I guess I’d need a vacation

Had a dream last night where I was granted a 3-day holiday in the capital of cool – Helsinki. And I did not even panic over ‘getting everything done and enjoying and relaxing’ during that short period, but instead prowled the streets of Downtown completly at ease.
But no, no rest for the wicked. Even though my whole surroundings try to tell me I’d better take some time off: on Friday, I had a hard drive crash just when pressing the start-button on the autopatcher to start an experiment that had already taken most of the day as preparations. Yesterday, while heating up the lasers at my Leica setup (after very, very careful preparations for the desperately needed P14 experiments that did take, you guessed it, most of the day) – I find out that the Dell operating the infrared camera does not boot, does not even squeak, and it seems it has a ruined power unit. And the Dell Japan refuses to send a replacement since the unit was bought via a camera dealer in Europe so the computer has an European ID and they couldn’t care less.
Today, the heart of the laboratory, the MilliQ water-purification system, which is my responsibility to keep operating smoothly – just refuses to operate.
Good news is that maybe I’m not intolerably old yet, since not only around 30 visitors to irc-galleria and mom and sis, but a couple of other people brightened up my (miserable) birthday with kind words and raparperipiirakka. 🙂

Advertisements

Kaipaan helsinkiläistä marraskuusäätä!

NEC_0017.jpg… vai miten se meni, se mantra jolla sai taiottua helsinkisään tänne tokion laitamille? Niin noloa kuin se on myöntää, helsinkiläinen marraskuusää tuntuisi nyt paljon nastemmalta kuin tuo +30 astetta, matalla roikkuvat pilvet ja yli 80 prosentin ilmankosteus. Olisi vähättelyä oikeasti puhua ilman kosteudesta; ilma ei ole kosteaa, eikä edes raskasta, eikä märkää, eikä vetistä, vaan LIMAISTA. En tiedä mikä osuus oli ikääni nähden suunnattoman rankalla juhannusbilettämisellä (mut hei, en menny nukkumaan puolilta öin!) mutta koko loppuviikonloppu meni sohvalla lojuessa. Sunnuntaina kaksi kertaa yritti mennä jonnekin (Wakossa) mutta paniikissa palasi takaisin ilmastoinnin suojaan räkimään keuhkoistaan vettä ulos. Täydellinen voimattomuus. On se kiva muistaa, että oikeasti tämä ei ole vielä edes helle (ei ennenkuin lähennellään 40:ää astetta) joihin luultavasti päästään vasta elokuussa.

1119850566x5.jpgMutta hei, ei tässä ikä hirveästi paina, kuitenkin sai muutaman asian aikaiseksi viikonlopun aikana: 1) käytiin leffassa katsomassa batmania 2) paistoin sunnuntaina neliskanttisia lettuja (ja havaitsin niiden olevan vain hiukan hankalampia heittää kuin pyöreät) ja 3) lähetin kyselyitä pariin asunnonvälittäjätoimistoon. Kampuksella kun ei missään nimessä voi asua enää ensi kevättä pidempään ja järjettömän korkeiden sisäänmuuttomaksujen vuoksi kannattaa muuttaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa (jotta ehtisi niistä maksuista nauttiakin) – arvioin olevani niin nirso kämppien suhteen että millään ei mitään löytyisi. Vaan toisin kävi: aamupäivällä postilaatikossa odotteli speksit useammastakin asunnosta, jotka aikaansai sellaisen spontaanin *tahtoo!!* -refleksin: esim. kolmikerroksinen ‘design’-omakotitalo ikebukuron lähistöllä, 82 neliötä, puulattiat, rakennettu 2001… pikainen laskutoimitus vaan kertoo että vaikka vaadittavan 220 000 yenin kuukausivuokran vielä hyvin tässä köhisikin niin 5 kuukauden vuokraa vastaava takuu/avain/välitysraha ei ihan helposti irtoa.
p101007012.jpgIlmeisesti se sohvalla löhöily jollakin tavalla kävi lomailusta, sillä päässä alkoi kehittyä kaikenlaisia ideanpoikasia. Ensimmäinen, jonka pääasiallisena inspiraationa oli täydellinen kyvyttömyys mennä ulos viettämään juhannuspäivää: ensi vuonna kerätään porukka, vuokrataan mökki Hokkaidolta (jossa on paitsi viileämpää ja valoisat yöt niin myös ehkä mansikkakausi vielä menossa juhannuksena ja saunojakin pitäisi löytyä) ja paetaan tokiota pohjoiseen. (kuvan mökki ei valitettavasti sijaitse järven eikä edes tyynen valtameren rannalla mutta Hokkaidotyttöni lupasi laittaa vanhempansa asialle ja löytää meille Kaikkien Aikojen Juhannusmesta.)
Toinen ajatus kehittyi samalla kun viihdytin itseäni Aidolla Heppaelokuvalla: Seabisquitin ekstrojen jälkeen kaivoin intternetistä sen hämmentävän tiedon, että Tokiossa on useitakin ratsastustalleja, jopa niin keskustassa kuin Yoyogi-puistossa (vähän sama kuin Helsingissä voisi ratsastaa Ruttopuistossa). Saa nähdä miten hyvin saan mitään aikaiseksi, mutta jos ei se riitä ratsastustarpeen tyydyttämiseksi, niin Ibaraki-prefektuurissa oleva kylä mainostaa että heille voi tulla lomalle asumaan mökkiin meren rannalle ja ratsastella kivoilla hokkaidohevosilla miten lystää…
(Projekti “laitetaan hiuksiin afroletit” taitaa jäädä aikaansaamatta – kaikki tokiolaiset kampaamot jotka netissä tunnustavat moisia tekevänsä ovat näköjään menneet konkurssiin viimeistään vuonna 2003… aikaansaamattomuuteeni voinen myös luottaa siinä määrin että ei pidä huolestua Shinjukussa olevasta vuokratallista joka lupaa huolehtia niiden ulkomaalaisten hevosista joille ei löydy parkkipaikkaa 2ldk-kämppien luota. Vahingossa nimittäin osuin sivuille jotka kertoivat japanilaisista hevosroduista ja mistä niitä voisi ostaa… )

Kesä – valitettavasti

NEC_0015.JPGJuhannus hemmotteli loistavalla säällä: ei sadetta (vaikka suuri vaalea sateenvarjo säilyi mukana koko yön) eikä samanlaista hellettä kuin viime vuonna, jolloin juhannusjuhliminen jäi parvekegrillin käyttämiseen ilmastoidusta olohuoneesta käsin. Tavoitteet olivat hulppeat: illastaa hyvässä paikassa Roppongissa, sen jälkeen siirtyä bilettämään aamuun saakka (tietolähteemme suosittelivat mm. Velfarre-klubia, joka lupaili hard trancea) ja sen jälkeen ensimmäisillä junillla läpikäymään Tokion initiaatioriittien eliittiin kuuluva Tsukiji ja sen aamuvarhaiset kalahuutokaupat.
Pikkuisen meni mönkään: ‘American Brasserie’ Roti järkytti täydellisen sulavaan japanilaiseen palvelukulttuuriin tottunutta suomalaisporukkaamme asiantuntemattomalla palvelulla (tarjoilija ei osannut peittää hämmennystään kun kysyttiin että minkäkokoinen on listalla oleva viinilasi, ja ruokatilauksen vastaanottamiseen meni ikuisuuksia) sekä hintaansa nähden melko mitäänsanomattomalla ruoalla (olihan se big burger ihan jees, mutta melkein yhtä hyvää ja puoleen hintaan saa Gustosta).
No, lähti nälkä onneksi, mutta epäonni jatkui: kellon lähennellessä puoltayötä järkytymme ymmäräessämme että mm. Velfarre, jonka komean portaikon lopulta löysimme, oli juuri SULKEMASSA OVIAAN! Korvissa vaan kaikui oviaan kiinni paiskovien ‘yö’kerhojen mekkala säestettynä ‘Exotic Gentlemen Club’ien sisäänheittäjien ehdotteluilla: “Ladies free, no cover charge!” NEC_0014.JPGMukana oleva Metropolis-lehtikin vain käänsi veistä haavassa mainostamalla useita klubeja Shinjukussa, Shibuyassa, kaikkialla muualla paitsi Roppongissa.
Tilanne alkoi jo käydä epätoivoiseksi ja ihmettelimme miksi ihmeessä “yö Roppongissa ja sitten kalatorille” on niin suosittu harrastus turistien mielestä. Onneksi kuitenkin avuksemme riensi nigerialaisia jotka neuvoivat meidät ensin Wall Street-baariin (aivan ilmetty kopio Kaarle XII:n alakerran torstai-illasta, paitsi että Tapani Kansan sijasta pöydillä tanssivia tyttöjä liikutti Macarena ja Michael Jackson) ja lopuksi Gas Paniciin (kohokohtina mm. kiinalainen tyttö joka yritti ilmeisesti iskeä allekirjoittanutta ja J:ta sekä Darude! Iik!).
CRW_2802.jpgNeljään asti melkein jaksoimme tanssahdella (huomattava parannus edellisvuotiseen yritykseen jolloin jo puoli kahdelta väsyi ja ei jaksanut enää muuta tehdä kuin nuokkua Shibuyan asemalla junaa odottamassa). Ja kun ulos kierimme kolmannen kerroksen tanssilattialta, alkoi itäinen taivas vaalentua jo sen verran että ei ollut suurempia epäilyjä siitä, mihin suuntaan pitäisi tallustaa jos haluaisi nähdä lähes-kuolleita kaloja. Matkan varrelta löytyi useita avonaisia kahviloita ja bilevaatekauppoja, hillittömän kokoinen tunnistamaton temppelialue ja noin tunnin taaperruksen jälkeen metroasema, jonka ensimmäinen juna veikin näppärästi Tsukishion pysäkille.

CRW_2830.jpgKala-allergikon painajainen seurasi. Ei ollut muutenkaan niin reipas olo, dehydraatio ja väsymysvapina ja heti kun metrovaunusta astui laiturille niin vastaan iski … kalanhaju. Ylhäällä hillitön kuhina ja kalanverenloiske. Tonnikaloja valkohuuruisina jäisinä kimpaleina. Koskaan en oo tuntenut oloani niin voimakkaasti Froggy-pelin sammakoksi joka yrittää ylittää katua, kuin tukkutorin kujilla väistellessäni kamikaze-trukkikuskeja jotka bandanat liehuen kuskaavat lähes-kuolleita mereneläviä paikasta toiseen. Joka tapauksessa, jäähallin kokoinen alue joka käsittelee Tokiossa tänään syötävän kalan laittoi taas asioita oikeaan perspektiiviin. Samoin kuin kuvat entisaikojen kalatukkureista siirtelemässä tonnikaloja, jotka olivat keskimäärin kaksi kertaa suurempia kuin ne mitä oli tänä päivänä tarjolla. Meri on suuri mutta sekin saattaa ehtyä.
Loppujen lopuksi, päivä sai kuitenkin arvoisensa päätöksen kun S & J, seurueen kala-enabloidut henkilöt, pääsivät nauttimaan aamiaiseksi lähes-elävää sushia. Me muut odottelimme kiltisti ulkopuolella, joten varsinainen nautinto ei tallentunut filmille, mutta aamuaurinko oli kyllä jäädä toiseksi niiden autuaiden hymyjen rinnalla joita nähtiin aterian jälkeen.
Kotiin pääsi joskus kahdeksan aikaan aamulämpötilojen noustessa hitaasti mutta varmasti kesälukemia. Neljän aikaan iltapäivällä kun heräsi niin oli pienen aikaa mukan aito juhannustunnelma – meni nukkumaan valoisaan aikaan ja heräsi valoisaan – mutta pian illuusio meni ohi kun pimeys laskeutui seitsemän jälkeen.
Tänään on sitten jo kesä. Hellettä nii että ei jaksa edes hakea pyykkejä parvekkeelta (tuskin ne tuossa ilmankosteudessa kuivavatkaan). Ei halua edes lukea mitään kesäjuttuja Suomesta, tulee vaan paha mieli kun ajatteleekin raikasta kesätuulta.
Eihän tässä tarvitse enää kuin kolmisen kuukautta odottaa ilmastointilaitteen suojassa että taas pääsisi ulos.

Juhannustulille

Subthalamiset piirini ja limbisen järjestelmän paniikkiosasto yrittävät saada mua hermostumaan kun tänään on juhannusaatto eikä mulla ole kokon kokkoa koossa eikä näköpiirissä. Bilettä on onneksi luvassa, kohta perinteiseen tapaan olis tarkoitus viettää koko yö kylillä. Saas nähä kuin vanhan käy. Kaksi viimeistä yötä oon onnekkaasti saanut nukuttua (Furankku-sanin neuvomalla doriemulla, sitä saa ihan tavallisista drugstoreista ilman reseptiä) joten ehkä jaksaa.
NEC_0011.jpgÄärimmäisen hämmentävästi saimme Hokkaidotytön kanssa das autopatchaajalla lähes onnistuneen kokeen aikaiseksi eilen, ja sitä piti sitten juhlistaa Naoyon ja prinsessa Riko-chanin kanssa Kami-Itabashin (ja ehkä koko Tokion) tulisimmassa raamenjointissa – kyseinen kuppila kehottaa asiakkaitaan ottamaan omat pyyhkeet mukaan vaikka nenäliinoja tarjolla on talon puolesta laatikoittain. Tyypilliseen japanilaiseen tapaan ravintola oli sisustukseltaan jopa koulun ruokala-luokassa karu,mutta jonoa riitti kadulle asti ja ilmassa leijuva sankka chilintuoksu senkun kiukustutti nälkää. Mutta odotus kannatti, ja totesin paikkansa pitäväksi sen pyyhkeen tarpeenNEC_0012.jpg (onneksi Naoyolla oli mukanaan kaksi). Loistavaa ruokaa silti, menusta löytyy raameneita tulisuusasteikolla nollasta viiteen ja kolmonen sai hien virtaamaan selkää pitkin tappamatta silti makuaistia suusta. Mums.
Loppuillan sit saikin huokailla ylensyönyttä mahaa ja sen lisäksi kramppaavaa suuta – piti yrittää opettaa Riko-prinsessalle miten puhalletaan purkkapalloja.
Paluumatkalla Saitaman takakujilla puhe kääntyi grillibileisiin ja Naoyon miehen bravuuriin, savustettuun broileriin, ja siihen että valitettavasti Naoyo ei itse tykkää grillibileistä kovin paljon koska ei tykkää lihasta. Minä ihmettelen että eihän sitä ole pakko grillata lihaa, ja vastaukseksi tulee vain hämmentyneitä katseita. Miten niin, mitä muuta muka voi laittaa grilliin kuin lihaa? No, esimerkiksi banaaneja. “BANAANEJA??” Joo, tiedäthän, se kun laitetaan banaanin kuoren sisään vähän suklaata ja annetaan sulaa… “Hontooo?? ”
Jatkoin kulinaarisen ylivoimaisuuteni esittelyä mainitsemalla että grilliin voi laittaa vaikka täytettyjä paprikoita tai sieniä tai tomaatteja, ja juustoa sinne täytteeksi, ja voilà, kaikki vatsat unohtavat syöneensä juuri toista litraa tulisia nuudeleita ja jo on nälkä taas.
Ehkä joskus nämä kuuluisat grillibileet Naoyon takapihalla jopa muuttuvat mahtailusta todellisuudeksi:)

Update: kampuksen slovakit pitävät pystyssä leipätilausrinkiä, ja ensimmäinen erä ‘ruisleipää’ saapui juuri. Lainausmerkit voi ihan surutta ottaa pois, leipä on Ruisleipää isolla R:llä. hiukan pehmeäkuorista mun makuun mutta aitoa tavaraa. Voi elämä tätä riemua!

Rakastaa – ei rakasta – rakastaa – …

Eilen illalla, viisipäiväisen workshopin päätteeksi kerääntyi porukka labraan hörppimään ja puhumaan ja vakuuttamaan toisilleen että tulee yhteistyöprojekti ja kyllä tavataan ja hei sit mennään illalliselle Washingtonissa marraskuussa. Ja minä ajattelen että kyllä rakastan tätä työtä, ja tiedettä.
Tänään sit sai palata arkeen. Sen sijaan että olisi rauhassa istunut ja purkanut mailisumaa ja askarrellut hiirikirjanpidon kanssa ja opettanut hokkaidotytölle preparaatin tekemistä, pääs taas edustamaan: töihin saapuessa pöydällä odotti lappu joka ystävällisesti ilmoitti että erään saksalaisen firman japaninosaston myyntiryhmä on tulossa vierailulle tänään kello neljä, pomolla on muita kiireitä ja voisinko huolehtia heistä. Tarkempi utelu saa selville sen, että kyseessä on vielä firma jonka kanssa meillä on erimielisyyksiä ja ilmeisesti mun olis tarkoitus hiukan potkia ns. liikettä porukkaan. Jei.
Jollakin tavalla tilanteesta selvittiin, minä jouduin puhumaan firman päämajan kanssa Munchenissa ja reppana myyntiedustaja sopimaan pomon kanssa palaverin viikonlopulle. Kotia kohti kävellessä muistikin että on kesäpäiväntasaus, ja jäi ihastelemaan sitä ihmettä että vaikka kello on jo varttia yli seitsemän niin ihan ei ole pimeää vielä. Onneksi ei jäänyt juhlistus ihan härkäsammakon kuunteluun, vaan M&J riensivät avuksi ja vietettiin leppoisa ‘juomme kaljaa, syömme salmiakkia ja katsomme videoita’ ilta. Jossain alitajunnan hämärissä kyllä roikkuu ajatus siitä että oikeasti olisi pitänyt olla jossain puistossa yhdentoista aikaan illalla aurinkoisella piknikillä…
Morsettaja Yalesta oli ollut ahkera ja saanut valmiiksi ensimmäisen version neuronimallista jolla voisin ruveta leikkimään. Paha vaan että aikaa ei kaikelta tältä edustamiselta oikein meinaa riittää tieteen tekoon; ja kokouksen aikana päähän kasvoi läjittäin uusia ideoita (sen lisäksi että maineikas rouva Dr. R.C. opetti mut laittamaan hiukset kiinni hiusneulalla)… projektihallinta hoi! Pitäis saada tämä pää takaisin raiteille.

More ultimate truths:

No matter how good you are in preventing your emotions being seen in your words, gestures, smiles, voice – you can not control superficial blood circulation.
(I’ve been following interesting demonstrations of “Visualisation of Science Intrigue ans Politics” by sitting in the back row during ‘conversations’, conducted in perfectly polite tones, and paying attention to the level and speed of reddening of different individuals’ necks, ears, cheeks and bald spots on the head in response to various auditory stimulations. )
“We’re not doing physics here. We’re doing biology.”
(… as an aswer to someone claiming that according to physical laws, a particular detail of his presentation had a fault. And yes, he’s right. Understanding physical laws to the last quark or whatnot does not necessarily result in any insights in biological sciences.)

Pike is a Fish

In between all the angst and insomnia, I’ve been involved in quite a lot of scientific activity and listened to many, many great speakers. Here’s some of the things I’ve learned:
“With 4 parameters, I can model an elephant. With 5 parameters, I can make it wiggle its trunk” – supposedly by von Neumann
One of the many milestones on your way to True Fameis being featured in an Jay Leno show. (There was this speaker who made mutant fruit flies, so that the cells in their nervous system that start the escape reflex are sensitive to UV light and the flies could be made to initiate evacuation sequences from their cages with flashes of UV light. The effect is quite amazing, and can be seen even in flies that have had their heads (and eyes) removed. Jay Leno was then reporting that he was allowed to test these remote-controlled flies, and promptly made one fly to harass Mr. G. Bush during a speech.)
It is possible to show over 150 slides during a single talk without going overtime or being boring.
Even I and my Method for Avoiding Jet Lag can not cope with 13-hour time changes if I am deprived from sleep for one week before the jump.
And, last – this is at least for me a real eye-opener – Noise is needed for making a memory trace. It means, a perfect noiseless system won’t really learn – oh, it can learn something, but there’s no reason why it would not unlearn – forget! – it after a period of opposite learning.
For example, think of a situation where you need to learn to do a certain task – let’s say walking on a rope – and you learn it well enough to perform perfectly on a calm day. Then, you need to learn to do it on a windy day, let’s suppose for the case of this example, in a condition of constant west wind. You practise in the wind tunnel – and only there – and you learn to adjust your movements that you can do it and perform well.
Now, what happens when the weather changes back? You need to re-adjust your skills to fit the conditions. Since it’s been time since it was calm, you probably need to work a little bit to get the motorics just right, but then, you perform as perfectly as before.
If the system – your brain and body – were Perfect Machines, the best performance would be easiest to recever by reverting everything to where it was when you mastered the skill for the first time. And this, deat Watson, would mean that in order to be able to perform again in west wind, you’d need to learn it all *again*, with the previous experience helping none at all.
Fortunately, nothing is perfect, and re-learning the skill on a calm day will bring you to a state that’s somewhat similar to the original one but not exactly the same, since the path to first learning of windy conditions is noisy, non-determinable, unprecise, and it can not be reversed – so, you can not completly forget what you have learned. Comforting, ne?
(Actually, I think that the caricature of learning by Pike Is A Fish – method is a caricature just because of these reasons!)

Boston, again

Sainpa sitten vihdoin uploadattua valokuvia tuolta Boston/Cape Codin reissulta. Tai oikeastaan olin saanut sen aikaiseksi jo joitakin päiviä sitten, mutta uupumukselta ei ole saanut aikaiseksi mainita asiasta mitään. Ei niin että uupumus olisi poistunut, nukkumisen tarve kasvaa edelleen mutta tämäkin viikonloppu on niin kiireinen työasioiden vuoksi että en ole varma ehdinkö nukkumaan yhtäkään yötä ennen juhanusta. Ja jos ehtisinkin niin saanko sitten nukuttua.
Bostonista ja MITsta voisi sanoa muutaman sanan, mutta taidan tällä kertaa jättää väliin ylenpalttisen jaarittelun siitä miten jaappanissa kaikki on Paremmin ja keskittyä asiaan joka kummastutti ja huolestutti mua eniten: kun kaahailin pitkin Bostonia kameran kanssa turboturisteilemasssa niin päällimmäisenä mun päässä leijui kysymys: voisinko mä asua täällä? Jos asuisin täällä, millaisia ruokapaikkoja olisi tarjolla, söisinkö joka päivä Dunkin’ Donutseja? Hellyyttävän hupsussa metrossa oli aika kova meteli, olisiko siellä silti mahdollista lukea työmatkalla? Jos olisi vuokrakämppä tuossa, niin voisiko sitä käydä lenkkeilemässä tuossa puistossa, ja jos olisi auto niin viettäisikö pitkiä viikonloppuja jossain Cape Codin alueen metsissä?
Miksi tämä sitten huolestuttaa – koska jotenkin, huomaamattani, mä olen taas menossa jonnekin. En nyt heti, enkä ensi vuonnakaan, mutta se pirun kuume joka aina ajaa mut pois sieltä mihin luulin juurtuneeni on vain orientaalilääkkeillä painettu väliaikaisesti alas. No rest for the damned.
Onneksi tuli myös selväksi se, että vaikka kuinka olisin muka-pähee neuromanceri niin ei sinne MITtiin edelleenkään vain kävellä sisään. Muutama päivä instituutin sisäisessä seminaarissa muistutti mieleen, että tietyt paikat vain OVAT eri ulottuvuudessa kuin jotkut japanin takamaat.

Phantasizing

It happened again. I go to my futon, and after reading only a few pages, my eyes get heavy and I barely manage to switch off the light before falling asleep. Less than one hour later I am suddenly awakened by something – a light from the air conditioner, a sound from the street, a dream, a memory, something. At first, I son’t mind, the safe soft darkness of sleep is so close, I need not worry, just drift back into it. Not yet, almost there. No, don’t get worked up because you’re awake, it’s only one AM and you don’t need to be awake before 9 AM. Or, 10.30 at latest. So, I lie in darkness and wait for the sleep.
That does not come. Time passes and I realise I’ve been staring at the ceiling for ages, and try as I might, I can’t make my eyes keep shut. Again. Insomnia.
Now, don’t panic. You’ve got time. Just relax, listen to your own heart. Think something nice.
But that’s just the one thing I can not do. I must turn on the lights so I can continue reading (Mysterious Flame of Queen Loana is *excellent* as was Pattern recognition, which I finished just one night not so long ago) so that I can keep my thoughts from turning sour. In the dark hours before dawn, I can’t find one single thought that could be categorised as ‘nice’. Think of a summer day some years ago, with friends at the summer house – no, I want to cry since that summer place is not there for me anymore. Think of friends – no, I miss too much. Think of the best bujinkan training session ever – instantly, my muscles get tight and I can feel the adrenaline. Think of something boring, like reading a difficult article – no, there I go stressing over whether or not some mice manage to produce offspring or not and am I the one to blame for that. Think of travels in Brazil, Kenya – and I’m afraid I’ll never again see anything as beautiful in such a good company.
So, I must keep on reading. Can’t count how many nights in row now.
But, just very recently, I’ve found one tiny shard of a thought or memory that I can stick to, that does not anguish, distress, suffocate. I think of flying. More precicely, the in-flight period when there’s been enough time from take-off to stop thinking of what was left behind, and enough time to landing so whatever is waiting for me does not touch me. I’m safe in the air, with a bottle of good cranberry-apple juice in the seat pocket with some magazines and a book, if I felt like reading or drinking – but right now, I’m not thirsty, not hungry. I’ve got the headphones and the music device, had I the need to listen to something, and the small screen to entertain me with a mute episode of Everybody Loves Raymond and F-R-I-E-N-D-S. But I have no need to – why should I, since I can rest my head on the wall, listen to the hum of the engines and let my eyes on the featureless but occasionally so inviting soft white world and the beauty of the wing?
This is my space, this, 23A by the left wing. My place, where I belong, where I am expected to be, and the attendand knows that uusisaari mariams has ordered a vegetarian meal. Not much but it is my *place* in this theatre, fasten your seat belts, and the anonymously asian guy sleeping next to me stays on his own side of the armrest. Everything is as it should, for that too short period (some 5-6 hours during the 13 hours from New York to Tokyo). And I notice that I can smile.
The round, vaguely plastic window and the texture of the inner lining of commercial air vessel. Concentrating on that takes a lot of effort. Not enough to sleep yet, coffee tastes bad in the morning anyways, but at least it’s something to hold on to.

Worry

Haven’t slept well for some nights, and so I’m tired. I think I should go to sleep now, but don’t dare. I’m too much afraid of again not sleeping, and don’t want to take any more of the greens or valeria or whatever the CVS drugstore sold me in Boston.
Maybe I can just read the Mysterious Flame on the couch and somehow fool mr. Sandman that I’m not even trying to sleep.