Solidaarisuusvaahto, osa II

Koettakaa kestää tämä tunteilu, mutta siltä varalta että suomalainen lehdistö ei huomaa mainita rankimmasta poliittisesta kannannotosta vähään aikaan mitä television kautta maailmalle on levinnyt, vaahtoan hiukan.
Oli Yet Another Muistokonsertti niiden kasikytluvun Solidaarisuusliikkeen alkutoimiin liittyen. Suora lähetys Varsovasta, paikalla itäisen Euroopan kerma kutsuvieraina ja lavalla parhaat Puolan nykyartistit. Yleisön joukossa heiluu jokunen banneri, mutta Ukrainan viimetalvisten itsenäisyysräppäreiden esityksen aikana jostain yleisömeren laitamilta nousee suuri Valko-Venäjän lippu. Se vanha lippu, jota myös vapaan valko-venäjän lipuksi kutsuvat. Kukaan ei kisko lippua nurin, ei vaikka se heiluu myöhemmin keskellä kamerakuvaa.
Konsertin loppua kohti tunnelma kohoaa taivaisiin, koko esiintyjäkaari laulaa yleisön kanssa yhdessä sotatilan aikaan kielletyissä kapakoissa laulettua laulua – ja jumankeuta, se valko-venäjän lippu nousee lavalle kuin olympiatuli stadionintorniin.
Toisin kuin missään mitä odottaisi näkevän Erään Demokraattisuuden Tyyssijan historiaa juhlistavassa esityksessä, lopputekstit eivät virtaa hitaasti liehuvan Puolan lipun yli. Sen sijaan minuuttitolkulla katson kuinka oranssin vastavallankumouksen äänet Ukrainasta heiluttavat maailman kameroille uhmakkaasti valkovenäjän kapinalippua valtiollisen TV-kanavan hievahtamatta.
Jos tuossa ei ole munaa, niin sit ei missään.

“Are you doing all right tonight?”

Somewhere in Poland, August 26th, close to midnight
Jarre soittaa Gdanskin telakoilla, 25 vuotta Solidaarisuuden alun jalkeen. Zywiec-olutta, Kabanos-makkaraa ja kyyneleet silmissa.
Joko siita on 25 vuotta? Vastako on 25 vuotta kulunut siita, kun muistan televisiokuvien sulautuneen perheeni henkilokohtaiseen suruun ja hataan. En tieda oliko silloin viela varitelevisiota vai ovatko kuvat kaduilla aseistautuneita joukkoja pakenevista ihmisista muuttuneet rakeisiksi vain mieleni sohvantaustoija kolutessaan.
L.W. puhuu toivon liekista jolla sukupolvet voivat kaataa edellisten rakentamat erehdysten muurit. Puhuu esimerikkina olemisesta muulle maailmalle.
Neljannesvuosisata. Kulttuuripalatsi loistaa kilpaa naapuruston teraslasipilvenpiirtajien kanssa, ja alakerran 24h pankkiautomaatti antaa rahaa kortilla rahaa suoraan japanilaiselta pankkitililtani.
Muuttuiko maailma yhtaan paremmaksi?

Se review…

Olen nyt useamman päivän istunut sen aikaisemminmainitun review-artikkelin kimpussa. Pomo oli tehnyt sen kanssa hommia viikonlopun yli, ja antoi teoksen mulle alkuviikoksi…
Tiedättehän, miten raivostuttavaa on kun esimies laittaa huomautuksia tekstinne sivuun, tyyliin “tähän vois tulla pari lausetta aiheesta X” ja “Y!!” ja “referenssejä!”?
Huomasin kirjoittavani pomolleni aivan samanlaisia juttuja. Sen lisäksi että sillä kielikuvallisella punakynällä yliviivailin kokonaisia lauseita ja revin hiuksiani pohtien että mitähän se nyt yrittää tällä sanoa, ja eikö se tiedä että ei englanniksi sanota noin vaikka saksaksi sanottaisiinkin. Tiistain päätteeksi palautin teksin pomolle toivoen että se ymmärtää että se on vielä täysin raakile, enkä halua nimeäni noin hutiloidun jutun kanteen…
Niinkuin joku irkissä totesi, ehkä muhun on osunut jotain pomousnakkuloita sillä välin kun katsoin toiseen suuntaan. Pelottavaa.
Toisaalta, mulla alkaa olla päässä asioita, joista vois ehkä tulla lista, josta vois ehkä myöhemmin tarkistaa että onkos nyt oikeilla raiteilla. Jos siis joskus rupeaisi omaa sirkusta pyörittämään.
Lähtien siitä, että jos vaan mitenkään pystyn, ensimmäiset kaksi ihmistä jotka palkkaan ovat huippuhyvä sihteeri ja laborantti, joka on luotettava kuin kallio. Ja vasta sen jälkeen alan katselemaan että josko niitä tutkijanplanttujakin…
Nyt, 14 päivää ilman töitä. Saa nähdä miten pärjään. En välttämättä päivitä tätä sinä aikana, mutta siltä varalta että tämänpäiväistä (7.2 Richeriä Sendaissa) voimakkaampi järistys osuu tokioon sillä välin, on siltikin melko EPÄtodennäköistä että olisin joutunut romahtavan talon raunioihin.

Izakayassa kuultua

A: … niin, se huhu, kenestä tulee seuraava instituutin pomo?
B: mä kuulin että se on Dr. X.
A: Dr X? Ei sillä o mitään mahdollisuuksia. Se ei ole Tokyo University Medical Schoolista.
Vaikka kuin ollaan kansainvälinen firma, jotkut asiat ei muutu. Niinkuin se, että johto tulee TouDaista.
Koizumi sitten jätti sodan loppumisen muistopäivänä käymärrä Yasukunissa kunnioittamassa sodassa kuolleita esi-isiään; sen sijaan pyysi anteeksi maailmalta (jälleen kerran) Japanin toimia toisessa maailmansodassa. Tästä huolimatta emme tiedä vielä miten käy postilaitoksen…

Punttisalilla kuultua

Sunnuntai-aamupäivänä naisten pukuhuoneessa:
A: “Mä oonny vihdoi päässy kesälomalle. Perjantai-illasta-asti vapaalla. Ihanaa!”
B: “Loistavaa, mihin asti sul on lomaa?”
A: “Sunnuntai-iltaan.”
B: “just joo…”
A: “… siis, ENS viikon sunnuntai-iltaan.”
B: “Heeeeee?!?! Nagaaaiii!”

Pieni muistutus itselle

JAL:lilla ei sitten lennetä.
Siitä lentohistorian pahimmasta yhden koneen onnettomuudesta on tänään kulunut 20 vuotta, ja joka saamarin kanava syöttää järkyttävää ja traagista uudelleenelävöitettyä draamaa kyseisen päivän tapahtumista. Näytetään kuinka vanhemmat veivät lapsensa kentälle ja miten sitten myöhemmin turmahetkellä äiti kokee kylmän tunteen rinnassaan laittaessaan illallista miehelleen. Lentäjien viimeisiä sanoja black boxista ja lennonjohdon kanssa on soitettu niin paljon että osaan sen kohta ulkoa. Näytetään ruumiiden kantamista kaukaiselta vuorelta. Uhrien hätäisesti paperipussin vereen tahriintuneeseen kylkeen kirjoittamia viimeisiä sanoja rakkailleen.
Lehtien uutissivut ovat täynnä JALin nykyisten johtajien haastatteluja siitä kuinka nykyään JAL panostaa turvallisuuteen – ja viimeksi eilen JALlin koneesta tipahti iso pala laskeutumisen yhteydessä. Heti perässä tullut korealainen kone ajoi sirpaleeseen ja puhkoi renkaansa. Ja niitä palasia on tipahdellut viime aikoina aika lailla liian usein. (JAL on ulkoistanut koneittensa huollosta 38%).
En nyt ole ihan varma, mutta katson uutisia, jossa ilmeisesti oltiin kuvaamassa muistopäivän puheiden taustalle JALlin konetta joka oli lähdössä Honoluluun. Kone nousee kiitoradalta ilman ongelmia, mutta sitten kuvassa näkyy tulenleimaus. Hetken aikaa näyttää todella pahalta, sitten loimotus heikkenee. Mikään englanninkielinen uutispalvelu ei kerro mulle vielä detaileja, mutta rikaixulin avulla luen asahi.comin japaninkielisiltä sivuilta että kone laskeutui hetkeä myöhemmin samalle kentälle. Ei henkilövahinkoja, mutta ei nyt erityisemmin tee mieli JALlilla lentää. Mielummin vaikka Discoverylla – vaikka siitä irtosi pala, pojat osas korjata tilanteen.

Voittoarpa, osa II

Luettuani tuon mulle yhtäkkiä valkeni, kuinka järjettömän hyväosainen ja etuoikeutettu ja onnekas olen. Gradupaikka jotenkin materialisoitui kun satuin vahingossa henkilön X luennolle ja vastasin 2+:n edestä tenttikysymyksiin ja roikuin aikani labrassa; Grad school-paikka vähän samantyylisellä ‘oikeassa paikassa avasi suunsa oikeaan aikaan’ -siirrolla jo ennen maisterintutkintoa; post doc paikka Japanissa – joka itse asiassa ei enää edes ole post doc, vaan ihan virallinen ‘research scientist’ – sattumanvaraisen googletuksen tuloksena löytyneen kesäharjoitteluohjelman ansiosta, kuukausia ennen väittelyä. Kaikki on napsahdellut eteen kuin Manulle illallinen, vai mitenkä sitä aikoinaan sanottiin.
Hävettää oikeastaan, kuinka paljon olen kitissyt ja vinettänyt vuosien aikana siitä miten on hankalaa elo; vaikka paljon on ollut niitä mukavia 3kk:n pätkätöitä, varsinaisesti koskaan ei ole tarvinnut Oikeasti olla huolissaan siitä millä maksaa sen ainaisen visalaskunsa. Vaikka aina voi hävitä ja koskaan ei oo helppoo, nykyiset huoleni sen paljon-puhutun urani tulevaisuudesta ovat lähinnä sitä tasoa että jaksanko/saanko aikaan tarpeeksi jotta saan hyviä julkaisuja jotta jokin seuraava instituutti joka mua sattuu miellyttämään haluaa palkata mut ehdoilla jotka saa mut näkemään taas lisää vaivaa niiden eteen.
Pääasiallinen syy tähän kuitenkin lienee se, että olen alusta alkaen lähtenyt siitä, että lähdettävä on. Suomeen jos olisin jäänyt niin kyllä olisin sitä yhtä ja ainoaa assistentuurinvirkaa tosiaankin metsästämässä hampaisiin asti aseistautuneena. Ulkomailla ei kerry ikälisiä eikä eläkevuosia, mutta jonkin asian on *pakko* muuttua Suomen akateemisissa rakenteissa, jotta ainoaksi vaihtoehdoksi tieteen tekoa rakastaville ei jää vuosikymmenien kiertolaisuus suuren maailman norsunluutornien välillä.
Joka tapauksessa, vanha sykkismi-oireyhtymä antaa taas merkkejä olemassaolostaan: kaikki mahdollisuudet annettu hopeatarjottimella, jos et pääse tähtiin – olet kelvoton luuseri ja voit syyttää kaikesta vain itseäsi.
(Akatiimi-link via Janka)

No more Shining Harmony?

After proper prioritising of my to-do -lists, I find myself realising that I need a new blog. Since I’m moving out of the City of Shining Harmony by the end of the month… The current layout is over 18 months old already so time to update that as well, but, what on earth am I going to call the new result? The new house is in Ikebukuro (can be translated as pondbag), close to Kanamecho (sort of like “the point town”) subway station, in Toshima-ku (“rich”, or “excellent island” -ward), none of which strikes me particularly inviting. And I’m somewhat bored with the schema of naming after the address, after all, this is not a Tokyo-blog in the sense of Kallioblogi being a blog of Kallio…
Besides, I’m pretty sure that I’ll be writing mainly in Finnish from now on – as I’ve done for some time already. I have this growing feeling that my Finnish writing skills are getting worse by the day, and while writing I sometimes need to concentrate on the proper endings of words, ie. I definetly need to practise that. So, if there was anyone reading this blog, who does not understand Finnish and would deeply regret missing the superbly interesting details of my daily chores and hardships, please let me know soon. (Once in a while I’ll problably write in english, just because sometimes it feels better.)
(Kanamechoosta saa tietysti helposti kanametson.)
Oh well. Like I had nothing more important to worry about. In worst case, I’ll just keep the good ol’name (since I’ll be still working in Wako-shi).

Voittoarpa

Juttelin tuossa päivänä muutamana tuntemani lentäjäkundin kanssa. Se kertoi posket innosta hehkuen, miten se saa upgradettua lentokonettaan niin että siihen lisätään pyörien paikalle sukset. Tai siis, ilmeisesti tyyppi vaihtaa koneensa sellaiseen jossa on sukset.
Kuulostaako huippuhienolta?
“Suksikoneella laskeudutaan paikkoihin joissa on lunta. Kuten, Etelänapamantereelle tai Grönlantiin. Irakissa ei ole lunta.”
Tyyppi siis on jenkkiarmeijalla töissä.

Crash

Eilen pää meinas sirpaloitua. Tajuan että olen kriittisesti loman tarpeessa. Valitettavasti sitä ei ole riittävästi luvassa. Työpäiviä liian vähän, erilaisia osaprojekteja liian paljon, ja vaikka priorisoinkin loogisesti, aivoissa ajatukset on 2500-palaisen palapelin paloja joita joku ravistelee laatikossa. Jos löytäisi edes yhden yläreunapalan, edes sellaisen jossa on pelkkää tasaista sinisyyttä, tai alareunapalan joka on yhtä lailla tasaisen harmaa…
Rauhoitan itseäni sillä ajatuksella, että pian olen hetken aikaa siinä paikassa johon pakenen ajatuksissani kun on liian vaikeaa.
Seat 27A, vasemman siiven etupuolella, ikkunan takana Aasian peittävä tasainen harmaa pilvipeitto. Turvassa käsinojien ja niskatuen syleilyssä.
—
Siskoni synnytti eilen pojan. Vaikka meinaan pakahtua onnesta, luita ja ytimiä kalvaa jo valmiiksi huoli kaikista niistä suruista joita uusi ihminen joutuu eläissään kohtaamaan. If there is any grace in me, let it pass to him.