Arak spring ja ’39

Perinteiseen tyyliin alkuun pamaus hepreanopiskelua.

“Ani sonet ha’chaim sheli” – I hate my life

“Maze ha’chara ha ze?” – mitä vittua?

“… biglal she ani lohetet meod” – “… se johtuu siitä että mä olen niin hottis.” (käyttötilanne: vastaus siihen kun paikalliset valittaa kun on muka liian kuuma sää. )

“all tigu’u lanu baa’rak!” – näpit irti meiän arakista!

Labraporukka kilvoittelee opetustilaisuuksista. Käynnissä on jonkinlainen skaba jossa katsotaan että kenen aksentti parhaiten tarttuu yoeen. Kärkisijoilla on tällä hetkellä venäläis- ja mizrahi-aksentit.

Fonttiongelma. Kun jatkuvasti joutuu kikkailemaan sen kanssa että mitenpäin näitä kirjaimia nyt luetaan, menee pää pyörälle. Oman pankkini automaatit suostuvat palvelemaan vain hepreaksi, arabiaksi ja venäjäksi, joista yleensä valitsen venäjän (ymmärrystodennäköisyys korkein) – mutta joudun joka kerta hetken aikaa keskittyneesti miettimään lukusuuntaa. Kaikkein kamalinta on jos jossain kyltissä on typografisen hassuttelun nimissä laitettu joku (latinalaisen aakkoston) kirjain nurinpäin – väsyneenä eritoten saan ihan kunnolla siristää silmiäni hahmottaakseni sanan.
—
Epyktin puolella tapahtui viime päivinä kaikenlaista, niin kerrotaan. Ninjatreeneistä tiistain puolenyön jälkeen palatessani kävin nappaamassa kulman 24/6-puodista stanupakkauksen (maitoa, pitaa, humusta); tiskillä notkuva, määrittelemättömän taustainen kassajätkä katseli telkasta uutisia jossa eräskin kuuluisa aukio oli täynnä ihmisiä heiluttamassa lippuja ja muuta. Yleensä kommunikointini ko. jätkän kanssa on rajoittunut siihen että tsemppaan kovasti ymmärtääkseni hinnan kun hän sen minulle lausuu mehevä-aksenttisella hepreankielellään, mutta nyt selkeästi oli sanomisen tarve oli sitä luokkaa että englanninsanavarastoa lähdetään etsimään.

“Sama asia, kohta koko maailma!!!” hän sanoo viittoen kohti telkkaria. Uutiskuvan kulmassa lukee CNN mutta teksteistä en saa selvää, että puhutaanko nyt siitä että ihmiset protestoi ylipäätään, vaiko kenties protestien aikana syntyneistä ongelmista. Yoe nyökyttelee.

“Ihan koko maailma! Kohta kaikki on noin! Maailma on muuttumassa!” Nyökyttelen lisää.

“Katso, kuin veljekset! Koko maailma, paitsi Israel! ” Muutan nyökyttelyni pikaisesti mahdollisimman non-konfrontaationaaliseksi ahaa:ksi. Jätkän eleistä en saa selvää onko tämä seikka hänen mielestään hyvä vai huono asia.

“Tiedätkö miksi?” Yoe lisää nonkonfrontaationalisuutta ja tietämättömyyttä fasadiin ja toivoo että jätkä huomaisi että on hyvin tarkasti saanut laskettua ne tarvittavat 22 shekeliä ja viiskytropoa pöytään ja saisi vastalahjaksi ostoksensa.

“Koska Israel ihmiset hyvä! Vaikka koko maailma noin, israel ei!” Onnekseni puotiin saapuu toinen asiakas joka alkaa välittömästi tilittää jotain kielellä jonka arvelen olevan amharaa; kassajätkä irroittaa huomionsa musta ja pääsen livahtamaan kotikujilleni.

—

Kun ympärillä olevissa maissa miljoonat osoittavat mieltään, Israelissa on hiljaista. Sinnikkäät pienet kansalaisjärjestöt protestoivat joka ainoa viikko hallituksen Palestiina-politiikkaa vastaan, mutta vaikka yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus paiskoo heikommassa asemassa olevia kansanluokkia (näitä on siis monia muitakin kuin ne ilmeisimmät) pitkin kuivuneita jokiuomia, väki ei nouse barrikadeille. Ei näy tuhansien ihmisien joukkokokoontumisia. Vasemmistoliberaaliopiskelijat jakavat facebookissa tulenkatkuista kommentaaria korruptiosta, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä, mutta vaikka keskiluokka on Yoen maailmankuvaan nähden aivan uskomattoman surkeassa tilassa ja valtakoneisto hallitsee ihmisten yksityistä elämää naurettavassa määrin ei liikekannallepanoa tapahdu.

Sanovat että johtuu pakolaismentaliteetista. Että kaikkiin on istutettu jo pienenä muinainen epävarmuus, huoli siitä että jos et käyttäydy hyvin niin heitämme sut ulos. Olkoon, että vaalilupaukset on kaikki petetty. Olkoon, että maan varat ja tulevaisuus on kourallisen oligarkkiperheiden käsissä. Olkoon että idioottimainen ulkopolitiikka tekee kansainvälisen elämän hankalaksi ja yliopistorahoitus kuivuu. Olkoon mitä vaan – kunhan saadaan polttaa ja juoda rauhassa ilman et kukaan tulee potkimaan päähän. Olkaamme kiitollisia, että Jerusalemin Pride-kulkue saatiin ylipäätään järjestettyä – vaikka se sitten tapahtuikin yliopiston suljetun kampuksen urheilukentällä.

Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain uutta. Alkukeväästä hallitus laski kassalippaasaan lojuvat roposet ja totesi määrän riittämättömäksi. Tarvittiin pikaisia toimenpiteitä. Verotusta on tuunattava. Kukaan ei hämmästynyt pääomaverotuksen tai rikkaimman kansanluokan tuloverotuksen muuttumattomuudesta, mutta yhteiskuntatieteistä mitään ymmärtämätön Yoekin kohotti kulmakarvojaan kuullessaan että valtion hummailujen rahoittaminen alkoi tupakka – ja alkoholiverojen nostamisesta. Kansa teki mitä se tekee kun näin käy – siirtyy halvempiin. Ei savukkeita vaan sätkätupakkaa. Viina on sitä halvinta arakkia (ouzo on arakin hienosteluversio) – Elite Arak, 35 shekeliä eli seittemänjapuoleuroo/pullo. Elämä jatkuu.

Kunnes nyt aivan hiljattain talousministeri Lapid – karismaattinen TV-persoona joka nousi viime vaaleissa parrasvalojen loisteeseen peräänkuuluttamalla työväenluokan sorron lopettamista – totesi että eihän näillä tupakkaveroilla vielä rahoiteta tätä mun uutta maasturia, ja ajoi läpi pikaisen muutoksen: halvan kotimaisen Arakin hinta kaksinkertaiseksi. Ai ette tykkää vai, epäreilua? No okeiokei, sanotaan että samalla nyt lasketaan singlemaltwhiskyjen hintaa, käviskö? We have a deal. (sivuhuomautus: youtubessa on tolkuttomasti videopätkiä joissa Hitler suuttuu kuullessaan Lapidin toimista. Tässä on jotain hykerryttävän kieroa.)

Yoelle tuli tuossa hiljattain taas täysiä vuosia lasiin, ja tyypillisesti sitä juhlistaakseni karkasin vähän ulkomaille. Tuliaisostoksilla huomasin kun mistään – MISTÄÄN – ei arakkia löydy – vain jotain kalliita libanonilaisia tuontijuomia. Kassahenkilöt hymähtelivät hämmästykselleni, kaikki liikkeellesaatavissa oleva arak myytiin kuulemma eilen. Onneksi okinawalaiset äijät ei tee eroa israelilaisen ja libanonilaisen viinan välillä (tykkäävät kummastakin), ja lähi-itään palatessani tuliais-awamori sekä singlemaltviski otettiin riemulauluin vastaan. Labranväen kanssa keskustellaan tulevaisuudesta, kerron muinaisesta kieltolaista ja pohditaan koti (= labra)polttoa. Tavallisesti hiljaisemmatkin kaverit alkavat sauhuta. Miten kaiken yhteiskunnallisen oikeudettomuuden voi kestää ja lupaukset unohtaa SELVIN PÄIN? Koittaisitte nyt edes hetken pitää taukoa vietyänne leivän suustamme ennenkuin laitatte lisää kaviaaria omalle lautaselleen?

Mitäänhän en edelleenkään yhteiskunta-asioista ymmärrä, mutta eikö nyt pitäisi olla varsin selvää että viinaa ja sirkushuveja pitää olla?

Vieläkään ei kansa nouse kaduille. Mutta jotain on ilmassa, sanon sen nyt jo. Bloggareiden kynät raapivat ruutuja (kirjoitusten sisällöstä en osaa paljon sanoa, kuulen vain kun kaverit keittiössä vaahtoavat kuinka taas paikallinen Mikki Rautalahti tai Jaana Wessman on kirjoittanut nerokkaan tekstin). Pienimuotoisia protesteja on yhä useammin – yksi labran opiskelijapojista kävi suorastaan käsikahakkaan poliisin kanssa tilaisuudessa, jossa peräänkuulutettiin lupauksia. Viraalivideot leviävät – henk.koht.suosikkinani tämä paikallisten kuuluisuuksien kyhäämä korvaan tarttuva renkutus:

jos et halua et tehdään sulle mubarakit – jätä rauhaan meidän arakit!

(all tigu’u lanu baa’rak! /
!אל תגעו לנו בערק.)

Ja jos ensi vuonna näette, arvon lukijani, tv-kuvaa massamielenosoituksista Israelin pääministerin virka-asunnon parkkipaikalta (selkeän kauaskatsoisesti ei muuten ole siihen rakennettu minkäänlaista aukiota tai muuta kokoontumispaikkaa), niin tästä se on sitten alkanut ja sen nimi on Arakkikevät.

(Jottei nyt tulisi tilanteesta aivan vääränlainen kuva, paikallinen väestö nauttii alkoholia aivan minimaalisesti esimerkiksi suomalaisiin verrattuna, enkä ole kertaakaan nähnyt ketään kavereistani varsinaisesti humaltuneena – pienessä sievässä korkeintaan. Kaikki on suhteellista.)

—

Kävin myös Jordanissa kiipeilemässä kanjoneissa labraporukan ja proffan kanssa. Oli kivaa. Labran teknikko melkein kuoli putoavan kivenlohkareen alle autenttisissa Indiana Jones-maisemissa. Nukuin 50-metrisen vesiputouksen vierellä. Kun ei arakkia saanut mistään, ostin Israelin ja Jordanin hankalarajan taxfreestä jättipullon Finlandiaa, joka saatiin pysymään sopivan viileänä säilyttämällä sitä vesiputouksissa ja jolla pidettiin koko porukka sopivassa mielentilassa kolme päivää. Vierailin Wienissä pikaisella aamukahvilla siskon ja siskontyttären kanssa. Tokiossa kännykkä- ja kynäostoksilla ja ichiran-raamen-lounaalla. Okinawalla surffasin kolmesti ja hajoitin taloani lisää (nyt se alkaa olla melkein siinä kunnossa että mitään hajotettavaa ei ole, ja voidaan alkaa harkita uudelleenrakennusta). Laitoin autoni romuttamolle. Havaitsin Koiran olevan niin hyvässä kunnossa että piti huolehtijoille oikein mainita et jos vähän vähemmän paapottais sitä. Ensimmäistä kertaa eläissäni lensin oikeen hyvässä kaaressa hevosen selästä – edelleenkin villihevosen tilassa oleva Yonaguni-oriimme oli sitä mieltä yhtäkkiä että hän haluaa mennä kieriskelemään mereen eikä satulatta ja suitsitta pysynyt siinä rodeossa edes Yoe kyydissä.

Iso Juttumme on under review Neuron-journaalissa. Kalenterini väittää mulla olevan tällä hetkellä työn alla 4 muuta artikkelia. Kiirettä pitää. Paraikaa koitan ostaa itselleni lentoja maailman ympäri ensi kuuksi. Kaikkea muutakin tapahtuu, mutta niistä sitten ensi kerralla.

Helevetin etana

Hilazon Slech!

Muita oppimiani juttuja mitä nyt mieleen tulee:

Tit karer! / Tiraga! – chillaa!
Alapanim – facepalm
kruvit – kukkakaali. kruv – kaali tai nyrkkeily. gezer – porkkana. nisui – (tieteellinen) koe.
agvaniot – tomaatit. Ei pidä sekoittaa avganiot (afgaaninaiset) kanssa.
avatiach – vesimeloni. ze’ev – susi. sus – hevonen. chatul – kissa. kelev – koira. dag – kala. parpar – perhonen. para para – lehmä kerrallaan.
Bali lamutt! – haluan kuolla
zelofee! – Eioreiluu
lech zdajen – painu helvettiin
Shamen – läski. Atslan – laiska. Tipesh – tyhmä.
sherutim – vessa. Maschriat – haisee.
ma olech? – “OMG what’s going on?”
eifo tahtonim? – missä on alkkarit
jeshli? – onko sulla? einli – ei oo.
ani lo yodaat klum – en tiiä mitään
ze kef – siistiä.
beseder – OK
lo kolkach tov – ei kovin hyvin
sababa – jees
jesh kesef? – Onks fyrkkaa?
ze batuach – selvä homma
ani lorotza schnitzelim! En halua wienerleikkeitä!
chumus – hummus. (ei saa sekoittaa gvina:n (juusto) kanssa, tai tulee yamanipoliis – jemeniläispoliisi – pamputtamaan ruokakulttuurin pahoinpitelemisestä).
melach – suola. yam hamelach – Kuollutmeri.
moach katan – pikkuaivot. taim – solut.
oi va voi! jesh dam harbe – voivoivoi, on paljon verta!
taim – hyvää (tasty). yofi – hyvä. yafa – kaunis (nainen). mamemet – upea. chamuda – söpö.
jifa – roska. (Tää on oikeasti arabiaa mutta käytetään molemminpuolin – meillä erityisesti siinä kontekstissa kun koetta tehdessä elektrodissa on jotain töhnää ja se tukkeentuu)
off – kana (mikä tekee lauseesta “Fuck off” varsin huvittavan.)
ash – tuli. “Jesh ash?” onko tulta. “galgelet” = kääriä sätkä.
shtok, ani medaberet! – turpa kii, mä puhun nyt! (hyödyllinen labraseminaareissa.)

Konseptirintamalla on paljon uutta.

“Ekat housut” – se kun ultraortodoksityttö lakkaa olemasta uskovainen ja hankkii itselleen housut. Kuulemma monille on tosi yllättävää se et housuissa on muitakin piirteitä kuin se et niihin mennään sisään.

“Mitz ashkenazim” (Ashkenazimehu) – aurinkovoide. Kuulin tämän myös arabiaksi mutta unohdin jo.

Laskuvarjosotilailla on punaiset maiharit ja jos ne on oikeasti palveluksessa niin ne pitää paitaa housujen päällä.

Olemassa on erilaisia bussifirmoja, kuten ilmeisesti Suomessakin toimiva Veolia. Firmojen kanssa pitää olla tarkkana, koska joissakin on sellainen sääntö että naiset istuu bussin takaosassa.

“Ei enää kirjekuoria-tanssi” on se kun mikrotukipoika joraa keittiössä juhlistaen armeijavelvollisuudesta vapautuksen saamisestaan.

Aamiainen: kaasuhellan liekillä suoraan kärvennetty pitaleivän puolikas ja arabipuolelta ostettua kaardemummakahvia. Iltapala: samalla lailla kypsennetty toinen puolikas ja olutpullo.

Yksi opiskelijoistani (niitä jotka kiltisti laittaa yoelle ruokaa) kertoi yhtenä aamuna että tänään on tehnyt hän hodareita. Lounaalla saan eteeni grillimakkaroita, jotka on viilletty pitkittäin auki ja täytteeksi on laitettu perunamuusia. Multikultturelli kulinaarihämmennys seuraa.

Paikallinen goottityttö ei tunnistanut Ankh-symbolia (Jura-viskipullon kyljessä).

Labrassa on viikottain, keskiviikkoaamuisin semma. Aloitetaan sika-aikaisin mutta jokainen tuo vuorollaan aamiaisen, ja jokainen (paitsi yoe joka ei osaa ostaa edes oikeaa määrää leipää porukalle) taistelee kunniasta tehdä paras aamiainen ikinä. Seminaareissa huudetaan, nauretaan, heitellään lusikoita ja vesimeloniviipaleita. Valkotaululla on pitkään jatkunut tilastotutkimus siitä, kenen läsnäollessa aletaan puhua tuhmia. Proffamme on kuuluisa siitä, että sen lisäksi että tuppaa kysymään aina sen kaikkein vaikeimman kysymyksen eikä päästä opiskelijoita helpolla jos journalclub-esitykseen valitussa paperissa on jotain Tyhmää, myös siitä että sotavamman takia kuulee erittäin huonosti ja kyllästyessään esitykseen “vaivihkaa” laittaa kuulolaitteensa pois päältä. Labran ulkopuoliset opiskelijat jotka proffan kursseilla käyvät vapisevat kauhusta tenttejä odottaessaan (tyypillisesti niihin ilmestyy kysymyksiä tyyliin “kerro miten vestibulo-okulaarirefleksi toimii a) kansainvälisellä avaruusasemalla b) laskuvarjohypyn aikana c) sukelluksilla” – kuulemma opiskelijat ovat valittaneet että kysymys oli epäreilu koska he eivät ole koskaan SUKELTANEET.) Oma labramme lojuu pihalla invaparkkipaikalla kahvia juoden ja (ne muut myös) (kaikenlaisia) sätkiä polttaen ja pomo ajaa meille moottoripyörällä tuoreita mulperimarjoja ja kirsikoita.

Kävin kerran vierailulla toisen labran semmassa, oman opiskelijatyttöni kanssa. Olimme molemmat paniikissa ja hikoilimme. Koko kaksituntisen seminaarin aikana kukaan ei korottanut ääntään ja tyypit viittas puheenvuoroja.

Olemme tunnetusti yliopiston päättömin, sekopäisin ja legendaarisin labra.

lisää kulttuuritörmäyksiä

Halusin ostaa voita. Suolaa sisältävää, kun olen niin vanhanaikainen että tykkään moisesta. Viimeaikojen kiireiden vuoksi en ole ehtinyt isoon markettiin, ja iltamyöhällä aukiolevissa myymälöissä ei ole ollut tarjolla sitä sellaista merkkiä jossa lukisi elämäähelpottavasti että “lightly salted” tms englannin kielellä. Valitin tätä kauheaa ongelmaa työkaverilleni, joka ystävällisesti opetti mulle että miten kirjotetaan hepreaksi että suolattu.

maluah.

Tai jotain sinnepäin. Hyvin lähellä myös muita sanoja, mutta painoin mieleeni kirjoitustavan jossa on m ja l ja o/u ja ch ja miltä se näyttää kaksilla eri kirjaimilla.
Ei silti löydy pienen 24/6 -aukiolevan puodin hyllyltä.
Vaan ei hätää, muistan että toinen työkaveri oli sanonut että suolatut voit ovat aina kulta-punaisissa paketeissa ja suolattomat sini-vihreissä, ja löydän voihyllystä juurikin sopivankokoisen pienen kultapunaisen paketin.

Harmistuksekseni huomaan kotona että se olikin hiivaa.

—

Toissaviikon rytinät sen verran ehkä vaikuttivat maailmankuvaan, että sitä tulee mietittyä kummallisia asioita. Kuten että onkohan tuo ääni nyt katupora vai joku konetuliase. Ja sitä, että järjellä ajateltunahan, ilotulituksen ja muun tulituksen rytmityksessä on aika pakko olla eroa, että ilotulituksen paukkuvälit on lähempänä gaussiaanista jakaumaa ja muunlaisessa olisi jotain patterneita. Ja kun postilaatikossa on kummallinen pieni paketti tuntemattomalta lähettäjältä ja vielä jollekulle muulle kuin mulle osoitettuna, niin hetkellisesti arvelutti että uskaltaako sen ottaa sieltä laatikosta ulos. (Otin ja vein postiin, ei oo mun ongelma.)

—

Kerroin duunikaverilleni tulevien viikkojen koeaikatauluja tuunatessamme, että menen sitten jouluksi suomeen. “Okei. Milloin on joulu?” (Kaikki ovat hyvin koulutettua väkeä joten tietävät (kai) että se on joskus joulukuussa, mutta fiilis taitaa olla että suurinpiirtein joulukuun kymmenennen päivän tietämillä.)

Ja monet ovat aina hämmentyneitä kun kerron että “tänä vuonna ehdin tekemään enää viisi koetta” – täkäläisten mielissä vuosi alkaa noin lokakuussa ja nyt eletään uuden vuoden ensimmäisiä viikkoja vielä.

Japanissakin toki on hiukan erilainen ajanlasku, Okinawalla “kiinalainen uusivuosi” on tärkeämpi kuin joulu/tammikuun vaihde, mutta kyllä kaikki kuitenkin ymmärtävät että “Oikeasti” vuosi alkaa tammikuussa. Täällä ei.

Ja kaiken lisäksi: näiden mukaan maailmanloppu tulee joulukuun 12. päivä eikä 21. päivä. Syytän väärään suuntaan lukemista tästä erehtymisestä. Tai sit ne sekoittaa joulun ja maailmanlopun.

—

Hepreanopiskelu sujuu hiljakseen. Osaan sanoa että “Tule luokseni, etana!” ja “Pikkuaivojen syvät tumakkeet ovat värjäytyneet punaisiksi”. Toisinaan olen hyvin tyytyväinen etten sen enempää osaa – labran “keskustelukulttuuri” kuulostaa kovasti riitelemiseltä ja voin kielitaidottomana täysin seesteisesti jättäytyä sen ulkopuolelle.

Pelkkää hepreaa

Niin siinä vaan kävi. Aina kun taannoin kysyttiin että mitäs seuraavaksi, mistäpäin sitä suostuisi töitä vastaanottamaan, niin vastaus kulki sitä rataa että jos kerta olen mennyt hukkaamaan niinkin paljon energiaa ja aikaa elämästäni että kykenen kommunikoimaan seitsemällä kielellä, ainakin voisi valkata maan jonka kieltä jotenkuten pärjää. Tämä oli osittain sarkasmia, tarkoituksena viestiä että melkein ihan minne vaan voin lähteä; sanoin aina kuitenkin että skippaan Kiinan ja Korean. Näillä rajoitteilla hupsusti arvelin koko loppumaailman varteenotettavan tieteen olevan helposti lähestyttävissä.

Sitten tulin valinneeksi maan jossa puhutaan kahta kieltä joista en osaa sanaakaan enkä kirjaintakaan. Heprea ja arabia. Voi äly.

Olen pitänyt aina periaatteena että vaikka englanninkielellä pärjäisikin, on kohteliasta isäntämaata kohtaan ainakin yrittää opiskella paikallista kieltä; ja kun hetken aikaa täällä kaupungilla kuljeskeli ja löysi itsensä harva se ilta hikoilemassa kaupan maitotuotetiskillä yrittäen arvata että mikä näistä kaikista tetrapak-purkeista sisältää maitoa, ja ravintolassa on TAAS tilanteessa jossa ei uskalla tilata mitään kun ei osaa edes tavata menuusta että onko annoksessa kenties kuollut kala vai ei, niin otin teknolelut esiin ja aloin latailemaan erilaisia opiskelun tutkituotteita. Puhumattakaan siitä jokaviikkoisesta arpapelistä kun etsii pankkiautomaattia joka a) tarjoaisi rahaa omistamaani korttia vastaan ja b) painelee sitten automaatin heprean, arabian ja venäjänkielisiä nappeja täysin arvausten varassa, jännittäen että tuliko nyt painettua sellaista namiskaa joka syö kortin. (Ilokseni tosin huomaan ymmärtäväni venäjää, pienen yrittämisen jälkeen myös kirjoitettua venäjää, kohtalaisen hyvin. Itänaapurimme kieli on pelastanut tiukassa tilanteessa jo useamman kerran…)

Asiaa tavallaan helpottaa se, että yliopistoni (the Hebrew University of Jerusalem) ei varsinaisesti arabiaa opeta. Hämmentävästi myöskään kadulta löytyvien tuhansien “opi heprea viikossa!”-kurssimainoksien seasta ei löydy yhtäkään joka lupailisi ihmeenkaltaista kielineroutta toisessa kotimaisessa. Työkavereilta kysellessäni vastaukset olivat lähinnä kummastuneita moisen ajanhukan pohtimisesta, miksi ihmeessä sä sitä haluaisit opiskella? Kenen kanssa sä sitä muka puhuisit?

… tästä aiheesta sitten toiste lisää. Ehkä. Mutta siis ei tartte kovasti ihmetellä että kummasta kielestä opiskelut aloittais.

Enivei, sain mukavan liikkeellelähdön kielenopiskeluun asuessani ensimmäiset puolitoista kuukautta oliivifarmarisukuisen työtoverini luona. Oliivitytön pienessä asunnossa asui myös aviomies ja kaksi lasta, toinen kolmen vanha ja toinen vajaan vuoden; nuorempi oli juuri aloittelemassa ensimmäisten sanojensa kanssa, ja vanhempi siinä vaiheessa että ei huomaa että Yoe ei ymmärrä vaan tulee kertomaan suuresti kaikenlaista. Opin siis hyvinkin nopeasti sanomaan “äiti”, “isä”, “ei”,”anna”, “kiitos”, “tule”, “missä on tutti” ja muuta oleellista. Hepreankieliset aakkoset (alefbetit) opin kun katsoin isomman tytön tykkäämän aakkoslauluvideon youtubesta noin sata kertaa putkeen. Kuvakirja opetti koirat, kissat, kalat ja hevoset. Piirrettiin tussilla tauluun eläimiä ja niiden nimiä. Numerot ja värit. Kyl tää tästä, ajattelin.

Vaan on tää hankala kieli. Epälooginen ja kummallisen kuuloinen. Japani sopii korvaan ja suuhun paljon helpommin … “atroza lechol aruchattsororaim achschav?” vs.”ima hirugohan tabetai?” Jättävät pirulaiset vielä vokaalit kirjoittamatta. Ja vaikka tikkukirjaimet osaankin niin käsinkirjoitetusta lapusta en ota ensimmäistäkään kirjainta irti. Kaikenlaiset sanat muuttuu sen mukaan onko puhuja tai kohde nainen tai mies, ja toistaiseksi en ole löytänyt (kuuntelemalla) selkeää logiikkaa muuntautumisiin. “Ohel” on ruoka, “lehol” on syödä, “Oleh” on mennä, ja kaikkien juurisanat on jotain ihan muuta.  Ehkä tältä tuntuu ihmisestä joka yrittää opiskella suomea. Mut meillä ainakin kaikki kirjaimet kirjoitetaan asiallisesti.

Vaan ei auta. Kielitaidottomana en halua asua… ottaa päähän joka kerta kun on torilla ostamassa jotain eikä tosiaankaan voi olla varma tuliko maksaneeksi tuplasti kun meni taas ohi mitä sanottiin. Hiukan vaan pelottaa että riittääkö päässä kapasiteettia uudelle kielelle vai tuleeko pakko-uninstall jollekin edelliselle kielelle…