Pelastakaa koulu

Taas näitä sattumuksia.

Naapurintäti oli tuossa jo aikaa sitten kysellyt että olisinko vapaa tiistaina, kun olisi sellainen pienimuotoinen joulukerääntyminen. Neljältä olisi alkamassa. Saavuin siis paikalle, hiipparoin sivuovesta sisään niinkuin aina ja kysyn keittiössä häärivältä tutulta toiselta tädiltä että voiko auttaa jotenkin. “ei, ei, mene sinä tuonne vain seurustelemaan”.

Vierasjoukko koostuu poikkeuksellisesti lähestulkoon ainoastaan eläkeikää lähentelevistä miehistä. Seurassa on useita saaren silmäätekeviäkin. Tervehdin kaikkia kohteliaasti, kaikki ovat tosi innoissaan kätellessään mua ja lahjojakin saan. Olen vähän hämilläni että mites, mutta kai se nyt joo, olenhan ulkomaalainen ja kaikkea.

Perinteiseen tapaan tilaisuus avataan kun paikalle ilmestyy kolmihenkinen perinnemusiikkiorkesteri joka esittää muutaman koten-tyylin kappaleen joilla toivotaan hyvää menestystä alkaville projekteille ja ystävyydelle ja juhlille. (Pikkuisen haluaisin muuten valittaa siitä jonnekin, että täällä tuntuu olevan tapana, että jos joku jossain soittaa jotain perinnemusiikkia, erityisesti jos se joku oikeasti OSAA soittaa sitä, niin jonkun on ihan pakko tulla kovanjuureen höpöttämään ja kertomaan ja kääntämään että mitä niissä laulunsanoissa nyt sanotaan… “tässä kerrotaan kuinka sade saapuu, ja kukka on nupullaan… nyt pisarat tippuvat kukan terälehdille … nyt kukka aukeaa… ” … perhana ei pysty keskittymään kuuntelemaan sitä musiikkia lainkaan!) Soiton jälkeen naapurintädin serkku (jonkin komitean puhemies) alkaa pitää puheita, kuuntelen minkä kerkiän (istuttivat mut saaren sanshin-soittajien vanhimman viereen niitä kuuntelemaan). Serkku pyytää esiin muitakin pitämään puheita, huomaan, että vaikka aikaisemmin kaikki puhuivat ah nii pakksuvva saarrelaisskiäältä etten sanaakaan ymmärtänyt, nyt tulee kirjajapania. Ja jostain syystä jokainen puhuja mainitsee mut, ja kiittelee kuinka oli hienoa että tämä juhla on onnistunut, ja minä suuri tutkija irtauduin kiireisistä töistä saapuakseni paikalle…

Ja hups, yhtäkkiä yoe käsketään nousemaan seisomaan ja pitämään puheen. Auh. Ouh. Onneksi alla oli jo toinenkin lasi viiniä.

Ruokapöydässä viimein ymmärrän, mistä on kyse. Saaren koko ylimystö on kutsuttu paikalle sillä verukkeella, että pääsisivät tutustumaan muhun. Kun viimeinenkin maljapuhe on loppunut, serkkumies tiedottaa että tämä tilaisuus kestää iltakahdeksaan, joten kaikilla pitäisi olla aikaa päästä juttelemaan Yoen kanssa.

o-ou.

Mutta todellisuus onkin vielä vimmampi. Naapurintätini ja serkkunsa (jotka ovat seudulla hyvinkin primus motorien asemassa) olivat saaneet tietää, että Ylemmillä Tahoilla on tarkoituksena sulkea saaren koulu. (siitä, miten traagista tämä olisi, vähän myöhemmin.) Ja tämän illan tarkoituksena oli saattaa kaikenlaiset tärkeät ja voimalliset henkilöt yhteen jotta asiasta voitaisiin alkaa keskustella. Vuorotellen siis serkkumies ja sanshin-päällikkö kutsuvat eri henkilöitä lausumaan ajatuksiansa; jossain vaiheessa minäkin nousen seisomaan ja kaunopuheisesti (lue: rikkinäisellä kolmivuotiaan tasoisella japaninkielellä sotkettuna englanninkieleen ja naapurintädin tulkkaukseen) kerron kuinka saaren yhteisö on ainutlaatuinen, ja äärimmäisen tärkeä säilyttää, ja koulu on sille elinehto. Vanhat papat nyökkäilee ja murahtelee hyväksyvästi.

Iltakahdeksalta serkkumies päättää virallisen juhlan ja ilmoittaa että seuraava tapaaminen aiheesta olisi sitten tammikuussa, ja katsoo kysyvästi muhun päin. Toki, toki tulen paikalle. Muutkin lupaavat.Poistuessaan kaikki kättelevät mua, ja moni yrittää kumartaa syvemmälle kuin minä. Kiitollisuudenosoituslauseita virtaa.

Epävirallisen osuuden alkaessa olen niin poikki nelituntisesta japanintaiteilusta (ja mun piti soittaa sanshinia melkein jokaisen kanssa… onneksi yksi hiukan nuorempi sanshin-jannu jossain välissä rupes opettamaan uusia biisejä koska aloin kyllästymään samaan asadoyayuntan vääntämiseen)  että jaksan tuskin tehdä muuta kuin nukkua koiran kanssa sohvalla kuunnellen toisen, sokean naapurintädin kertomuksia siitä kuinka hän oli 30 vuotta töissä Perussa ennenkuin pääsi palaamaan takaisin Miyagille. (Sanshin-päällikkö myöskin melkein syntyi peru-okinawa -linjan rahtialuksella, mutta ehtivät maihin ja isä joutui rakentamaan äidille vajan jossa synnyttää kun talo ei ollut valmis ja satoi kaatamalla.)

Mutta niin, se koulu. Tragedia. Jos nyt jollekulle on jäänyt epäselväksi, asun saarella jolla on aivan ainutlaatuinen oma kulttuurinsa (silta mantereelle rakennettiin vasta 25v sitten). Jos lapset joutuvat matkaamaan toiselle saarelle isoon kouluun, koko tämä ihmeellinen yhteisöllisyydentuntu, tiukat siteet saarelaisluokkatovereihin alkavat kadota. Lisäksi: saarelle on sillan rakentamisen jälkeen alkanut paluumuutto, nuoria perheitä on palannut juurilleen tietäen että vaikka he itse käyvät autolla mantereella töissä, lapset voivat käydä lähikoulua. Jos koulua ei ole, on vaikeaa kuvitella miksi kukaan haluaisi muuttaa lasten kanssa saarelle.

Koulun opettajat ovat kaikki paikallisia, ja suuresti arvostettuja henkilöitä (useita oli paikalla tilaisuudessa), jotka ovat tunteneet lapset usein jo allekouluikäisestä alkaen.  Ja lisäksi kuulin väitettävän että sillä toisella saarella jonne ala-aste muuttaisi Miyagilaisia pidetään juntteina ja epätrendikkäinä ja muuta …

Niin että apua. Ei ole tietenkään ainutlaatuinen tilanne tämä – varmasti vähän sama asia kun mikä hyvänsä malminkartanon ala-aste on ollut sulkemisuhan alla – mutta jotenkin tuntuu todella huonolta. Voi olla että rahaa ei vaan riitä (Japanin uusi hallitus on kovasti karsimassa hallinnon hukkamenoja, ja valitettavasti koko Okinawa tuntuu mannerjapanin mielestä olevan hukkameno…), mutta jos joku nyt päättää tämän koulun sulkea, sen olisi hyvä ymmärtää että käytännössä Miyagin kulttuurin lopullinen häviäminen alkaa siitä.

Piih. Ja mitä mä muka voin tehdä asialle? En tunne ketään, en osaa edes kieltä niin että voisin lukea paikallisia sanomalehtiä (eikä aika riitä edes hesarin lukemiseen joten…) … ainoa mitä osaan on tää pöhkö sosiaalinenmedia – voisihan sitä perustaa jonkun facebook-ryhmän, ihan vaikka vaan esimerkillistääkseni sitä miten turhia kaikenlaisen “Vastustan!” -facebook-ryhmät sun muut on joilla ihmiset vaan vähän koittaa korjata huonoa omaatuntoaan siitä kun eivät OIKEASTI tee mitään.

Oikeasti, mitä ihmiset Oikeassa Maailmassa tekevät jos niiden koulu uhataan sulkea?

Ei kai auta muu kuin jatkaa kohteliasta hymyilyä, opetella lisää korulauseita puhuttavaksi kokouksissa. Ehkä opetella Miyagin omia sanshin-kappaleita.

Advertisements

Talvipäivänseisaus.

Talvipäivänseisaus

Talvipäivänseisaus

Tänään on vuoden pimein päivä.

Pimeys on silviisiin hyvä, että ehtii näkemään upeita auringonnousuja työmatkalla. Eikä tarvitse odottaa kovin myöhään illalla että kehtaa lähteä juoksulenkille – on viileää, ja vaikka itsetunto on noussut sen verran että ihmistennähdenkin jo kehtaa hölkytellä, niin pimeällä vaan keho lentää paremmin.

Erityisesti tänä iltana, jolloin pääsin pitkästä aikaa kunnon juoksulenkille pimeälle kaichuudooro-meritielle. Jossain vaiheessa oli kai tullut juostua vähän liikaa liian lyhyessä ajassa ja piti laittaa jäsenet lomalle, ja nyt on pari viikkoa opeteltu taas juoksemaan (varovaisemmin, hitaammin, huolellisemmin) – ja tää oli ensimmäinen kerta kun sai kunnolla taas rytmistä kiinni, valopylväät vaan vilistää ohitse kun juoksee sillan ylämäkeä kohti tähtitaivasta – jossa on, kuten aina tähdenlentoja.

Kirjaimellisesti jouduin kuitenkin haukkomaan henkeäni kun yksi tähdenlento ei sammunutkaan siinä lyhyessä ajassa mitä ne tuppaa tekemään, vaan ihan oikeasti putosi, putosi, nopeammin, muuttui säkenöiväksi ja kehitti leimuavan pyrstön – kunnes sammui pois (näytti siltä kuin se olisi ollut n. 30m meren yläpuolella sammuessaan).

(on toki mahdollista että pimeällä merellä oli joku kalastaja viskannut tupakan TOSI korkealle. tykkään kuitenkin enemmän siitä selityksestä, että ihan lähelle putosi avaruudenkappale.)

Eräillä festivaaleilla luokseni tuli noin puolen oluttölkin reipastama nuori jannu juttelemaan, mistä olen ja mikä on nimi ja sellaista.

Sanoin  että nimeni on Yoe, ja katosin omien ystävieni sekaan.

Festareiden loppupuolella sama kundi (aivan tol-kut-to-man syötävän suloisen ihqnätin kaverin kanssa!) tulee kyselemään lisää ja esittelee mut tuikkivasilmäiselle kaverilleen (jolla ikää oli varmasti puolet vähemmän kuin pikkuveljelläni) – kertoo, että tässä on tällainen suomalainen tyyppi joka asuu Okinawalla,ja sen nimi on Nomu.

(kyllä, vitsin ymmärtämiseen tarvitaan kevyttä japaninkielentaitoa.)

Peruna.

Peruna.

Yoen Koekeittiö on havainnut, että a) mangosose ei sovi tähtitorttuun (mangon maku on jotenkin liian … vieno, se hukkuu torttutaikinan taakse niin että jäljelle jää vain ilmelyys b) glögi kannattaa mieluiten tehdä käyttäen tuoretta inkivääriä ja sitruunankuorta ja kokonaisia kardemummoja ja kanelitankoja ja neilikoita; choya-luumuviini sopii myös sekaan täkäläisen mustikka+mustaviinimarjamehua sisältävän halpispunaviinin kanssa.

Mutta tärkeintä: mikään, mikään ei voita sitä elämystä, kun syö omasta maasta omin pikku kyntösin kaivamansa uuden perunan tuoreen, itsekasvatetun tillin kera, ja toki voita ja maitoa lasissa ja ruisleipää ja juustoa …

Extreme-gardeneeraukseni on siis edennyt, ja syön säännöllisesti sieltä riipimiäni retiisejä aamuisin, tomaateissa ja pensasmustikoissa on kukkia ja vihdoin on basilikakin juurtunut. Paikallinen makea punaperuna kasvatti valtaisan maanpäällisen osan ja kun kaivoin juureksen esiin, se oli pelottava ja kiemura. Hrm. En olis kyl tiennyt mitä sillä tekisinkään.

Kävin DIY-liikkeessä tutkimassa hiirenkauhistuksia. Lukuisat sievät sarjakuvat tuotteiden kyljessä opastivat minulle kuinka tehokkaasti tämäkin liimasysteemi tarrauttaa hiiren joka hikoilee hädissään kun ei pääse karkuun; tai kun ilahtunut hiiri syö tämän herkullisen näköisen nokareen niin se alkaakin voida pahoin ja kuolee tuskissaan. Ulkona oli kylmä, piti laittaa autossa lämmitin päälle. Ajattelen parkoja pieniä hiiriä, jotka etsiytyvät jonnekin lämpimään talvipakkasilta. Totesin että kunhan pysyvät siellä seinien välissä, olkoon, tarpeeksi iso talo tämä on, ja enkö mä noita hiiriä tapa töissä muutenkin ihan liikaa. Ostin sitten purkillisen jotain luomutuotetta joka sarjakuvan mukaan haisee hiiren mielestä tosi pahalta kissalta, ja sysäsin sen keittiönnurkkaan.

Korallisaarilla tuulee ja on käärmeitäkin

Tuulee niin että usein on hankalaa paitsi sukeltaminen myös juokseminen. Lämpötilat ovat romahtaneet niin että en enää useinkaan nuku riippumatossa ulkona (tarvitsisi makuupussin); sisällä futonilla nukkuessa kuulen öisin kuinka hiiret rapistelevat seinissä, ja mietityttää pitäisikö hankkia kissa. Ei niin että niistä hiiristä niin paljon haittaa olisi (taloudessa, jossa ei ole ruokatarvikkeita), mutta jos ne houkuttelee kämppiksiksi käärmeitä niin en tykkää. (Ovat taas liikkeellä, etsimässä talvikoloja, pari nähty yliajettuna tiellä).

Talvi. Tänään oli auton lämpötilamittarin mukaan vain +18 astetta kun illalla ajelin töistä kotia. Piti pysähtyä ostoksille, limuautomaatti toi onnea kun tarjolla oli taas kuumaa sitruuna-hunajamehua. Lämpimikseni olen keitellyt glögiä (myös tuoreella inkiväärillä!) ja umeshuuta. Vielä ei ole tarvinnut kaivaa lämpöpeittoa kaapista mutta aamuisin tykkään lukea internettiasiat peitonaltakäsin, odotellessani että oma lämmöntuotanto käynnistyy. Gekot on melkein kaikki kadonneet, joskus harvoin vielä kuuluu reipas kja-kja-kja. Onneksi kiiltomatoja on vielä puutarhassa, on sillai niinkui seuraa kun palaa kotiin pimeällä. Tähdet on kirkkaampia kuin kesällä, kun ilmankosteus on tippunut – en ole muuten ennen nähnyt tähdenlentoa autossa ajaessani pitkät valot päällä.

Viime aikoina en ole tehnyt mitään muuta kuin töitä ja nukkunut. Hämmentävästi tämä tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä asialta. Tilasin pyöröleikkuriin uudet terät ja vot, aivoleikkeiden luonti muuttui kertaheitolla helpommaksi, ja on päässyt jopa ihan yrittämään ottaa selvää miten aivot toimii sen sijaan että vain kiroilisi epäonnistuvia kokeita.

Pidin myös esitelmän instituutin kuukausiseminaarissa labramme vuorolla; yleisön joukossa ollut 9-vuotias kuulemma pysyi jutussa hyvin kärryillä puoleen väliin saakka. En ole ihan varma, onko tämä hyvä asia vai huono. Kukaan ei kuitenkaan nukkunut.

Käsittämätöntä, että vuosi on lopuillaan. Tässä pitäisi ihan oikeasti alkaa kasaamaan sitä hakemusta omaa labraa varten… hyvä juttu on se, että jossain tuolla mielen sopukoissa on alkanut kypsyä ajatus siitä “ydinkysymyksestä” jonka ympärille koko hakemus kieputetaan. Huono juttu on se, että itsetunto ei ole vieläkään noussut millekään riittäville tasoille tätä ajatellen. Kuvittelen kuitenkin, että ensi vuonna kykenen kirjoittamaan tähän blogiin jotain tiedettäkin, ehkä.

Itsetunnossa siis on vielä paljon korjattavaa, mutta kokkaustaito on toinen juttu kokonaan. Olen tämän vuoden aikana keittänyt itselleni n. 4 kertaa kananmunan, pari kertaa laittanut pikapuuroa, lämmittänyt mikrossa spagettia ja… siinä se kai oli. Hämmentävää.

Tosiaankin, tuulee. Huolestuttaa, pitäisköhän mennä rakentamaan jonkinlainen suoja-aita tomaatintaimilleni.