mutta tässä nykyisessä leveässä olotilassani (vaaka on tasaisesti raportoinut kolmen kilon painonnousun tässä reilun kuukauden aikana sekä kahden rasvaprosentin verran muutosta rasvaisempaan suuntaan – niin eihän kukaan käytä täällä vaakoja jotka kertois vain PAINON, vähintään pitää olla rasva% sekä kalorisuositus – mä en tosin ole vielä ihan vakuuttunut että 1300 kcal päivässä on se mihin mun pitäis pyrkiä) piti turvautua Ito Yokadon valikoimiin – tää on vähän sama kuin menis ostamaan vaatteita Tarjoustalosta. Ei kovin kalliita eikä tyylikkäitä, lähinnä tätimäisiä mutta onneksi löytyy myös mun kokoani (LL). Jostain syystä huomaan katsovani jokseenkin – pliisun värisiä kuteita: Suomessa käyttämäni musta, voimakas punainen ja sähkönsininen tuntuu musta nyt liian päällekäyviltä, kun taas vaalea beige, luonnonvalkoinen ja harmaa tuo hämmentävästi turvallista ja taustaansulautuvaa fiilistä. Kunhan en nyt ala käyttämään oikeasti pastellivärejä…
Poikkeuksellisesti ostin kuitenkin sähkönsinisen teknohärpättimen. Siis, katsoin Sonera-liittymäni saldotietoja ja kiskouduin välittömästi Bic Cameran puhelinosastolle – sillä hinnalla jolla olen hoitanut kiireisiä asioita siskoni kanssa olisin ostanut jo kaksi puhelinta ja maksanut kahden kuukauden juttelutkin. Syy siihen miksi olen käyttänyt Nokiaani Soneran roaming-palvelulla ei niinkään ole ollut ko. puhelimen ehdoton cooliusarvo vaan epätoivoiset yritykset ottaa selvää tavasta jolla saisi jonkun lokaalin liittymän toimimaan 7600ssa – joka nyt kuitenkin on tavallaan suunniteltu toimimaan tässä hupsussa WCDMA-verkossa. Etsittiin Nokian liikettä koleassa säässä, mailasin Suomen Club Nokiaan (Hei! Soita kansainväliseen Club Nokia Helplineen, sieltä saat toivottavasti englanninkielistä palvelua) ja Japanin Club Nokiaan (“Thank you for your e-mail on Mar 8. Regarding your inquiry, you are planning to use Nokia 7600 in Japan. In case many Japanese would like to use the cellular phone dealing with WCDMA in Japan, they seem to have contracted with vodafone, and are using service
of it.” – eli, jos oikein ymmärrän, nekään ei oikeastaan tiedä). Käytiin DoCoMon liikkeessä Ikebukurossa josta löytyi Tavallaanenglantia (mielenkiintoinen kieli, etäistä sukua englannille; sitä puhuville ihmisille on implantoitu Altavistan Babelfish-prosessori jonnekin aivojen puhekeskuksen ja äänihuulia hermottoavien alueiden välille) puhuva pitkäsäärinen messubeibe, jonka välityksellä saimme tietää että kenelläkään ei ole mitään hajua siitä miten homma sujuisi. Hassua tässä on se, että kaikissa DoCoMon FOMA-palveluiden (joku lokaali 3G-juttu, kai) mainoksissa kerrotaan miten ne on edistyksellisiä ja ne käyttää SIM-korttia puhelimissaan ja sit jos menee ulkomaille ni ei tartte kuin heittää simmi gesmiin ja voilà, voit soittaa hawaijilta vaikka lontooseen. Ginzan DoCoMo-liikkeen messubeibeillä oli vähemmän päällä ja vähemmän vihjeitä – reppanat hätääntyivät ylipäätään kun aloimme puhua jostain korteista, mutta korvaukseksi tarjoutuivat demonstroimaan puhelinten kameraominaisuuksia.
Lopulta siis tajusin että tämä talvisotahenkinen pyrkimys tukea Nokiaa idän ihmemaassa tulee mulle sen verta kalliiksi (lukeeko joku Nokialta tätä? En yhtään pistäisi pahakseni pientä korvausta kuukauden kestäneestä PR-toiminnasta…) että parempi on vaan ostaa samanlainen puhelin kuin kaikilla on, pääsee helpommalla ja halvemmalla ja sit voi miettiä sitä isänmaallisuutta myöhemmin. Eli ei kun puhelinkauppaan – tämä on helppoa, puhelimia myy lähes tulkoon joka ainoa liike täällä katutasossaan, vilkkuvin valoin ja messubeibein varusteltuina. Vaikeampaa oli valita puhelin – ominaisuuksia ilmeisesti riittää kaikissa enemmän kuin tarpeeksi – tosin suurin osa on aivan turhia jos ei ymmärrä kieltä. Lyhyehkön vebbisurffailun päätteeksi päädyin valitsemaan DoCoMon FOMA-puhelimen – ne vaikutti parhaiten tarjoavan kansainvälisiä palveluja ja toimivan gesmeissä ja vaik mitä. Vodafonen puhelimet tekee tätä ehkä kanssa, mutta jostain syystä mä olen kehittänyt täysin epärationaalisen vastareaktion ko. yritystä kohtaan, ja niiden mainoksetkin oli täynnä ärsyttäviä pikkutyttöjä, kun taas DoCoMon mainosten ihmiset on trendikkäitä nuoria aikuisia joilla oli käheet kampaukset… FOMA-puhelimiakin sitten on monenlaisia, valitsin sitten vilkkuvalojen ja mainosmusiikin keskellä yhden joka näytti kaikkein nätimmältä ja siinä näytti olevan näppärä pikkuruutu kannessa – myöhemmin sain tietää että ko malli, SH900i, oli julkaistu kaksi päivää aikaisemmin.
Puhelimen osto oli tavallaan siis helppoa – piti vain vakuuttaa myyjälle että ei mua haittaa jos puhelin ei toimi syvällä maan alla ja sain lisäksi viis tonnia nuoruusalennusta (29 ja sitä alle:). Liittymä ei sitten ollutkaan niin yksinkertainen juttu, hämmennys alkoi kun Ihan Liian Täydellistä englantia puhuva saparopäisen koulutytön näköinen olento alkoi kysellä tietoja liittymää varten: “What are you planning to use the phone for? Do you intend to use it for … talking?” 
No, valitsin jonkinlaisia hintapaketteja, ilman mitään havaintoa miten ne tulee suhtautumaan käytäntöön (kaksi kertaa kuussa saan vaihtaa paketteja ilman lisämaksua), epäilen että otin ehkä liikaa puheaikaa kun tarkemmin ajatellen en koskaan näe kenenkään käyttävän puhelinta puhumiseen, ehkä ne ei toimi… Jouduin kirjoittamaan ekaa kertaa eläissäni nimeni katakanoilla liittymäsopimukseen – myyjä katseli huvittuneena ja vapaaehtoisesti kirjoitti osoitteeni kanjeilla – mutta varsinainen kirjoittamiseen liittyvä ongelma tuli liittymän security-koodista: kirjoittamassani numerosarjassa oli sekä ykkönen että nelonen enkä taaskaan muistanut että nämä pitää kirjoittaa aivan tietyllä tavalla että ne menee läpi… sähläys numeron kanssa kesti puoltoista tuntia (kun kukaan ei ilmeisesti kehdannut sanoa mulle että ne ei saa selvää numeroista) ja välissä piti käydä myös hakemassa passi kotoa.
Ilmeisesti en edelleenkään ole Oikea Kansalainen, sillä muukalaiskortissani lukee että olen määräaikaisesti töissä tutkijana. Jos siinä lukisi että olisin jonkun vaimona täällä niin ongelmaa ei olisi.
Joka tapauksessa, nyt on puhelin jossa on niitä toimintoja joista mitään ei ymmärrä kahden manuaalin edestä (joo ei yhtään englanninkielistä manuaalia missään vaikka puhelin itse kyllä osaa suurimman osan menuista laittaa englanniksi). Sain sillä soitettua paikallisiin numeroihin, sähköpostiakin saa lähetettyä ja vebissä surffattua (puhelimen ruudun reso on melkein yhtä iso kuin mun pikkuläppärissäni) ja väittää se että SMSiäkin voisi lähettää (tästä en nyt ole ihan varma tarkoittaako se samaa kuin kuvittelen) mutta se kansainvälinen toiminta, se että voisi soittaa ulkomaille, ei nyt sitten toiminutkaan vaikka selkeästi sopimuksessa näin lukee – pitänee taas mennä itkemään messubeibeille asiasta…
Joka tapauksessa, nyt on numero johon ehkä voi soittaa ulkomailta ilman että mä köyhdyn kymmentä euroa minuutissa. +81 – 90 – 2486 – 0526. Mut hitto vie, täs puhelimessa ei olekaan Final Fantasya!!!
Exhausted
I have been about to write about the beauty of science, but, while been immersed in the intricate web of possibilities and mysteries about to be unraveled since last week, the physical exhaustion takes over and I just can’t do much more after work than pop an asahi, stare at the TV or follow the scientist Isaac on his paths towards crisis engine. I’ve promised myself I’m doing these mice and then I relax for the rest of the week.
We’ll see if I have then some blogging done.
dreaming
I dreamed of Death last night. It appeared as a man that looked like Markus M dressed up for a vampire game, riding a huge black crow that carried a bunch of black twigs in its beak. When the crow landed upon you and covered your field of vision with the branches so that no light anymore got into your eyes, you were dead.
The night before, I dreamed of drowning. Rather weird, since even though I’m not a fast swimmer, I feel rather safe and home in water and float well enough to have often wondered how it is possible to drown – my main difficulties in scuba diving were related to getting the first feet under water. In the dream, I felt astonishment – ‘no, this just can’t be happening to me – yes, it is happening, to me, now – I cease to exist’. But no dread or horror – unlike in the previous dream where my existence was erased the moment I walked into a room, with a TV with blurred image, showing a well in an old garden.
Aamujuonto
Löysin – VASTA eilen – linkin Radio Suomipopin nettiradioon. Valitettavasti se on toiminnassa vain maaliskuun loppuun asti, mutta aion ottaa kaiken ilon irti näistä viiimeisistä päivistä. Ette usko millaisen virneen sain naamalle kun winampin play-napin painalluksen jälkeen se tavallinen pysyvästi hymyilevän kuuloinen toimittaja kertoo mulle uutisia ja säätä – ‘kello on viittä minuuttia yli yhdeksän aamulla, vettä ropisee ja seuraavaksi Hectoria’.
Erittäin mainiota on myös se, että aikaeron takia pääsen kuuntelemaan pääosin yölähetystä – lue: ei turhia hupijuontoja vaan musiikkia. Ei edes mainoksia.
Oon tässä miettinyt millaiseksi Suomi ja siellä olevat ystävät ja muut muuttuu mun päässä, kun mun ainoa kosketus ihmisten elämään on blogien lukeminen ja parin hassun irkkikanavan seuraaminen kummalliseen aikaan vuorokaudesta. Tavallaan näen sen minkä ennenkin maailman menoon, tiedän että joku on flunssassa, toinen on kiireen keskellä kun pitäisi valmistua ja papereita viedä, ja muut puhuu siitä isosta pelistä joka oli viikonloppuna – mutta isommat kuviot, niitä joita kenenkään ei tarvitse kommentoida päiväkirjassaan tai mainita kanavalla jää multa huomaamatta. Tavallaan siis konteksti kaikille pienille asioille.
Ilmeisesti siellä on jonkinlainen Kevät tulossa. Naurattaa oikein, täällä mä kuljen goretextakki tiukasti kiinni ja käsineet käsissä – lämpöä on sen verran että Suomessa olisin jo shortseissa ja spagettiolkaintopissa bussipysäkillä – puhumattakaan siitä että terassit ois tupaten täynnä. Viikonloppuna käytiin Odaiban beachilla, aurinko paistoi ja oli lämmin mutta siitä huolimatta saatiin syödä pizzaa korkealla näköalaterassilla käytännössä ihan yksin. Ehkä tapoihin ei kuulu terasseilla oleilu ennenkuin ne kukat starttaa. Saas nähdä päästäänkö enää tänään lounaalle ulkoterassille – ruokalan terassi on käytännössä kirsikkapuurivistön oksistoSSA.
Muuten – nämä kuuluisat japanilaiset kirsikkapuut (sakura), jotka käyttävät kaikki irrotettavat resurssinsa järjettömän rankkaan kukkimiseen – eivät tee kirsikoita. Kukaan ei ole osannut selittää mulle miksi niitä ylipäätään kutsutaan kirsikoiksi – toisaalta, sakura taitaa tarkoittaa nimenomaan kirsikankukkaa, joten puun nimi ei siis olisikaan kirsikkapuu vaan kirsikankukkapuu. I’ll go and figure.
Broidi aloitti eilen kirjoitukset – tai kirjoittihan se syksyllä jo kasan, niinkuin nykyään on tapana, ei vaan silloin kun minä olin nuori, silloin ihmisen piti stressata itsensä kerralla solmuun koko kahden viikon ajaksi… no, toivottavasti menee hyvin. Oon sitäkin viime aikoina pohtinut, mikä ylipäätään on ollut ylioppilastodistuksen merkitys. Tai, erityisesti sen arvosanojen merkitys – miten paljon kannattaa pingottaa sen eximian eteen. Mulla kävi niin, että vaikka paperissa 540 asteen edestä kirjaimia ja reaalipisteet optimoitu yliopiston valintakriteerejä silmällä pitäen, kyseisenä vuonna biologian valintalautakunta päätti valita sisäänotettavat pelkästään pääsykokeen perusteella eikä sen jälkeen ole tarvinnut juuri minnekään pyrkiä. Kolme työpaikkaa on ollut kirjoitusten jälkeen – ensimmäisen saamisessa Hyvät Paperit saattoi vaikuttaa kun ei ollut minkäänlaista työkokemusta taustalla, toisen sain suurinpiirtein pärställä ja tätä kolmatta työpaikkaa ei periaatteessa kiinnosta mikään tohtorin arvoa aikaisempi.
Eli, Aivan Sama mitä kirjoittaa kunhan kirjoittaa (jos siis haluaa korkeakouluun ja akateemiselle alalle)? Toisaalta, mä ajattelin jo silloin suuresas viisaudessani kahdeksantoisakesäisenä, että jos nyt kuukauden verran paiskii töitä (siis, jälkikäteen ajateltuna, mitä on kuukausi – eihän siinä ajassa ehdi edes keräämään kunnon univelkaa!) niin en ainakaan voi syyttää huonoja papereita epäonnistumisistani – ‘olisinpa hiukkasen enemmän keskittynyt siihen ruotsiin’…
... mutta täällä ei sada koskaan 