Houston, you’ve got a problem




tokyo essence

Originally uploaded by marylkayoe

(Perkule. Huomaan että edellinen kirjoittamani entry on jotenkin kadonnut. Noh, oli pitkä ja kitkerä kirjoitus otsikolla “Pitäkää Muuminne!!”. Saatte itse kuvitella, mistä oli kyse.)

Päivän lukuvinkki – Nature Networkin foorumilla tieteentekijä toisensa jälkeen tunnustaa kärsivänsä tai kärsineensä vakavasta masennuksesta ja tukeutuneensa lääkkeisiinkin. Hyvin terapeuttista luettavaa. On ihan tavallista olla hajalla gradschoolissa! Ja sen jälkeenkin! 

Juttelin videoskypeitse jenkkilässä labraa pitävän tuttavan kanssa, setvittiin näitä mun lukemattomia ongelmia duunipaikan valinnassa. Tuttava – niinkuin kaikki muutkin jenkkitieteessä pyörivät – toki kertoi pitkällisesti siitä, miten kauhean vaikeaa on se rahoituksen saaminen jenkeissä, että jos siellä haluaa pärjätä niin oikeasti joka vuosi kirjoitetaan 30 hakemusta. Pohdin ääneen että hmm, noinkohan sitä vain kannattaa sinne sit lähteä, voisi tyytyä ehkä vähempäänkin ja euroopassa tuntuu olevan rahoitusta tarjolla ihan hyvin. 
“Ei ei! Tiede on niin paljon parempaa USA:ssa!” 
Ei ollut ensimmäinen kerta kun kuulin tämän väitteen, mutta tällä kertaa suhteeni ko. henkilöön oli sellainen että hymistelyn sijaan saatoin vähän lähteä kaivamaan asiaa syvemmältä. Miten niin parempaa? 
Vastaukset hämmensi. USA:ssa on kuulemma enemmän laboratorioita kuin Euroopassa; ihan jos pelkästään katotaan Isoja Keskuksia (Harvardit, MITt, tiesmitkä) niin labroja on vaan ihan sika paljon enemmän kuin koko Euroopassa. Eurooppalabroja kannattaa katsella vain jos haluaa establisoida itsensä eurooppaan. Oikeastaan jenkkitutkijat ei kylläkään tiedä mistään tieteestä mitä Euroopassa tehdään; eurooppalaisia journaaleja ei lueta (Nature pois lukien), ja on ihan yleistä että tutkimusta tehdään kahteen kertaan – eivät nyt suoraan sano että siksi että asia on vasta sitten todistettu kun se on USAssa todistettu kuitenkaan… 
Networkkaaminen on siellä niin elämän ja kuoleman asia, nimenomaan LOKAALI networkkaaminen, että juuri kenelläkään ei ole sitä luksusta että ehtisivät seuraamaan mitä ulkomailla tapahtuu. Eurooppalaisiin kokouksiin menevät ne, jotka on eurooppalaisia. Muita ei nappaa. Eurooppa on yhdentekevä.
Houston, MIT, Harvard, Columbia: you’ve got a BIG problem. Ihan eri luokan ongelma kuin se, joka mulla on: pitäis ihan oikeasti lentää työhaastatteluihin Eurooppaan, USA:an ja Aasiaan. Kaikkin ASAP.
(edit: ymmärrän kyllä että tämä saattaa olla ihan tämämn sairaan neurotieteen omituisuusjuttu, vaikka samansuuntaista olen kuullut myös toisen alan edustajalta. Lukijoilla kokemuksia tai näkemystä tästä?)
Advertisements

Sisälukutaito




How to NEWS

Originally uploaded by marylkayoe

Talonnurkalle on ilmestynyt (jo joitakin kuukausia sitten) automaatti, jossa myydään sanomalehtiä. “Lue uutisia niin ymmärrät!” sanoo mainostarra. Aika-ajoin postiluukkuummekin tupsahtelee aamun lehtiä, Asahi Shinbunia ja Mainichia, muun muassa.
Junissa mainostetaan että nuoret nätit tytötkin voi lukea lehtiä (vaikka niinkin kuivaa kuin Nihon Keizai Shinbun:ia). Tänään kotiinkannettuna meille suotiin kiiltäväkansinen lehti, jossa esitellään sanomalehden konseptia.
Ihan alkusivuilla kerrotaan, miten sanomalehteä on tapana lukea (oikealta vasemmalle, ylhäältä alas ja palstoittain, ja sitten on meillä aina OTSIKKO ja LIIDI ja leipäteksti ja ehkä tähän aiheeseen liittyvää muuta materiaalia kuten taulukoita), ja mitä kaikkea kivaa voi oppia sanomalehtiä lukemalla. Loppupuolella on hauska testi, jossa pitää yhdistää vuoden 2007 merkittäviä uutisotsikoita maailmankartalla oleviin ruutuihin (listassa mm. “Harry Potter-sarjan viimeinen osa julkaistiin”).

Vanha printtimedia tappelee uutta vastaan? Ei ehkä niinkään. Mulla on kovasti sellanen aavistus, että oikeasti täällä on ihmisiä joille pitää kertoa, miten sanomalehteä käytetään. 

Toisenlaista sisälukutaitoa tulin harrastaneeksi viikonloppuna, kun huomasin ehkä-lempikirjailijani Neal Stephensonin pulauttaneen uuden tiiliskiven markkinoille. Anathem on spekulatiivista fiktiota, jonka ytimessä (äärimmäisen lyhyen tiivistelmän perusteella) on eräänlainen tieteen norsunlutorni. Massively My Type Book, ja totta kai Yoe haluaa sen justnytheti! 
Toki olisin voinut sännätä Shinjukun Kinokuniya-kirjapyhättööön, mutta huomaan ettei yhtään huvita hankkia kauheata kasaa kuollutta puuta täyttämään jo ennestäänkin pursuavaa kirjahyllyä. Ja kun on minulla tuo mainio Sonyn e-kirjalukija PRS-505, niin päätinpä lähteä katsomaan miten ko. teoksen saisi bittimuodossa luettavaksi. Toistaiseksi olen “tyytynyt” lukemaan mitä nyt tuolta intternetin perukoilta löytyy ilmaiseksi yleensä puhtaassa (rtf) tekstimuodssa, mutta ajattelin että jos nyt kävisi ihan virallisen bittikopion hakemassa, niin jospa siinä vaikka olisi kaikenlaiset alaviitteet sun muut näppärästi käytettävissä, ja ehkä fonttikin olisi silviisiin kuin kirjailija on sen halunnut, ja kaikkea. 
Alku oli varsin helppoa – google tarjoaa heti lukuisia tahoja, jotka myyvät tuoretta romaania sähkömuodossa. Muttamutta, sitten ei enää olekaan helppoa – DRM nousee pystyyn kuin vuori. Hetken aikaa jo näytti siltä, että olisi mahdotonta ostaa virallista kopiota kirjasta ja saada se macin kautta siirrettyä lukulaitteelle; niin monta yhteensopimattomuusongelmaa ja hankaluutta oli välissä (joista nyt sitten foorumeita kahlaamalla selvisi; ja tänään näyttää siltä että Adobe on ehkä julkaissut päivityksen joka auttaa yhden ongelmakohdan yli). Joka kauppa haluaa rekisteröidä minut asiakkaakseni; useamman kerran jätin koko ostoprosessin kesken kun kyllästyin täyttelemään lomakkeita – ferkraistsseik, mä olen vaan downloadaamassa tässä yhtä pdf-tiedostoa! Ja vielä lupaan maksaakin siitä! 
Loppujen lopuksi valitsin kaupan, jolle kelpasi PayPal maksutavaksi (ettei ny ainakaan tartte luottokortti-infoa taas kerran antaa), latasin useammalle koneelle Adoben Digital Editions-systeemin (kun Adobe-tunnukset on kertaalleen jo luotu), päivitin firmwarea lukulaitteesta (tai menin itkemään Sty:lle että tarttee päivitystä!) ja Calibre-kirjastonhallintajärjestelmää, ja – lopulta Anathem näkyy 505:n päävalikossa.
Mutta, pettymys alkaa – tai jatkuu – saman tien: ladatussa tiedostossa ei ole metadataa (edes kirjailijan nimen edestä), ja itse materiaalikin on laitettu mukaan aivan naurettavassa muodossa. Paperiversiona toistaiseksi on tarjolla ainoastaan kovakantinen iso formaatti, jossa suurilla sivuilla on hillittömät marginaalit. Ja pdf sitten on tehty täsmälleen samanlaiseksi. Näyttää melkein valokopioilta. 
Prkl. Kun se isomarginaalinen pdf sitten näytetään pokkarinkokoisella ruudulla, teksti menee lukukelvottoman pieneksi. Onhan siinä zuumi siinä laitteessa, mutta menee tekstin flow ihan rikki, niin että joka toinen lukusivu on kokonainen, ja joka toinen 30% sivusta. 
Fiilis on vähän sama kuin jos olisi mennyt vaikka ostamaan Warner:in sivuilta lempiartistinsa kappaleen, ja huomannut että kyseinen tiedosto sisältää mikrofonilla CD-soittimen kaiuttimista nauhoitettua musiikkia.
Piihpuuh. Kyllähän sen lukemaan pystyy (ei se 900-sivuisen kirjan käyttö sängyssä oo myöskään ihan vaivatonta) mutta suututtaa moinen hyvän idean ryssiminen niin monella rintamalla. Jos ei asiat parane pikaiseen, aion jatkaa literaalisen materiaalini hankkimista sieltä, mistä saan sen vaivattomasti, hyvälaatuisesti ja tuntematta itseäni idiootiksi rikolliseksi yrittäessäni lukea laillista materiaalia laillisella laitteella. Tämä tietysti rajoittaa materiaalin hiukan vanhempaan, mutta onhan tuota lukematonta maailmankirjallisuutta … 
Samahan asia on ollut musiikin kanssa vaikka kuinka kauan, mutta kirjojen kanssa asia tuntuu jotenkin vielä kurjemmalta. Paperipinoja kun en halua enää hankkia sen enempää kuin muoviläjiäkään vaikka niissä lukisi kuinka että TARJOUS-DVD. 

Vaativaa rakkautta



CIMG3494

Originally uploaded by marylkayoe

Aamuisen työmatkareitin varrella roikkui joku aika sitten aika murheellisen näköinen korppi. Oli saanut tappelussa köniinsä niin että pää oli nokittu kaljuksi ja verille. Onneksi kiviaidan takana asuva mummo heltyi ja alkoi ruokkia sitä kissanruoalla, ja monena aamua seurasin kuinka mustavalkoinen kissa ja surkea korppi nielivät keskinäiset epäluottamuslauseensa ja mutustivat kissanaksuja mummon jutellessa molemmille mukavia.

Korppi tokeni, ja pärjäisi varmaan muiden seassa roskasäkkien metsästyksessä. Aamuisin se kuitenkin istuu mummon ikkunan luona vaakkumassa vaativasti. Mummo vilkaisee sitä verhonraosta ja sulkee ikkunan tiukemmin. Toivottavasti mummo ei ole aamu-unisia.

Muoti saapuu Japaniin! Tai ainakin H&M. Henkkamaukka yrittää maihinnousua ja kaikista mahdollisista lokaatioista uusi lippulaiva pystytetään… Ginza:an! Sinnehän se sopii, Pradan, Guccin ja muiden rättiliikkeiden seuraan!

Juttelin paraformaldehydiä pullottaessani työkaverin kanssa tulevista vaaleista. Tarvitaan siis taas uusi yrittäjä pääministerinpestiä pohtimaan että mitä tälle taloudelle vois tehdä. Kyselin tuttavalta nuorison suhtautumisesta äänestykseen, kiinnostaako ketään että onko siellä nyt aso vai koike vai kuka johdossa.

Eipä juuri. Poliitikot tekee vaan politiikkaa koska ne on poliitikkoja, eikä sillä ole mitään tekemistä minkään normaalielämän kanssa. Nuoret ei voi päästä politiikkaan koska sinne pääsee vaan jos on paljon rahaa tai jos isä on politiikassa. Ei se edellinenkään pääministeri ollut mitenkään hyvä politiikko ollut tai taitava tai fiksu, vain ministerin poika.
Tuttavani jatkoi vielä:
“Oikeastaan mä en ymmärrä, mitä tää demokratia on, tai miten se liittyy vapauteen? Eihän niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa”, viitaten kaikenlaiseen mitä televisiosta USA:n kuulee julistavan. Ja kun kyseinen konseptien yhdistäminen tuntuu huijaukselta, tuntuu saman tien koko demokratiakin. 

Sijaistoiminto-entry




Afternoon nap

Originally uploaded by marylkayoe

Blogaaminen sujuu hyvin, kun olis suunnattomasti kaikkea tärkeää vaikeaa ja hankalaa muuta tehtävälistalla. Nyt siis on aivan pakottava tarve päästä heittelemään ilmaan yksittäisiä huomioita.

Niinkuin vaikka siitä, että nyt vihdoin kohta ollaan tulevaisuudessa: e-reader-fanina mua suuresti ilahduttaa uutinen taipuisasta, litteästä kosketusnäytöstä jossa on wifi. Vaikka ehkä täkäläisissä junissa iPhone-kokoluokan lukija olisikin käytännöllisempi… (Toisaalta, tämäkään uudistus ei auttane siihen raivostukseen joka mua kohtaa aina, kun esimerkiksi pomo printtaa mulle 25-sivuisen artikkelin netistä yksipuolisena ja sanoo että mua ehkä kiinnostais lukea toi. Antais linkin, perhana! Tai sanois vaikka että tsekkaa uusin JNeurophysiol!)
Itsekin olen siirtynyt ns. maailmankartalle: jokin aika sitten huomasin lisääntynyttä Google-mainontaa ympäristössäni (siis ihan fyysisillä juna-asemilla oli plakaatteja joissa mainostettiin Googlea). Googlen pienet urheat streetview-autot on ajelleet Tokion ristiin rastiin, ja kylläkyllä, löytyy se meidänkin talo:

Tässähän helposti nyt voisi joku älähtää että eikös ole vaarallista, joku tulee ja palkkamurhaa sut kun tietää nyt missä asut… osoitehan on toki blogin otsikossa, joten sen perusteella mut on voinut löytää jo ties kuinka kauan (olettaen että kykenee selviytymään tokiolaisesta äärimmäisen sekavasta osoitekäytännöstä…)… Naah. Elämään jännitystä! Moottoripyörän kohdalta jos singolla ampuu seinään niin hyvin osuu nukkuvan Yoen päähän! Sitäpaitsi, ovat jotkut sanoneet että on ollut hauskaa kattella miltä tokiolainen pikkutaloasuinalue oikeasti näyttää.

Julistus vai tuho




elä ota kesäröökia?

Originally uploaded by marylkayoe

Odotettavissa: Omenauskovaisten uudet julistukset ja teoreettinen maailmanloppu kun asiat törmää toisiinsa. Kummastuksekseni en ole vielä nähnyt veppisarjista jossa iPod nano:t crashais toisiinsa päivän kunniaksi.

Spore on vuosisatoja odotettu ja profetioitu peli, joka opettaa, että elämässä pääsee pitkälle (tai ainakin jonnekin asti) kunhan osaa pyörähtää ympäri ja heilutella takamustaan sievästi.

iPhone oli ihan kiva, paitsi että datapaketin puute teki laitteesta välillä vähän turhan. Niin ja on se puhelimeksi vähän liian iso. Ja hidaskin, ehkä. Mut vallan mainiosti sillä kattelee videopodcastina Frendejä.

Tänään oli kunnon syksypäivä: lämpötila pystytteli armollisesti alle +30 asteessa, ja kirkkaansinisen taivaan alla liikkuva ilma oli raikas. Sellainen vähän olo töihin kävellessä oli kuin olisi koulunalku ja kaikkea uuttakivaa edessä, ja reippauttakin riittäisi. Sitten muistin että töissä on sitä samaa ja reippautta pitäisi jostain ihan omasta niskasta kaivaa.

Firmalla pitkään työskennellyt japanilainen tuttavatyttö on menossa naimisiin ja muuttaa Lontooseen. Tänään tyttö istui labrassamme silmät itkusta punaisina, ei halua Lontooseen (kamala sää, kamala ruoka, huonot karaoket!) eikä naimisiin (“Mutta kun mä en tykkää lumilautailusta! Haluan mielummin talvella
mennä rantalomalle! Enkä tosiaankaan halua kokata sille joka päivä!”) vaikka kihlajaisjuhlat oli vain pari viikkoa sitten (“mutta en mä enää tiedä haluanko olla sen kanssa aina, mielummin asuisin oman kanini kanssa Tokiossa…”). Muut lohduttavat japanilaistytöt puhuivat naimisiinmenon tärkeydestä, mutta lontooseenläksijä kysyi heiltä – olitteko onnellisia kun menitte naimisiin, tai tulitteko onnelliseksi?

Kumpikin naineista japanilaistytöistä kurtistaa kulmiaan, “jaa että onnellinen… ehkä vähän, en nyt muista oikein.”

En ole ihan varma, mutta jossain kohtaa tässä menee joku kulttuuriero.

Kipusikapusi




Yatta!

Originally uploaded by marylkayoe

Sunnuntaina sää oli syksyisen nuiva ja sateinen, joten vaihteeksi tämän viikonlopun raportointiin liittyy harvinaisen vähän vettä (paitsi se sade, jonka ansiosta jouduin TAAS ostamaan yhden biniiru-sateenvarjon, mutta tällä kertaa valitsin sentään sievän). Jossain määrin urheilullisissa merkeissä liikuttiin silti, sillä vastoin kaikkia ennakko-odotuksia olin lauantain ninjatreenien jälkeen niin reippaassa kunnossa että uskaltauduin JoyKrabakin seuraan Kinshicho:n seinäkiipeilysalille. (Ehkä noin kaksi vuotta olivat houkutelleet, ja aina oli ollut jotain syytä tai teko-sellaista…)

Ei ollut ihan ensimmäinen kerta – laskujeni mukaan n. 15 vuotta sitten kävin kerran jossain kaukaisessa suomessa olevassa kaukaisessa väestönsuojassa uber-urheilullisten ja pitkäjäsenisten koulukavereiden kanssa. Ei ollut kenkiä eikä köysiä, mutta onneksi ajan myötä oli päässyt ilmeisesti unohtumaan putoilun aikaansaamat mustelmat. 
Tuolla taannoisella keikalla kuitenkin seinällä lähinnä liikuttiin sivusuunnassa muutaman metrin korkeudessa, kun taas nyt yhtäkkiä edessä olikin ainakin viissataametriä enemmän tai vähemmän pystysuoraa seinää. Yikes. Ensimmäisellä kiipuamisella piti keskittyä hyvin huolella olemaan katsomatta alas – ettei näkisi miten kaukana maa on, ja miten pikkuisten tukipisteiden varassa sitä taiteileekaan. Myöhemmin huimaus haihtui, mutta itsensä voittamista se koko touhu oli; aina ja ihan joka kipuamiskerta tulee hetki, jolloin usko loppuu. 
Kiipeäminen pysähtyy, huomaan että itse asiassa seison kahden leegopalikan kokoisella punaisella ulokkeella ja pidän kaksin käsin kiinni erittäin yksinäisen oloisesta punaisesta muhkurasta. Kaikesta seinän halailusta huolimatta käsivarret alkavat väsyä ja kämmenet hiota, ja katonrajaan on vielä ainakin sata metriä. Seuraava tukipiste on toki näkyvillä, mutta se on … kaukana… kaukana… niin kaukana, että siihen ylettyäkseen pitää käytännössä kokonaan luopua nykyisestä käsituesta. 
Ei helvetti, en mä pysty tähän, liian vaikeaa, liian kaukana, itse asiassa jalkalihaksetkin jo tärisee, täytyy sanoa alhaalla köyttä varmistaville kavereille että luovutan nyt. Niinkuin ihan oikeasti, vaikka kuinka alhaalla muuta ajatteli. Mutta yritän sitten kuitenkin, ja loppujen lopuksi viimeiset metrit menee keveästi. Huipulla on kuuma, mutta helppo hymyillä. 
Siistiä. Hämmästyttävästi kuitenkaan aamulla peilistä kun katsoin niin selkään ja käsivarsiin ei ollut vielä kasvanu sellaiset jumalaiset lihaksistot mitä muilla näkyi olevan.
Näen kyllä tässä kaikenlaisia allegorisia tilaisuuksia pohdiskella sitä että pitäiskö uskaltaa yrittää jonneki ylös ja sillai vai oisko vaan parempi jäädä tälle tasolle missä on jo. Mutta jätän väliin, tällä kertaa. 

Irtoviipaleita, irtovirheitä, irtoaa?



Lähdössä.. 
Originally uploaded by marylkayoe

Eihän tästä blogaamisesta mitään tule jos aina yritän kirjoittaa jotain Karvajalkaa joka entryyn. Oleellisin pointtihan koko touhussa on kirjoittaa nopeasti jotain ja painaa “publish” nappia. Luvassa siis irtohöhhää.

Google on nyt selain. Nimeltään Chrome.
Chromen julkaisutiedon vuodettua istuin refreshaamassa koko internettiä odottaen itse paketin ilmestymistä. Yleensä työkoneeseeni en pysty asettamaan edes oikeaa kellonaikaa (jätättää jatkuvasti enemmän), mutta Chrome ei kysellyt mitään turhia oikeuksia vaan sujuvasti ui oletusselaimeksi. HUOLIMATTA siitä, että työssä ehdottoman tarpeellisten FireFox-pluginien (Zotero ja Rikaichan) vuoksi pitää se FF:kin yleensä pitää jossain sivussa. Huolimatta myös siitä, että rendaa vähän rumasti, on buginen ja oli siinä joku ToS-hässäkkäkin (joka tosin korjattiin jo).  
/me likes. Ja kun ei ole plugineita joilla leikkiä, ehkä sitä tulee töitäkin tehtyä.
Olen myös leikkinyt vähän laina-iPhonella. Hmm. 
Heräsin tänään melko julman aikaisin, mutta ajattelin että vietän mukavaa aamua kotona kaikenlaisia kivoja tekkiuutisia lukien. Mailiboksissa odotti kuitenkin hyvin lyhytsanainen viesti pomolta, jossa tivattiin että mikä juttu tää on että kustantajalta tulee huomatus että ei oltu sittenkään tehty kaikkia niitä muutoksia mitä typesetteri oli pyytänyt. Olin siis jotenkin maanantaina onnistunut asioita korjatessani unohtamaan kokonaan yhden osion korjauslistalta. 
Mitä tapahtui seuraavaksi oli äärimmäisen tyypillistä. Mahaan kasvaa kylmä kivi, sydän alkaa hakata ja kädet täristä. Epätoivoisesti mieleni yrittää keksiä hyväksyttäviä tekosyitä asian selittämiseksi. Ei löydy. Kello on vähän, mutta pomo on ilmeisesti jo työpaikalla, eli en voi edes hiipiä sinne asiaa vaivihkaa korjaamaan niin etten joutuisi konfrontaatiotilanteeseen. Oli miten oli, jätän aamuteen kesken ja kiiruhdan työpaikalle.
Junassa en jaksa edes keskittyä kunnolla katsomaan paneelikeskustelua, jossa tuttava kertoo lapsena uskoneensa olevansa jeesus, hermostuttaa niin. Kunnes yhtäkkiä välähtää. 
Mulla on selkeesti ongelma virheiden tekemisen kanssa. Sen lisäksi, että niitä tulee nykyään tehtyä aivan mahdottomasti ja ne kasautuu toistensa korjausyritysten vuoksi katastrofeiksi, ongelma on siinä että mä en pysty käsittelemään tilannetta jossa olen tehnyt virheen. Virheiden tekeminen kai on kuitenkin ihan inhimillistä, eikö? (niin paitsi että on anteeksiantamattomia virheitä enkä mä tee juuri muita virheitä kuin niitä…) Mutta vaikka ne ois anteeksiantamattomia niin ehkä niitä silti sattuu muillekin? (mutta mulle niin paljon, että en pysty keskittymään enään mihinkään niin että en tekisi virheitä) jne jne… 
Mielestäni en ole perfektionisti. Erityisesti en oo mielestäni koskaan ollut sellainen että suuttuisin muille jos ne ei ole täydellisiä. Mutta kun itse teen virheen ajaudun hillittömään paniikkitilanteeseen, vihaan itseäni ainakin viikon sen jälkeen. Kun männävuonna mokasin kännykkänetinkäytön kanssa, olin aivan maassa varmaan kuukauden – en oikeastaan sen vuoksi edes että hukkasin tolkuttoman määrän rahaa, vaan mieli pyöri yhden ainoan kysymyksen ympärillä: “miten mä oon SAATTANUT olla niin tyhmä etten tajunnut tuota?” 
Mielenkiintoista, mielenkiintoista. 
Hämmästelen edelleenkin miten sain tämän kirjoitettua. Ehkä se johtuu osittain siitä, että printtasin itselleni seinäkalenteriksi uuden sivun, ja tajuan, että viimeinen päivä siinä on nykyisen kontraktini loppumispäivä. 
Ei havaintoakaan mitä tapahtuu elämässä sen jälkeen, mutta hyvin luultavasti en enää istu tämän saman epäergonomisen työpisteeni ääressä jonka tietokoneeseen en saa vaihtaa kellonaikaa tai asentaa flash-pluginia selaimeen.

Asteikolla 1-5, sää on… ?




zamami0808-4

Originally uploaded by marylkayoe

Alkaa hiukkasen nolottamaan tää, että melkein kaikki mun blogientryt käsittelee vettä, muodossa tai toisessa. Ihan tosissani meinasin että nyt kirjoitan jostain muusta kuin sukeltamisesta Zamamilla, mutta kun sitten avasin tämän blogauskikkareen niin ensimmäisenä aiheena oli kuitenkin vesi (7:nneksi pahimmat rankkasateet Japanin (incl. Tokion) alueella ikinä, ihmisiä kuollut ja ihan Tokion sisälläkin taloja hajonnut) – niin annan periksi ja suunnittelen että blogin nimi muuttuu Yoe in H2O:ksi.

Säätiedotuksia on tästä aamusta alkaen saanut seurata uudistuneella tenki.jp -sivustolta, joka on suorittanut sellaisen 2.0-kasvojenkohotuksen ettei totta oo. Sen lisäksi, että voit toki tallettaa sinne feivoriitti-kohteesi joiden säitä haluat tarkkailla, voit nyt myös kommentoida säätä ja lähettää säähän liittyviä valokuvia. Kuulostaa ehkä kummalta, mutta (ehkä) yhden päivän ikäiseksi palveluksi keskustelua viime päivien rankkasateista on syntynyt aika paljon. Ja mistäs muusta ihmiset tykkäis yhtä paljon puhua kuin säästä? 

Niin muuten, jos joku on kummastellut miksi isoloiduissa japanilaisissa paikoissa on ollut täydellinen keli kaiken tämän myräköinnin keskellä – syy on ollut sankarillinen taistelupari Jan&Jesse, joka on reissannut pitkin saaristoa ja pitäneet aurinkokeliä mukanaan missä ikinä olivatkaan. Poistuivat maasta eilen, (nyyh), joten, pahoitellen ilmoittelen kaikille kanssa-asujille että säät on ny sit tätä syksyä loppuun asti.

Niin siitä sukelluksesta. Ei uskoisi että voisi sanoa että taas oli parempaa kuin ikinä, mutta kuitenkin. Jotenkin painotus osui niin täydellisesti kohdalleen, että koko viikon aikana en pihaustakaan ilmaa laittanut liiveihin. Himmeä tunne kun pystyy kompensoimaan kelluvuutensa ja tasapainonsa vaivattomasti pinnalla ja 25 metrin syvyydessä pelkillä keuhkoilla.

Zamamin saaresta meinaan kirjoittaa turistimainosartikkelin blogiin tässä ihan kohta. On se vaan niin jotain ihan muuta.