ja taas mennään

… nimittäin konferensoimaan. Tällä kertaa suuntana Sydneyssä järjestettävä “Aussi-SfN”; muu labranväki on lentänyt sinne jo aikaisemmin (kuulemma Bondi Beach on aika hyvä spotti jutella epälineaarista dynamiikkaa). Posterikin on aikaansaatu: vimmaisen analyysi – ja koodausputken tuloksena sain sotkuisesta dataläjästäni puristettua ehdottomat minimikriteerit täyttävät määrät änniä, semmejä ja käyriä. Mitään johtopäätöksiä ei ko. analyysistä vielä voi vetää, mutta kokeillaan hommaa uudestaan heinäkuussa Amsterdamissa (olen skeduloinut ensimmäisen aussikonffupäivän FENS-abstraktin laatimiseen, deadline maanantaina 😀 )

Rakas Hokkaidotyttö (edellisestä labrastani!) piipahti käymään, käytiin seikkailemassa Hullun Brassi-Insinöörin kanssa uuden kampuksemme rakennustyömaalla – ja voi pojat että paikka onkin upea. Uskomaton. Muistuttaa linnoitusta tai avaruusasemaa; kampusalueella on lampia ja suihkulähteitä, ruokalasta upea merinäköala ja (kuulemma, sisälle emme nimittäin vielä päässeet) labratasot marmoria. Tuskin maltan odottaa muuttoa vaikka sen johdosta mun työt seisoo varmasti kuukausia. HBI otti kuvia enemmänkin kamerallani.

New Campus

Nyt kuitenkin pitää unohtaa haaveilu ja seikkailla kaukoetelään…

Advertisements

Talvi taittuu

Hupsan. Hetkeksi kun silmä välttää niin heti on kokonainen vuosi vierähtänyt. Tässä tulee meikäläiselle ihan justsillään kuudes vuosi japanissa asumista täyteen, ja samalla kokonainan vuosi Okinawaa.

Ja siinä missä muutaman edellisen vuoden aikana ei ole tuntunut suuria muutoksia elämässä tapahtuneen, vuosi 2009 jäänee eräänlaisena merkkipaaluna varmasti mieleen.

Ei niin etteikö tämä 2010kin alkaisi merkittävästi. Tällä viikolla olen ollut äimän käkenä – taas – tämän saaren väen ystävällisyydestä: naapurintäti näki minut ruokakaupassa kun olin palaamassa töistä, ja totesi että näytän niin väsyneeltä että tuli myöhemmin illalla tuomaan höyryävää kaalisoppaa ja tuoretta kanasalaattia.

Eilisiltana kotiin iltamyöhällä ajellessani tapasin tiellä aasin. Oli lähtenyt kylille huitelemaan, hän. Pysäytin auton ja neuvottelin aasin kanssa tilanteesta, ja pienen suostuttelun jälkeen mentiin yhdessä kotiin. Fiksu kuin mikä, se aasi. Lupasi tulla jeesaamaan mun rikkaruoho-ongelman kanssa.

Nimeni on vääntynyt täällä. Miyagilaiset tuppaavat luiventamaan särmikkään YO-E:n “yuu-ii”:ksi. Okinawan kielessä ei oikeastaan ole o:ta eikä e:tä (tai ne eivät eroa meikäläisen korvaan o:sta ja i:stä), ja paikalliset nimet ovat usein tuollaisia venytettyjä kaksitavuisia: tooki, yuuko, aaya, saato, kiiko. Vakavampaa on toki se, että kun täällä vielä jonkun aikaa elelee niin saatan ryhtyä lausumaan oikean nimeni ihan väärin: maRIjareIna yy-sSHIisaarRI.

Vuoden aikana opittua.

Auto voi olla kiva asia. Ainakin jos se on yhtä söpö kuin minun! Lisäksi olen (useimmiten kantapään kautta) oppinut, että oikeasti autoihin pitää laittaa kaikenlaisia öljyjä ja nesteitä ja ilmoja vähän väliä, ja jos esimerkiksi koko kesänä ei lisää jäähdytysnestettä niin auto menee rikki. (mä oikeesti luulin että autoihin laitetaan öljyä noin kerran parissa vuodessa!)

Kun talo on hyytävän kylmä (eikä vaan kehtaa lämmittää sitä), paras paikka laittaa leipä kohoamaan vuoassa on PC:n kotelo. Vähän niinkuin moterni uuninpanko.

Merkittävin juttu lienee kuitenkin se, että niinkuin ystävälle mailissa tulin sanoneeksi: tuntuu siltä, että täällä loikoillessani olen jotenkin vihdoinkin oikeasti hahmottanut sen, mitä haluan tehdä “isona” – ottaa selvää niinkuin aikuisten oikeasti siitä, miten aivot toimii. Ja hahmottanut myös sen, että jos tuolle tielle lähtee, se tulee tarkoittamaan aivan valtavan paljon työtä ja tuskaa, uhrauksia ja hermoiluja, ja loputtoman kiertolaiselämän. Tästäkin huolimatta, haluan ihan oikeasti. Tahtoo. Haluan oman labran. Oman budjetin, jolla ostaa ihan sellasen setupin jollasen haluan. Puhumattakaan siitä, että voisin palkata jonkun tekemään ainakin osan kokeista niin että ehtisi itse joskus lukemaan ja ajattelemaan.

Harmi vaan että niin kauan kun olen se ainoa joka tekee ne kokeet ja koodaa analyysipalikat en millään ehdi kasaamaan projektisuunnitelmaa jonka kanssa voisi mennä anelemaan johtajanpaikkaa.

Kävi miten kävi: olen aika vakuuttunut, että vuosi Okinawalla on tuonut mulle useamman vuoden lisää elinaikaa. Jossain määrin ehkä tuli tästäkin blogista selville, että edellinen työpaikkani ilmapiiri oli sieltä huonoimmasta mahdollisesta päästä, ja saan olla tyytyväinen että en päättänyt lyödä hanskoja kokonaan tiskiin hajotessani siellä.

Okinawalla on oppinut, että ihminen tarvitsee varsin vähän tyytyväisyyteen. Auringonläikkä aamupäivällä kuistilla, kahvia ja tuoretta leipää. Huvitukseksi riittää muurahaisten menon tarkkailu.

Ylimaallisen fantastinen veljeni tulee muuten vaihto-opiskelemaan tähän ihan lähisaarille – Kyushulle, tarkemmin ottaen. Tässä kun ajattelin että mikään ei vaan voisi olla paremmin, osa perhettä siirtyy käytännössä naapuriini. (Lisää asioita jotka ovat muuttuneet mielessäni: ihmiset ovat kaukana, jos ne ovat kovin hankalalla aikavyöhykkeellä. Sitäpaitsi Kyushulle lentää täältä nopeasti ja halvalla.)

Alkaa olla kevättä ilmassa. Tänä aamuna linnut lauloivat sirkeämmin, ilma oli leppeä ja kuulin ensi kertaa pitkästä aikaa taas gekkojen ääniä.

mökissä kokataan

Aamiainen: spelttipuuroa ja tuoreita mansikoita. Totesin näet että liika on liikaa eikä ihan joka ainoa aamu tarvitse syödä keitettyä kananmunaa, olkoonkin että ovat varsin hyviä ja tuoreita ja varmaan luomuakin. Toistaiseksi muuten olen sitä mieltä, että kylään muuttanut kanaparvi ja sen kukko aamulauluineen on vain ja ainoastaan herttaista. (spelttihiutaleet on suomesta tuotu, täältä ei saa kuin kehnoja Quakersin ootomiiruja.)

(Eräs Japanissa asumisen hyviä puolia on se, että talvisaikaan saa ihan oikeasti hyviä tuoreita mansikoita. Huonoja puolia taas se, että kesällä niitä ei saa mistään – vaikka lämpöä riittääkin, ilmankosteus mädännyttää mansikantaimet noin kolmessa minuutissa.)

Asioita, jotka on olleet kartalla viime aikoina: 1) työnteko 2) juokseminen 3) syöminen. Työnteko maittaa vaikka välillä uuvuttaa – eilen tulin niin väsyneenä kotiin etten jaksanut syödä vaikka nälkä oli. (all hail whoever invented chocolate!) Juokseminen alkaa tosissaan sujua, ja se tukee työntekoa – pitäisi saada joku juttu jolla voisi laittaa muistiin kaikki hyvät oivallukset mitä alkaa syntyä siinä kuudennen kilometrin jälkeen. Kesän alkupuolella ostamani vibram five fingerit alkaa olla paikoitellen puhki (varpaista näkyy osittain jo läpi), onneksi postipoika lupasi tuoda mulle uudet tässä ihan pian.

Juokseminen tukee myös syömistä. Tässähän on ollut aika lailla se ongelma, että Tokion kulinäärisiin ihmeisiin tottuneena mulla on ollut vaikeuksia syödä sitä keskinkertaista kauppakeskusruokaa millä täällä elellään, ja usein tulee vietettyä päiväkausia vaan joidenkin korvikekaloreiden kanssa. Kokkaaminenkaan ei maistu kun se on yksinelävälle niin täydellisen turhantuntuista (semminkin kun täältä ei saa aineksia länsimaalaisruokaan (tai siis eurooppalaisruokaan; amerikkalaista roskaa löytyy kyllä).

Vaan vaan, kyllä se vaan on niin että kun mittariin tulee kolmisenkymmentä kilometriä viikossa niin keho alkaa vaatimaan Ruokaa ihan eri tavalla. Ei riitä puppasämpylä juustoviipaleen kanssa,  raaka luumutomaatti tai pari lounaaksi on enää huono vitsi ja vaikka oluttölkissä on montakin kaloria niin illalla tekee mieli syödä jotain missä on sisältöä. Puhumattakaan siitä, että näissä hytisyttävissä +15 asteen talvipakkasissa tarvitsee vähän polttoainetta tarjetakseen ;P

Toistaiseksi ruoanlaitto on ollut vielä aika vaatimatonta, mutta siihen malliin on tullut katseltua iltanälissään (sen puppasämpylän kera) uhkeita kokkaussivustoja että ehkä vielä … .

farkut, verkkarihousut

Yksi syy miksi blogaan harvoin: vaikka kaikenlaisia ideoita aina putkahtelee päähän, aina kun avaan blogausalustan niin tyhjä tekstikenttä imee ne johonkin mustaan aukkoon ja sitten en saa sanaakaan kirjoitettua.

Toinen syy: tämä tällä saarella elämisen ihmeellisyys alkaa tuntua niin tavalliselta, että tuntuu että ei nyt ketään voi kiinnostaa se. Sitten käy taas niin kuin tänään, että Miyako-saaren (joka on siis saari vajaan tunnin lentomatkan päässä) joku koulunrehtori tai muu jehu lähetti mulle korillisen oman kanalan munia ja pyynnön tavata – hän kun haluaisi oppia lisää siitä ihmeellisen hienosta suomalaisesta koulujärjestelmästä. (otetaan vastaan: munakasreseptejä.)

Niinettätuota. Kävin tuolla manner-Japanin puolella viettämässä joulut ja uudetvuodet; syötiin perinteistä tokionsuomalaista jouluruokaa, perinteisesti lattialla ison pleikkascreenin loisteessa (Assassin’s Creed II pelattu puoleen väliin). Kaaduin Naganon olympialaskettelurinteessä lumilaudallani useammin kuin oli terveellistä (onneksi täysikuun alla kuumalähdekylvyssä lojuminen korjaa monta kipua), ja kiivettiin Mitake-vuorelle tervehtimään vuoden ensimmäistä kuunnousua. Juoksin kaksi kertaa keisarinpalatsin ympäri (ja vain melkein hukkasin puolet varpaasta), shoppasin (ihan vähän) Akihabarassa ja hienoissa tavarataloissa (joissa huomasin ahdistuvani kun vaatetus ja hiukset ei ollu ihan trendikkäitä) ja ennen kaikkea… SÖIN.

Enkä edes japanilaista ruokaa, vaan ihan tavallista hyvää ruokaa. En muistanut edes miten paljon hyvää ruokaa puuttuu okinawalla. Taivaallista currya Osakissa, ehtaa kebabia Akihabaran kujilla, täydellistä sisäfilettä Megurossa, mahtavan hyviä burritoja ja muuta meksikolaista laskettelurinteen juurella (ja aika hyviä täytevoileipiä siellä rinneravintolassa)… puhumattakaan jokapäiväisestä mainiosta lattekahvista.

Tuli myös hankittua ihan uusi benchmark johon verrata saamaansa palvelua.

Viimeisenä päivänä kävin asioimassa pankkini konttorissa; suomen tilille piti siirtää jonkinlainen summa rahaa. Toimenpide on nykyaikaan nähden järjettömän monimutkainen, ja luulin kahdesti jo feilanneeni sen – ensin en ollut muistanut ottaa tilinumeroni IBAN-koodia selville (mutta pankkineiti avuliaasti googletti sen mulle), ja olinpa taas ajattelemattomuuksissani jättänyt Virallisen Nimikirjoitusleimasimeni kotiin (mutta pankkineiti järjesti asian muuttamalla tilini oikeutuksen kynä-allekirjoitusmuotoon) – mutta ehkä noin tunnissa pääsin ulos.

Saan kuitenkin matkalaukkua sulkiessani hätäisen puhelinsoiton pankkineidiltä – olin näes unohtanut virallisesti ilmoittaa osoitteenmuutoksestani pankkiin, ja kun käyttämissäni henkilöllisyystodistuksissa lukee nyt Okinawan osoite Ikebukuron osoitteen sijaan, tämä tilisiirto ei nyt vaan voi mennä läpi, voisinko mitenkään palata konttoriin allekirjoittamaan osoitteenmuutoslomakkeen?

Katse eteenpäin

Katse eteenpäin

Hitsi. Pahoittelen, että olen tässä kahden tunnin päästä nousemassa lentokoneeseen, ja kiroilen mielessäni että no, jäipä sitten sekin tilisiirto tekemättä – seuraavan olis voinut sitten tehdä jo etelänsaarilta puhelimitse.

Voivoi, pahoittelee pankkineiti. Mihinkähän aikaan olen lähdössä sinne kentälle ja missä olen nyt? Ajattelen että varmasti neiti sanoo että hyvinhän siinä ehtii kipaisemaan taka-Meguroon, mutta ei lainkaan.

“Sopisiko teille, että tulisin sille Tennozu Islen asemalle jolta olette lähdössä kentälle muutamaa minuuttia ennen junan lähtöä? Niin saataisiin nämä paperit eteenpäin ennen matkaanne.”

Ja niin siinä vaan kävi, että kymmentä minuuttia ennen sovittua aikaa jo, minua odotti laiturilla sievä pankkineiti pinkissä poplarissaan, kaavakkeet valmiiksi esillä ja tarjosi kynää, selitettyään ensin huolella kaavakkeen sisällön. Pahoitteli vielä siinä samalla paitsi sitä että matkasuunnitelmiini tuli tällainen varttitunnin mutka, myös Sellon ampumatapausta.

Rahat siirtyy Suomeen ja Yoe takaisin myyttiseen Japanin Pohjois-Karjalaan, Okinawan unohdetuille kankaille missä farkut vaihtuu verkkarihousuun, kengät crocseihin ja viiden tähden intialaiset illalliset mikrolämmitettyyn eines-karriin. Google-puhelinkaan ei enää kiinnosta kun ei mailla halmeilla ole mitään käyttöä AR-kilkkeille tai navigaattoreille.