Mottainai

Ettei nyt vaan kellekään tulis sellaine käsitys, että Yoea ei enää mikään okinawalainen ihmeellisyys hätkäytä, raportoidaan seuraavia.

Olin tänään tuolla kaupungin puolella, eläinlääkärissä, hakemassa Koiralle puolen vuoden mato – ja punkkilääkkeet. Odotellessani vuoroani viereeni istuu keski-ikäisehkö täti, sylissään puudeli jolla on vaipat jalassa. Puudeli alkaa heti jutustella kanssani, käy ilmi että ei mitään vakavampaa kunhan tuli kausittaiseen korvienpuhdistukseen. Tätikin rohkaistuu ja alkaa saman tien selvittää mulle sitä, kuinka hänen poikansa nyt tykkää kovasti ruuvimeisseleistä ja miettii että uskaltaisiko katsoa tieltä löytyneen kuolleen kissan sisään.

Juup. Eli tädin poika käy erästä niistä kouluista joissa olen käynyt kertomassa lapsille elämän tosiseikkoja ruuvimeisseleistä ja lintujen sisäelimistä. Ja nyt kun näki punatukkaisen japania puhuvan naisen eläinlääkärissä niin päätteli et sen täytyy olla minä.

Ei siinä mitään, juteltiin viimeaikaisimmista tapahtumista, kerroin että olin edellisenä päivänä vaikuttunut siitä kun ensi kertaa näin omin silmin suoliston liikkuvan. Täti kertoi että pojan luokkakaveritkin, tytöt erityisesti, ovat jutelleet siitä kuinka ehkä olisikin siistiä olla TUTKIJA kun ei ne ookaan kaikki vanhoja tylsiä tiukkoja äijiä. Välillä musta tuntuu etten ole ihan turha.

—

Tässä on kovastipaljon kiirettä pitänyt, heikosti on ehtinyt itsestään huolta pitämään. Onneksi naapurit laittavat ruokaa, siivoavat ja tiskaavat, ja Aya valmistaa aamuisin niin täydellisen bento-aterian töihin vietäväksi että puhdassydämiset sararimanitkin itkevät.

Tällä viikolla kuitenkin koko kylä oli kiireinen, valmisteilla viikonlopun massatapahtuma ja markkinat “Takahanari-Ichi” jonne odotetaan ehkä jopa useaa kymmentä vierasta. Niinpä olin elänyt vähän aiempaa enemmän kioskipurtavalla… kunnes sitten tässä eräänä iltana, kotiin palatessani, löydän pihani aidalle jätetyn kasarin. Naapurin sedät – ne, joiden elämä on pääasiassa päivästä toiseen selviämistä ja välillä taas juopumista – olivat laittaneet oikein kunnon aterian.

Siinä on kuulkaas jotain, kun ihminen, jolla ei ole varaa edes hankkia taloonsa ulko-ovea, laittaa padallisen ehkä maailman kalleimmin palkatulle aivotutkijapostdocille (sivuhuomautus: joo, OIST maksaa aika pirun hyvin.) Eikä ollut edes mikään pelkkää riisiä ja suolaa-pata, vaan siinä on kasviksia ja ihan aitoa sikanautaspämmiä ja varmaan ihan kokonainen, itsekalastettu kala.

Niin. Siinä on kuulkaas jotain. Yoe ei nääs oikein syö kalaa allergiansa takia. Kyseinen itsekalastettu kala oli myös sitä sorttia joka Yoen mielestä löyhkää niin että mielummin poistuisin rakennuksesta.

—

Oli taas menty sadekauteen; ihan käsittämättömän ajoissa tänä vuonna. Ties kuinka monen tuhannen ihmisen GoldenWeek-lomasuunnitelmat on menneet vähän uusiksi kun sataa ja ukkostaa trooppisesti. Churaumi-akvaarion ja taxfree-kauppakeskusten pitäjät hymisevät tyytyväisinä.

Siirryttiin sateisesta talvesta epävakaan kevään kautta sadekauteen silmänräpäyksessä; vielä viikko sitten hytisin kamiinan vieressä matolla, nyt on huoli kun ei enää kesävaatteita löytynyt ja ilmankosteus sai hyttyssavukiekonkin palamaan kehnosti. No mutta, ainakaan ei ole kylmä. Ja kukapa niitä pyykkejä jaksaa kuivatella kumminkaan kun ne hikeentyy heti kun päällensä laittaa.

Joskus nelisenkymmentä vuotta sitten saareni oli ihan irrallaan Okinawasta, jonkinlainen lossi kulki kun kulki. Elämä oli kai hankalaa silloin. Oltiin täällä silloin vielä amerikkalaisia eikä japanilaisia – mutta kun vuonna 1972 Okinawa siirrettiin ainakin jossain määrin Japanin hallinnoitavaksi, joku päätti asiakseen rakentaa ihmeellisen Kaichuudooron, meren keskellä kulkevan tien, jonka valmistuttua Miyagilta – samoin kuin näiltä muiltakin Yonashiron saarilta – pääsi ältsin näppärästi autolla kaupunkiin.

Kaikkihan tietää, mitä siitä seuraa. Joka ikinen kynnelle kykenevä hyppää autoon ja ajaa kaupunkiin eikä sitten tule takaisin. Kun kaupungissa on Kaikkea ja siellä on Siistiä. Neljänkymmenen vuoden ajan kestänyt väestörakenteen muutos kulminoitui sitten tänä keväänä siihen, että saaren taannoin maineikas koulu – jossa vielä 30 vuotta sitten oli 800 oppilasta – suljettiin “tarpeettomana” – kouluikäisiä oli sillä hetkellä täällä 24. Väestöstä iso osa on iältään yli 80 – vuotiaita, ja 90-100v haarukassakin meillä on tässä 130 hengen kylässä varmasti jalkapallojoukkueellinen.

Kiireesti saarelta pois muuttaneet eivät sitten jaksaneet pakata kaikkea mukaansa. Erityisesti näytti olevan vaikeaa pakata talot. Maan ja rakennusten hinta täällä on hyvin epsilooninen, joten pienikin vaiva omaisuuden myymisessä on liikaa … tästä johtuen, minne katsookin on kylällä ja tienvarsissa tyhjiä taloja. (Päivänä eräänä Koiran kanssa kuljeskellessani räpsin kuvia muutamista, löytyvät ne täältä.)

Tai siis ei tyhjiä, vain sellaisia joissa on elämää kahtena päivänä vuodessa.

Okinawalainen perusteellisesti esi-isien kunnioitukseen perustuva uskonto – joka on siis eri asia kuin manner-japanilainen Shintolaisuus – on erityisen vankasti vielä olemassa näillä saarilla. Niinpä myös käytännössä joka talon keskipisteenä on eräänlainen esi-isien kunnioitusta varten tarkoitettu kotialttari, butsudan; toisin kuin japanilaiset versiot, okinawalaiset butsudanit ovat todellakin talojen keskipiste, niin pitkälti jopa että voi kuvitella talot rakennetuiksi näiden alttarien ympärille tai ainakin ne ovat osa talon rakenteita. Kestää isältä pojalle. Ongelma syntyy jos poika muuttaa kaupunkiin eikä halua nähdä sitä vaivaa joka alttarin siirtämisessä olisi – kyseessä ei ole pelkästään kiinteiden esineiden liikuttelu vaan butsudanin siirtäminen täytyy tehdä tiettyyn aikaan ja jonkinlaisen shamaanin tms läsnäollessa, jotta voidaan olla varmoja että esi-isät löytävät uuteen pakkaan.

Niin eli siis. Saari on täynnänsä taloja, joissa ei asu kukaan muu kuin esi-isät. Elossa olevat sukulaiset kerääntyvät kaksi kertaa vuodessa kuolleiden muistopäivinä taloille, niitetään pihamaan peittävä viidakko, juodaan teetä ja rukoillaan.

Jotkut ovat olleet niin reippaita, että ovat raahanneet Butsudanin mukanaan kaupunkiin – sanotaan, että se on parempi niin, ikäväähän niiden esi-isien ja mummojen on yksinään nyhjöttää tyhjissä taloissa. Vaikka ne talot oliskin kuinka kauniita ja punakattoisia ja merinäköalalla varustettuja.

Niinpä, Yoe tyypilliseen erittäin rationaaliseen tapaansa keksi että olisi hyvä ajatus hankkia itselleen talo. Kun niitä täällä on mielin määrin. En nyt lähde vielä mitään kiinteistöä ostamaan, sen verran epävarmaa on tuo tulevaisuus, mutta ainakin semmoisen talon joka tuntuis vähän enemmän omalta kuin tämä luksusvilla missä nyt asun.

… tämän kirjoituksen piti alunperin pääasiassa käsitellä niitä kaikkia vaikeuksia mitä tässä parin kuukauden aikana on tullut koettua asian tiimoilla, mutta lopputulos on se, että toissaviikolla maksoin sievän pienen okinawalaistalon mantereella asuvalle omistajalle kahden vuoden vuokran etukäteen (olivat hiukan nääs huolissaan vakuuksista, kun olen kuitenkin ulkomaalainen ja kaikkea). Pari puhelinsoittoa ja hups taloon tulee myös sähkö ja vesi. Huomattavaa on, että vesi tulee hanasta eikä katon läpi – tämä tarkistettiin. Suihku on. Samoin kuin kylpyamme. Lämmitys avoliekillä ammeen alla. Vessa on myös, siinä mielessä että on paikka jonka nimi on vessa, ja siellä on reikä maassa. Erityisen hyvä seikka on se, että tämän suvun vanhin poika oli toiminut taannoin kunniallisesti ja siirtänyt butsudanilla majaavat esi-isät mukanaan.

Pari viikkoa meni siihen kun kolmistaan kiskottiin ensin upmeenkasvanut pihamaa auki, ja sitten raahattiin loputon määrä roskaa hävitettäväksi. Vaatteita, peittoja, astioita. Kylpyhuonetarvikkeita. Valokuvien kehyksiä, päättymätön virta pieniä koriste-esineitä ja teepannuja. Suurin osa tavarasta ihan sievääkin ja käyttökelpoista, mutta niin tavallista ja halpaa etteivät edes S&A viitsineet nähdä sitä vaivaa mikä roinan raahaamisessa kirpparille on. Kaasugrillin kaasupulloja, peilejä ja lasia, ainakin sata metriä lahonnutta puutarhaletkua sotkeentuneena kalaverkkoon. Ongelmajätettä ja helposti palavaakin mutta sitä sitten niin paljon että tulis ihan liian iso kokko sen polttamisesta.

Kun irtaimistosta oli päästy eroon, Saato ja Aya tutustuttivat mut mainioon välineeseen nimeltä SORKKARAUTA. Ensin lähti kokonainen peltikatto talon sivusta; sitten, ihan varovasti raotettiin yhtä lattialautaa mutta hups sieltä pääsikin piru irti. Muutama tuntia myöhemmin kolmikkomme istuu pölystä naamat mustana nauraen, “yatteshimatchattayo..”, revittyämme irti puolet talon lattioista, suurimman osan sisäkatosta ja melkein kaikki väliseinät. Suurella vaivalla saimme homman seisahtumaan siinä vaiheessa kun Aya, naantalinauringon lailla hymyillen, ojentaa mulle suurta kivilekaa – kun tähän betoniseinään olis tosi hyvä saaha ikkuna…

Järki kuitenkin voitti, talo saatiin sisältä asumiskuntoiseksi pienellä siivoamisella, ja kun vanhan kalenterin mukaan oli suotuisa päivä niin kannoin talon butsudanille vaadittavat uhrilahjat – suolaa, misotahnaa ja viinaa, sekä ihan varuilta myös ruisleipää – sekä sen pienen määrän omaisuuttani mikä oli jäljellä oman, pari kuukautta kestäneen tavaranvähennysprojektin jäljiltä. Muutama viltti ja kahvikuppi, yksi laatikollinen vaatteita, läppäri ja mobiilidatamokkula, sukellusvarusteet, surffilauta ja sanshin. Koirakin oli tyytyväinen kun toisin kuin edellisessä hienossa ja kalliissa talossa, täällä se saa oleilla sisätiloissa ihan mitenpäin lystää. Yoe nukkuu lattialla kuin tukki, herää aamuauringon kivutessa merenlahden ylle. Lämmintä vettä ei ole mutta Okinawalla tarkenee kylmänkin suihkun kanssa ja kahvi on muutenkin kivampi juoda ystävien luona naapurissa.

Vaikea uskoa, mutta talossa on vielä rauhallisempi tunnelma kuin edellisessä. Mieleen nousee suunnitelmia toisensa jälkeen, miten tämänkin osan taloa voisi laittaa vielä paremmin. Puoliksi hajonneesta ulkorakennuksesta saa pienellä laittamisella viileän terassin jolta on huikea näköala merelle. Talon sivustalle pistettäis surffilauta – ja sukelluskamatelineet. Ja voi pojat minkälaisen hienon puu-ceen aion väsätä!

Surullista on se, että vietettyäni hiljaisen hetken S:n kanssa korallisaaren tuulta kuunnellen, kirjoitin tämän tekstin seuraavana päivänä lentokoneessa jossain keski-aasian yläpuolella, matkalla jo jonnekin ihan muualle. Erinäisistä syistä en halua vielä blogata tästä …. Toivoa kuitenkin on, että palaan talooni, eläimieni ja ihmisteni luokse joskus.