Töitä on tullut tehtyä; tulin viimein eilen, perjantai-iltana kotiin taas ensi kertaa sitten keskiviikkoaamun, kaaduin futonilleni ja nukuin 10 tuntia putkeen. Maittoi. Nyt aamukahvia, tuoreita mustikoita ja kunhan tuo vastapaistettu leipä vielä vähän jäähtyy …
Tietooni on tullut, että jotkin tahot ovat katsoneet asiakseen huolestua tästä viime aikojen käyttäytymismallistani. Selittely on siis paikallaan, väärinkäsitysten ja muiden harmien välttämiseksi: ensiksikin: kolmipäiväiset kampuksellaoleskelut ei tarkoita ettäkö olisin jalkeillani koko aikaa tauotta! Rakennuksemme on täynnä mukavia sohvia ja pimeitä neuvotteluhuoneita joissa nukkuu varsin hyvin; sen lisäksi, olen valloittanut eräältä kampuksen vieressä asuvalta, kaistapäiseltä brasilialaiselta automekaanikko-pikkuaivoteoreetikolta huoneen ja tilaa hammasharjalleni. Jälkimmäinen nukkumavaihtoehto kuulostaa jossain määrin paremmalta ehkä kuin “neukkarin sohva ja korvatulpat”, mutta valitettavasti ko. henkilö sekä ko. asunnossa muuten hengaavat/nukkuvat ihmiset tuppaavat olemaan heimoni parhaimmistoa: tiedeporukkaa, joilla on vuosia, kokemusta ja kirjallisuutta vyössään riittävästi voidakseen keskustella asioista korkealla tasolla, muttei niin paljoa että olisivat juuttuneet kaavoihinsa tai asemiinsa.
Tämän johdosta lähes joka ilta käy niin, että vierin vuorelle rakennetusta tiedelinnoituksestamme merenrannan tiedemajataloon kuvitellen käyväni saman tien nukkumaan, mutta hups vain, kohta huomaan että kolmea aamulla näyttää, asunnon seinät on täyttyneet kollaboratiivisista kaava/käyräsulkeisista, korillinen kaljaa on kadonnut ja jammailemme parin kitaran, basson ja sanshinin voimalla smoke on the wateria.
Nihkerta. Ei ole ollenkaan kamalaa. Semminkin kun laskeskelin, että jos systemaattisesti joka viikko vietän kaksi yötä kampusalueella kotiin tulemisen sijasta, säästän vuodessa 5 viikkoa työaikaa (laskettuna toki sellaisella naurettavalla kaavalla että viikko == 40 tuntia työtä) ja noin 50 000 yeniä bensamaksuissa. Lisätään siihen vielä se, että kolmen päivän kampustyönteon jälkeen seuraa yleensä kahden päivän työskentely kotoa käsin, omalta kuistilta tai riippumatosta käsin.
Toisekseen: syy siihen että töitä tulee tehtyä rutiininomaisesti 12+h joka päivä, ja siihen että olen tekemättä töitä viikonloppuisin lähinnä siksi että a) pitää pyykätä b) pitää ottaa univelkaa kiinni c) pitää olla sosiaalinen EI ole se että joku mua pakottaisi tähän. Tai, että olisi mahdotonta tehdä tiedettä mitenkään muuten – ei ei, jos joku haluaa tehdä tiedettä ma-pe 9-17, se hänelle sallittakoon. Mä yksinkertaisesti rakastan työtäni yli kaiken. Tää on ainoa mitä haluan tehdä. Mua ei kiinnosta työelämän ja harrastusten “tasapaino”. On toki äärimmäisen siistiä sukeltaa ja tehdä juustoa ja soittaa kyläjuhlilla sanshinia ja nukkua biitsillä ja vaikka mitä, mutta en mä täällä ole niiden takia.
On toki mahdollista että mieleni muuttuu. Mutta tältä tuntuu tänäänkin, vaikka takana on monikuukautinen tuskien tie labrahommien kanssa, sellainen jossa kirjaimellisesti itketään kun hommat ei suju. Siitä seuraavaksi.
(välihuomio: tänään piti olla kotipyykkipäivä, mutta sadekausi kaataa niin paljon vettä niskaan että jääpi väliin. Siksipä blogaan. Jos juttu tuntuu pitkältä, tähän on hyvä lopettaa 🙂
Taustatietona: allekirjoittaneen voi kategorisoida aivotutkijoiden kastissa lättysähköfysiologiksi (slice electrophysiologist); mun pääasiallinen työmenetelmäni, jonka ympärillä kaikki pyörii käsittää aivojen viipaloimisen ohuenohuiksi siivuiksi ja siivussa olevien neuronien dynaamisen toiminnan tutkimisen niiden sähköisien ominaisuukisien kautta. Oleellista on siis se, että aivosolut ovat ns. elossa kun niitä tutkitaan. Yleisesti ottaen nisäkkään aivokudosta voidaan pitää hengissä sopivissa olosuhteissa kallon ulkopuolella 6-9 tuntia. Tämä erotuksena menetelmiin, jossa aivot ensin valetaan jonkinlaiseen säilöntäaineeseen, sitten viipaloidaan ja väritellään kudosta sopivin merkkivärein, minkä jälkeen staattista tulosta voidaan tarkastella jopa vuosien ajan varsinaisesta toimenpiteestä.
Noniin, olen siis viipaloinut eläviä aivoja työkseni ehkä noin 12-13 vuotta. Kuten ehkä voi arvata, viipalointi on vähän tarkempaa touhua kuin se että ottaisi pötkön salamia kuorestaan ja leikkelisi sen niiksi ohuenohuksi siivuiksi; hapen ja ravinteiden liikkuvuuden varmistamiseksi aivoleikkeet on saatava noin kolmasosamillimetrin paksuisiksi. Kuten jokainen nyrkkeilyammattilainen (tai noh, heidän läheisensä) tietää, aivot on tosi herkät kaikenlaiselle heiluttelulle ja tönimiselle. Tästä johtuen koko proseduuri vaatii suurta huolellisuutta ja varovaisuutta – ja silläkin uhalla että saan eläinsuojelijoita niskaani, mainitsen vielä että käytössä on usein hiirien aivot, jotka on muuten Tosi Pienet. Erityisesti jos ne sattuu olemaan hiirenpentuja. (sivuhuomio: on se jännä, miten suuri ero ihmisten reaktioilla on jos kertoo tekevänsä aivotutkimusta “aivosoluilla” tai “hiirten aivoilla”) Laite, jolla varsinainen viipalointi tehdään, on usein sähköfysiologialabran kalleimpia ostoksia; nykyaikaiset mallit maksavat helposti yli 20 000 euroa, mutta ovat hintansa arvoisia. Ennemmin ostaisin halvan mikroskoopin kuin halvan leikkurin.
Jokos uskotte, että tuo Yoe kuulkaas tekee jotain monimutkaista ja hankalaa? Hyvä. Lisäksi ilman suurta omahyväisyyttä mainittakoon, että Yoe tekee niitä leikkeitä aika paljon, ja aika perkeleen hyvin.
Ainakin siihen asti, kun saapui tänne Okinawalle tekemään töitä. Labramme, joka on varsin hyvissä rahoissa, omistaa vain yhden, KOTITEKOISEN, aivoleikkurin. Perustuu pomon kaverin ideaan, ja pomo vannoo sen nimiin, on kuulemma tuhannesti parempi kuin kalliit kaupalliset laitteet. En nyt sen enempää mene leikkureiden yleisiin toimintaperiaatteisiin, mutta tämä labran leikkuri toimi kokonaan eri tavalla kuin mihin olin tottunut. Ei siis ehkä ollut ihme, että ensi alkuun en saa kunnollisia aivoleikkeitä aikaan lainkaan.
En saa niitä myöskään seuraavassa kuussa.
Enkä seuraavan puolen vuoden aikana. Toisinaan lykästää, saan pari solua mitattua. Yleensä en. Kyseessä on myös aivoalue jolta en ole aikaisemmin mittauksia tehnyt, arvelen että ko. aivoalue on tosi vaikea leikattava, ja ehkä siellä ei yleensäkään näy kovin paljoa soluja. Lisäksi elektrodit eivät meinaa onnistua; labra on vannoutunut tyypin X elektrodilasin käyttäjä; itse olen käyttänyt muita tyyppejä, ilmeisesti tämä tyyppi X on tosi hyvä näille hankalille soluille joita nyt tässä projektissa tutkitaan. Käytän lukemattomia tunteja elektrodiveto-ohjelman tuunaamiseen; ilmeisesti taitoni tai käsityskykyni ei ihan riitä kun stabiilia ohjelmaa ei vaan tunnu löytyvän. Joskus silti onnistuu.
Yrittänyttähän ei laiteta, ja mä toimin vankan työmoraalini tukemana niinkuin pitää: okei, työ on vaikeaa, mut jos se ois helppoa, siihen vois palkata kenet hyvänsä. Pikkuhiljaa dataa kertyy, tuloksiakin, niin että kun labra muutti uudelle kampukselle tuossa maaliskuussa saatoin keskittyä analyysiin. Vähän näyttää siltä että lisää dataa tarvittais, mutta kun se on vaan niin vaikeaa niin yritetään pärjätä sillä mitä on.
Kunnes nyt vihdoin huhtikuussa haluan tehdä lisää kokeita, tällä kertaa Omaa Projektiani varten, käyttäen pikkuaivoleikkeitä (joka on siis mun bravuurinumero) – ja käy ilmi että lätyt on kuraa. Päivä toisensa jälkeen. Viikko toisensa jälkeen. Elektrodit, joita pitäisi pystyä tuottamaan rutiininomaisesti vanhojen muistiinpanojeni perusteella, ei vaan synny. Epätoivo ja uskonpuute alkavat iskeä; ehkä mä en vaan osaa; ehkä koko tää mun täglaini “Yoe, bestest and fastest brain slicer in Asia” on ollut vaan PR-BS:ia. Testaan kaiken mahdollisen, jopa käyttämäni veden laadun, teen kaikki perusliemet uusiksi, tilaan uudet saksetkin. Ei auta. Deadlinet ryömii – ei, syöksyy niskaan ja aika loppuu.
Viimeisenä koepäivänä teen leikkeet naapurilabran konventionaalisella leikkurilla. Vaikkei kaikki mennyt ihan nappiin, tuloksena on sädehtivän hyviä leikkeitä.
Niinpäniin. Olen tuhrannut kuukausikaupalla kallista aikaa, hermoja ja hiiriä koska uskoin ennemmin sen, että vuosikymmenen kestäneen harjoittelun jälkeenkään en osaa tehdä työtäni, kuin sen, että nimellisessä esimiesasemassa olevan henkilön rakentama laite ei olisikaan parempi kuin kymmenien tuhansien eurojen kaupallinen hienomekaniikkalaite. Tai en mä koskaan ajatellut että se olis parempi, mutta ehkä “riittävä”. Näytin myöhemmin laitteen aiemminmainitulle automekaanikko-pikkuaivoteoreetikolle, ja mies purskahti itkunauruun – miten sä olet voinut KUVITELLAKAAN että tämä toimisi?
Noniin, koetuloksena voidaan siis sanoa, että a) en ole täysin kädetön labrassa mutta b) olen aikamoinen idiootti. Nyt täytyy vaan kasata jostain hakemus budjettimäärärahasta uutta leikkuria varten, ja luvata itselleen että lakkaan olemasta niin saamarin epäuskoinen kaikkia kykyjäni kohtaan.
—
Pitkän jaarittelun kevennykseksi: luonani piipahti juuri nuori saaristolaiskundi, joka kohkasi saaneensa tietää olevansa Okinawan kuningashuoneen jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Halusi jutella mun kanssa DNAsta, lasereista ja avaruusasemista, sekä Hopi – ja Maya-intiaanien ennustuksista. Tyyppi oli löytänyt jostain jonkun mummon ullakolta yhden kadonneista okinawalaisista ennustuskivilaatoista, ja kopioinut sen vihkoonsa ja meni Ameriikkaan tapaamaan Hopi-intiaaneja. Matka oli rankka, tyyppi käveli neljä päivää eikä saanut nukuttua kojoottien ulvonnalta ja kylmäkin oli. Tietämättään hän saapui Hopien luo talvipäivänseisauksena ja sai erikoisen lämpimän vastaanoton: kuulemma inkkareilla oli joku oma ennustuslaatta, josta puuttui pala, mutta toinen ennustus sanoo että talvipäivän seisauksena saapuu lähettiläs meren takaa ja tuo sen mukanaan, ja sit tää tyyppi on siellä esittelemässä vihkoonsa piirtämää kopiota okinawalaisesta ennustuksesta. Sai Hopi-nimen ja osallistui johonkin biisonitanssiin (kuvailun mukaan fiilis oli yhtä hämmentävä kuin mulla joka kerta kun mun pitää osallistua johonkin okinawalaiseen riittiin) ja sai käskyn mennä tapaamaan Maya-intiaanien Don Alejandroa. Neljä päivää bussissa Meksikoon ko. Maya-vanhimman luo ja osallistui siellä johonkin ufojenhoukuttelurituaaliin. Tämän jälkeen kundi päätti palata Miyagille, ja suunnitelmissa on nyt neliulotteisen kahvilan perustaminen tuohon meidän nurkille.
Kahvittelun lomassa sain vieraakseni myös vuokraisäntäni, joka oli ajanut paikalle saaren toiselta puolelta varmistaakseen että olen kunnossa tässä sateessa, ja poliisisedän joka tuli tarkistamaan samaa.
... mutta täällä ei sada koskaan 