me.nox

Ei kuvaa entryn alkuun kun joku systeemi ei nyt toimi.

Seuraava viikko chicagossa. Päätin sittenkin ottaa vaellsussaappaat rantaläpsyjen sijaan. Lähetän vaivihkaisia toiveita sähköfysiologian jumalattaren suuntaan että suojelisi com-porttejani kärventymiseltä.

Vakavaa nörttiytymistä havaittavissa. Heräsin tänään kaksi tuntia ennen herätyskelloa ehtiäkseni leikkimään Google Wavella – ja samaan aikaan harmittelin kun ei keskittymiskyky riitä samanaikaiseen ML-koodaamiseen.

Wave on siisti! Sinne voi kirjottaa LaTeXia! (vaikka se onkin buginen kuin petolinnin perä, ja käli voittaa palkintoja sekavuuden MM-kisoissa… mutta saattaa olla että sitä tullaan tässä ihan lähipäivinä käyttämään ihan oikeaan kollaboraatiotyöskentelyyn duuniporukan kanssa 🙂

Autonkuljettajani 😉 odottaa pihalla. Mentävä on.

Advertisements

Muistiinpanoja

my space

Jos ei nyt mitään muuta pakottavaa tarvetta enää löydykään blogaamiselle – otetaan nyt sitten se, että pitää näitä kirjoittaa muistiin ihan itseäkin varten.

Havahdun koodauspäiväunelmistani sohvalla kun ohiajavan lava-auton lavalta kuuluu reipas “yoe!” huikkaus. Kuistilta näen kuinka lavalla seisova naapurinkundi vilkuttaa ja viittoo kansainvälisellä elekielellä että puhelu pitäis tehdä.

Hetken aikaa olen ymmälläni – ko. naapurilla ei ole edes radiota, puhelimesta puhumattakaan. Mihin pitäisi soittaa? Lopulta soitan sille ainoalle naapurille jonka puhelinnumeron tiedän, ja saan kuulla, että minun odotetaan ilmaaantuvan kyläkaupalle iltaseitselmältä, kaikki on menossa biitsibileisiin ja haluavat mut mukaan.

Kaupantäti pakkaa minut autoonsa ja körötellään vielä toiselle talolle, poimitaan kylän johtajanaisen nuorempi sisar (85v) kyytiin. Mummo kiipeää viereeni takapenkille, tönäisee olkapäähän ja kysyy: “sisko, juotkos sinä alkoholia”? vastaan myöntävästi, mummo läppäisee vielä reippaammin hartioitani: “niin sitä pitää!” (*jou-tou*, on muuten aivan mainio sanonta, sen voi myös kääntää “asiaa”!)

(Tykkään aivan valtavasti siitä kun kaikki kutsuu mua siskoksi (neesan, yoe-neesan.)

Biitsibileissä piru pääsee irti kun mummo ja toinen mummo ja kaikki viiskymppiset naiset ja muutkin päääsee awamorin, orion-oluen ja käärmeliköörin makuun. Siveydentuntoni estää minua julkaisemasta youtubessa kuvaamiani videoita.

Naapurinkundi snägärillä

Naapurinkundi snägärillä

Toinen päivä, toinen viikonloppu. Saaren parantajanaisena tunnettu Kammi oli ilmoitellut mulle jo viikolla että lauantaina haluaisi tehdä kanssani jotain; toiminnan luonne jäi monelta osaa hämäräksi, erityisesti mitä tarkoitti “washing corals” . Varuilta otin kuitenkin snorklausvälineet mukaan kun kiipesin Kammin lava-auton koppiin – mikä osoittautui varsin hyväksi ideaksi, kun ensin ajettiin kiemuraista vuoritietä saaren toiselle, hankalammin saavutettavalle puolelle ja sitten seikkailtiin itsemme viidakon läpi pienelle valkohiekkaiselle rannalle.

Rannan läheisyydessä, banaanipuiden katveeseen kyhätyssä pressuteltassa asuu (minulle) uusi tuttavuus, ehkä noin 150-vuotias mies jota kutsutaan American George:ksi vaikkei hän ole amerikkalainen eikä nimeltään George. George kantaa hiekalle kontillisen snorklausvälineitä, kietoo vyölleni lyijyketjun ja antaa joukon muille jäsenille perässävedettäväksi styroksilaatikoita ennenkuin komentaa koko konkkaronkan mereen.

Tehtävä on yksinkertainen: snorklataan yksittäisten pienten korallintaimien luokse, ja sukelletaan niiden viereen ja varo-varo-varovasti puhdistetaan niitä merilevästä, lietteestä ja roskasta. Lopuksi löyhytellään raikasta merivettä korallisormien väliin. George on nimittäin korallitarhuri – hän kutsuu merta äidikseen ja merenpohjaa puutarhakseen, istuttaa koralleja ja huolehtii niistä – kymmeniä vuosia. Talk about long-term planning.

Saato ja minulle uusi tuttavuus, Saari, sukeltavat päivällisantimia puukon ja harppuunan avulla. Saari on virallisesti nyt maailman kaunein, seksikkäin ja upein olento : kaunis, nuori okinawalainen nainen, joka sukeltaa kuin delfiini harppuunan kanssa ilman räpylöitä tai muita apuvälineitä – ollessaan 6+:lla raskauskuukaudella. Ohh.

Kuuluisuus.

Eräissä rantajuhlissa paikalla on mulle ennestään tuntematon pariskunta, joka ei edes asu lähisaaristossa vaan Okinawan pääsaarella. Menen esittäytymään, ja taas saan kuulla että “joo kyllä me tiedetään kuka sä oot – me puhuttiin susta kun sun taloa vasta kunnostettiin. Raksamiehet kertoi kaikille että siihen muuttaa joku suomalainen.”

Chicagon konferenssimatkan lähetessä piti järjestää itselleen kuljetus Nahan lentokentälle. Sihteeri jutteli labramme vakiotaksisuharin kanssa, että miten mun talon löytää – autokuski rauhoittelee että ei hätää, hän on käynyt saarellani ja KAIKKI tietävät missä asun.

Yhteisö.

Naapurinväki on käynyt pyytämättä “kitkemässä puutarhastani” rikkaruohot – toimenpide, joka ei suomeksi ilmaistuna anna oikeaa kuvaa siitä teollisuustason deforestaatiosta, joka tarvittiin viidakon puskemiseksi takaisin aidan taakse.

Saarelaisilla on käytössään jokin omituinen virtuaalinen facebook – kaikki tietää kaiken kaikesta jotenkin automaattisesti. Työkaverini väittää et ne saattaa – *gasp* – itse asiassa puhua keskenään, elikkä siis juoruta kylänraitilla. Mielenkiintoista, mielenkiintoista, mutta vaikka mulla on montakin inviteä tähän systeemiin, ei prosessoriteho meinaa millään riittää!

Naapurinsetä kommentoi joissain illanistujaisissa että Yoe, kyl mä tiedän sen, se lähtee tosi myöhään aina aamulla töihin, joskus jopa vasta yhdeksän jälkeen!

Puhelin soi iltahämärissä. Yuuko on hengästynyt – “Yoe, Yoe, tule äkkiä tänne, mummot tanssii täysikuun alla!”

Alkaa talvi lähestyä.

Viikonloppuna leireiltäessä duuniporukan kanssa eräällä lähisaarista tuli havaittua, että yöllä rantahiekka menee niin pirun kylmäksi ettei siinä vaan tarkene nukkua paljaaltaan, on oltava makuualusta.

Eräänä aurinkoisena aamuna (sidenote: lisätään listaan “mieltä ilahduttavia näkyjä” – aurinko kimmeltää taifuunin jälkeisellä merellä, aallot lyövät vielä riuttaan korkeana ja kiidättää surffareita, joiden tiedän olevan naapureitani) ajelen töihin, siinä kahdeksan maissa, kun huomaan takanani poliisiauton vilkut päällä ja joo-o, näyttää se reippaasti mulle punaista pysähdysvaloa. Nielaus. Mitähän olen tehnyt pieleen – onko takaluukku auki – tiedän etten ole ajanut ylinopeutta sillä vaihdevaivainen Mitsu ei kyllä näissä ylämäissä pääse edes neljääkymppiä. Pysähdyn, sammutan hevimusiikin stereoista, otan aurinkolasit pois päästä ja nousen ulos autosta kohtaamaan kaksi tuiman näköistä koppalakkista konstaapelia. Pokkaavat. Huomenta kohteliaasti, sanon minä ja niiaan vähän.

“Tilanne on se, että tähän aikaan esiintyy paljon rattijuopumusta”, sanoo toinen.

“Tämä on nyt siis rattijuopporatsia”, paukauttaa toinen.

Huokaan hiljaa helpotuksesta, puhallustesti. Tuleepahan jotain blogattavaa (ihanniiku sitä ei muutenki ois) – “pääsinpä testaamaan japanilaista puhallustestiä!”

Indeed.

“Niin”, jatkaa tukevampi poliiseista. “Oletteko te humalassa?”

“En”, vastaan.

“Hyvä, niin sitä pitää. Turvallista matkaa!” Molemmat poliisit pokkaavat särmästi, marssivat pikkuiseen poliisiautoonsa ja kaahaavat nopeusrajoitusten mukaisesti tiehensä.