Arak spring ja ’39

Perinteiseen tyyliin alkuun pamaus hepreanopiskelua.

“Ani sonet ha’chaim sheli” – I hate my life

“Maze ha’chara ha ze?” – mitä vittua?

“… biglal she ani lohetet meod” – “… se johtuu siitä että mä olen niin hottis.” (käyttötilanne: vastaus siihen kun paikalliset valittaa kun on muka liian kuuma sää. )

“all tigu’u lanu baa’rak!” – näpit irti meiän arakista!

Labraporukka kilvoittelee opetustilaisuuksista. Käynnissä on jonkinlainen skaba jossa katsotaan että kenen aksentti parhaiten tarttuu yoeen. Kärkisijoilla on tällä hetkellä venäläis- ja mizrahi-aksentit.

Fonttiongelma. Kun jatkuvasti joutuu kikkailemaan sen kanssa että mitenpäin näitä kirjaimia nyt luetaan, menee pää pyörälle. Oman pankkini automaatit suostuvat palvelemaan vain hepreaksi, arabiaksi ja venäjäksi, joista yleensä valitsen venäjän (ymmärrystodennäköisyys korkein) – mutta joudun joka kerta hetken aikaa keskittyneesti miettimään lukusuuntaa. Kaikkein kamalinta on jos jossain kyltissä on typografisen hassuttelun nimissä laitettu joku (latinalaisen aakkoston) kirjain nurinpäin – väsyneenä eritoten saan ihan kunnolla siristää silmiäni hahmottaakseni sanan.
—
Epyktin puolella tapahtui viime päivinä kaikenlaista, niin kerrotaan. Ninjatreeneistä tiistain puolenyön jälkeen palatessani kävin nappaamassa kulman 24/6-puodista stanupakkauksen (maitoa, pitaa, humusta); tiskillä notkuva, määrittelemättömän taustainen kassajätkä katseli telkasta uutisia jossa eräskin kuuluisa aukio oli täynnä ihmisiä heiluttamassa lippuja ja muuta. Yleensä kommunikointini ko. jätkän kanssa on rajoittunut siihen että tsemppaan kovasti ymmärtääkseni hinnan kun hän sen minulle lausuu mehevä-aksenttisella hepreankielellään, mutta nyt selkeästi oli sanomisen tarve oli sitä luokkaa että englanninsanavarastoa lähdetään etsimään.

“Sama asia, kohta koko maailma!!!” hän sanoo viittoen kohti telkkaria. Uutiskuvan kulmassa lukee CNN mutta teksteistä en saa selvää, että puhutaanko nyt siitä että ihmiset protestoi ylipäätään, vaiko kenties protestien aikana syntyneistä ongelmista. Yoe nyökyttelee.

“Ihan koko maailma! Kohta kaikki on noin! Maailma on muuttumassa!” Nyökyttelen lisää.

“Katso, kuin veljekset! Koko maailma, paitsi Israel! ” Muutan nyökyttelyni pikaisesti mahdollisimman non-konfrontaationaaliseksi ahaa:ksi. Jätkän eleistä en saa selvää onko tämä seikka hänen mielestään hyvä vai huono asia.

“Tiedätkö miksi?” Yoe lisää nonkonfrontaationalisuutta ja tietämättömyyttä fasadiin ja toivoo että jätkä huomaisi että on hyvin tarkasti saanut laskettua ne tarvittavat 22 shekeliä ja viiskytropoa pöytään ja saisi vastalahjaksi ostoksensa.

“Koska Israel ihmiset hyvä! Vaikka koko maailma noin, israel ei!” Onnekseni puotiin saapuu toinen asiakas joka alkaa välittömästi tilittää jotain kielellä jonka arvelen olevan amharaa; kassajätkä irroittaa huomionsa musta ja pääsen livahtamaan kotikujilleni.

—

Kun ympärillä olevissa maissa miljoonat osoittavat mieltään, Israelissa on hiljaista. Sinnikkäät pienet kansalaisjärjestöt protestoivat joka ainoa viikko hallituksen Palestiina-politiikkaa vastaan, mutta vaikka yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus paiskoo heikommassa asemassa olevia kansanluokkia (näitä on siis monia muitakin kuin ne ilmeisimmät) pitkin kuivuneita jokiuomia, väki ei nouse barrikadeille. Ei näy tuhansien ihmisien joukkokokoontumisia. Vasemmistoliberaaliopiskelijat jakavat facebookissa tulenkatkuista kommentaaria korruptiosta, epäoikeudenmukaisuudesta, vallan väärinkäytöksistä, mutta vaikka keskiluokka on Yoen maailmankuvaan nähden aivan uskomattoman surkeassa tilassa ja valtakoneisto hallitsee ihmisten yksityistä elämää naurettavassa määrin ei liikekannallepanoa tapahdu.

Sanovat että johtuu pakolaismentaliteetista. Että kaikkiin on istutettu jo pienenä muinainen epävarmuus, huoli siitä että jos et käyttäydy hyvin niin heitämme sut ulos. Olkoon, että vaalilupaukset on kaikki petetty. Olkoon, että maan varat ja tulevaisuus on kourallisen oligarkkiperheiden käsissä. Olkoon että idioottimainen ulkopolitiikka tekee kansainvälisen elämän hankalaksi ja yliopistorahoitus kuivuu. Olkoon mitä vaan – kunhan saadaan polttaa ja juoda rauhassa ilman et kukaan tulee potkimaan päähän. Olkaamme kiitollisia, että Jerusalemin Pride-kulkue saatiin ylipäätään järjestettyä – vaikka se sitten tapahtuikin yliopiston suljetun kampuksen urheilukentällä.

Tänä vuonna ilmassa on kuitenkin jotain uutta. Alkukeväästä hallitus laski kassalippaasaan lojuvat roposet ja totesi määrän riittämättömäksi. Tarvittiin pikaisia toimenpiteitä. Verotusta on tuunattava. Kukaan ei hämmästynyt pääomaverotuksen tai rikkaimman kansanluokan tuloverotuksen muuttumattomuudesta, mutta yhteiskuntatieteistä mitään ymmärtämätön Yoekin kohotti kulmakarvojaan kuullessaan että valtion hummailujen rahoittaminen alkoi tupakka – ja alkoholiverojen nostamisesta. Kansa teki mitä se tekee kun näin käy – siirtyy halvempiin. Ei savukkeita vaan sätkätupakkaa. Viina on sitä halvinta arakkia (ouzo on arakin hienosteluversio) – Elite Arak, 35 shekeliä eli seittemänjapuoleuroo/pullo. Elämä jatkuu.

Kunnes nyt aivan hiljattain talousministeri Lapid – karismaattinen TV-persoona joka nousi viime vaaleissa parrasvalojen loisteeseen peräänkuuluttamalla työväenluokan sorron lopettamista – totesi että eihän näillä tupakkaveroilla vielä rahoiteta tätä mun uutta maasturia, ja ajoi läpi pikaisen muutoksen: halvan kotimaisen Arakin hinta kaksinkertaiseksi. Ai ette tykkää vai, epäreilua? No okeiokei, sanotaan että samalla nyt lasketaan singlemaltwhiskyjen hintaa, käviskö? We have a deal. (sivuhuomautus: youtubessa on tolkuttomasti videopätkiä joissa Hitler suuttuu kuullessaan Lapidin toimista. Tässä on jotain hykerryttävän kieroa.)

Yoelle tuli tuossa hiljattain taas täysiä vuosia lasiin, ja tyypillisesti sitä juhlistaakseni karkasin vähän ulkomaille. Tuliaisostoksilla huomasin kun mistään – MISTÄÄN – ei arakkia löydy – vain jotain kalliita libanonilaisia tuontijuomia. Kassahenkilöt hymähtelivät hämmästykselleni, kaikki liikkeellesaatavissa oleva arak myytiin kuulemma eilen. Onneksi okinawalaiset äijät ei tee eroa israelilaisen ja libanonilaisen viinan välillä (tykkäävät kummastakin), ja lähi-itään palatessani tuliais-awamori sekä singlemaltviski otettiin riemulauluin vastaan. Labranväen kanssa keskustellaan tulevaisuudesta, kerron muinaisesta kieltolaista ja pohditaan koti (= labra)polttoa. Tavallisesti hiljaisemmatkin kaverit alkavat sauhuta. Miten kaiken yhteiskunnallisen oikeudettomuuden voi kestää ja lupaukset unohtaa SELVIN PÄIN? Koittaisitte nyt edes hetken pitää taukoa vietyänne leivän suustamme ennenkuin laitatte lisää kaviaaria omalle lautaselleen?

Mitäänhän en edelleenkään yhteiskunta-asioista ymmärrä, mutta eikö nyt pitäisi olla varsin selvää että viinaa ja sirkushuveja pitää olla?

Vieläkään ei kansa nouse kaduille. Mutta jotain on ilmassa, sanon sen nyt jo. Bloggareiden kynät raapivat ruutuja (kirjoitusten sisällöstä en osaa paljon sanoa, kuulen vain kun kaverit keittiössä vaahtoavat kuinka taas paikallinen Mikki Rautalahti tai Jaana Wessman on kirjoittanut nerokkaan tekstin). Pienimuotoisia protesteja on yhä useammin – yksi labran opiskelijapojista kävi suorastaan käsikahakkaan poliisin kanssa tilaisuudessa, jossa peräänkuulutettiin lupauksia. Viraalivideot leviävät – henk.koht.suosikkinani tämä paikallisten kuuluisuuksien kyhäämä korvaan tarttuva renkutus:

jos et halua et tehdään sulle mubarakit – jätä rauhaan meidän arakit!

(all tigu’u lanu baa’rak! /
!אל תגעו לנו בערק.)

Ja jos ensi vuonna näette, arvon lukijani, tv-kuvaa massamielenosoituksista Israelin pääministerin virka-asunnon parkkipaikalta (selkeän kauaskatsoisesti ei muuten ole siihen rakennettu minkäänlaista aukiota tai muuta kokoontumispaikkaa), niin tästä se on sitten alkanut ja sen nimi on Arakkikevät.

(Jottei nyt tulisi tilanteesta aivan vääränlainen kuva, paikallinen väestö nauttii alkoholia aivan minimaalisesti esimerkiksi suomalaisiin verrattuna, enkä ole kertaakaan nähnyt ketään kavereistani varsinaisesti humaltuneena – pienessä sievässä korkeintaan. Kaikki on suhteellista.)

—

Kävin myös Jordanissa kiipeilemässä kanjoneissa labraporukan ja proffan kanssa. Oli kivaa. Labran teknikko melkein kuoli putoavan kivenlohkareen alle autenttisissa Indiana Jones-maisemissa. Nukuin 50-metrisen vesiputouksen vierellä. Kun ei arakkia saanut mistään, ostin Israelin ja Jordanin hankalarajan taxfreestä jättipullon Finlandiaa, joka saatiin pysymään sopivan viileänä säilyttämällä sitä vesiputouksissa ja jolla pidettiin koko porukka sopivassa mielentilassa kolme päivää. Vierailin Wienissä pikaisella aamukahvilla siskon ja siskontyttären kanssa. Tokiossa kännykkä- ja kynäostoksilla ja ichiran-raamen-lounaalla. Okinawalla surffasin kolmesti ja hajoitin taloani lisää (nyt se alkaa olla melkein siinä kunnossa että mitään hajotettavaa ei ole, ja voidaan alkaa harkita uudelleenrakennusta). Laitoin autoni romuttamolle. Havaitsin Koiran olevan niin hyvässä kunnossa että piti huolehtijoille oikein mainita et jos vähän vähemmän paapottais sitä. Ensimmäistä kertaa eläissäni lensin oikeen hyvässä kaaressa hevosen selästä – edelleenkin villihevosen tilassa oleva Yonaguni-oriimme oli sitä mieltä yhtäkkiä että hän haluaa mennä kieriskelemään mereen eikä satulatta ja suitsitta pysynyt siinä rodeossa edes Yoe kyydissä.

Iso Juttumme on under review Neuron-journaalissa. Kalenterini väittää mulla olevan tällä hetkellä työn alla 4 muuta artikkelia. Kiirettä pitää. Paraikaa koitan ostaa itselleni lentoja maailman ympäri ensi kuuksi. Kaikkea muutakin tapahtuu, mutta niistä sitten ensi kerralla.

Chaim keshim meod! – elämä on tosi vaikeaa

Nyt alkuun disclaimer jonka oisin voinut laittaa joskus aikaisemmin, ihan jotta itsekin muistaisin.

Asun täällä joka päivä ja ympärilläni on ihmisiä joiden kanssa juon päiväkahveja ja soitan kitaraa.
Ympärillä on myös tosi paljon kaikenlaista josta en puhu enkä kirjoita.

Eyes on the price, yoe. Tavoite on pienessä punatiilikattoisessa talossa paratiisisaarella, banaanipuiden juurella loikoilevassa Koirassa ja uchinaalasten hymyilevissä silmissä kun opetan niille tiedettä kyläkoulussa.

—

Helppoja konseptijuttuja on.

Israelissa ei ole kai yhtäkään kauppakeskusta jossa olisi sellaisia “olet tässä”-infotauluja. Ihmiset kertoo mulle et se on luonnollista koska näin saadaan ihmiset eksymään kerroksiin paremmin ja ostamaan enemmän. Mua ottaa vaan päähän ja lähden niistä ulos.

Bussipysäkeillä ei lue että bussi tulee tähän kellon aikaan, yleensä. Aikataulussa lukee jotain tyyliin “klo 09-19: vuoroväli 10 – 20 min.” Tämä aiheuttaa stressiä, ja olen vasta aivan hiljattain uskaltautunut bussin kyytiin. Yllättävästi niillä yleensä pääsee ihan hyvin kaikenlaisiin paikkoihin. Yksi yhdeksännenpolven israelilainen kaverini kerran tuossa kyllä kiroili kun bussi meni vahingossa väärään kaupunkiin (kuski eksyi). Kerroin sille puhelimessa että et vaan oo asunut täällä tarpeeksi kauan kun noin hermostut asiasta.

Yliopiston ulkkarilistalla (sillä, jolla mailit on englanniksi) oli viesti että kun nyt on joillakin ulkomaalaisilla työntekijöillämme ollut näitä valitettavia insidenssejä lentokenttäturvatarkastusmuodollisuuksien kanssa, olkaa ystävällisiä ja huolehtikaa security clearance statuksenne päivittämisestä aina ennen joka matkaa. Yoe tekee tätä jatkuvasti joten en paljoa asiasta hermostu, kunhan tulin kysyneeksi että mitähän nyt sit oli sattunut kun ihan näin vakavasti asiasta puhutaan. Käy ilmi, että naapurilabran tanskalainen postdoc oli joutunut sen verran tiukkaan kuulusteluun että lopputuloksena oli päätyminen eurooppalaiseen konferenssiin ilman läppäriä (powerpoint-tiedoston sentään sai ottaa mukaan muistitikulla). Läppärin sai noutaa paluun jälkeen toimiston aukioloaikoina lentokentän lostandfoundista.
Ja yoen reaktio: “aa, mä ajattelin et jotain tosi ikävää sattui.”

Hyvän labran tunnusmerkkejä: vaikka naapurilabran ei-niin-inspiroitunut väikkäriopiskelija tulee pitämään journalclub-esitelmää ja esittää sen niin huonosti että kukaan ei ymmärrä artikkelin pointtia, niin kaikki kykenee keskustelemaan älykkäästi ja syvällisesti esitetyistä histogrammeista. Kaikille PI:ksi pyrkiville kavereilleni tiedoksi: jos saatte joskus väikkäri/postdoc-hakijan Hebrew Universitystä, ottakaa ja pitäkää hyvänä. Nää on timangia.

Kaupoissa on aina kassalla kaikenlaista myynnissä, ja aina ne yrittää myydä niitä. Ostan kaksi kaljaa ja jogurtin, tyttö kysyy että ostaisitko veitsisetin tai saippuaa myös?

Vähän samaan malliin kun suomessa lapset nykertää koulussa ekoilla kässäntunneillaan patalappuja lahjaksi äiteelle, täällä tytöt virkkaa kipalappuja poikaystävilleen.

Kukaan ei tykkää siitä et jos niiden takapihalle tulee mobiiliverkkoantennitorni. Täällä nää selvittää asian niin että laittavat menorah-muotoon lamppuja sinne kärkeen ja sit kaikki onkin hyvin.

Helevetin etana

Hilazon Slech!

Muita oppimiani juttuja mitä nyt mieleen tulee:

Tit karer! / Tiraga! – chillaa!
Alapanim – facepalm
kruvit – kukkakaali. kruv – kaali tai nyrkkeily. gezer – porkkana. nisui – (tieteellinen) koe.
agvaniot – tomaatit. Ei pidä sekoittaa avganiot (afgaaninaiset) kanssa.
avatiach – vesimeloni. ze’ev – susi. sus – hevonen. chatul – kissa. kelev – koira. dag – kala. parpar – perhonen. para para – lehmä kerrallaan.
Bali lamutt! – haluan kuolla
zelofee! – Eioreiluu
lech zdajen – painu helvettiin
Shamen – läski. Atslan – laiska. Tipesh – tyhmä.
sherutim – vessa. Maschriat – haisee.
ma olech? – “OMG what’s going on?”
eifo tahtonim? – missä on alkkarit
jeshli? – onko sulla? einli – ei oo.
ani lo yodaat klum – en tiiä mitään
ze kef – siistiä.
beseder – OK
lo kolkach tov – ei kovin hyvin
sababa – jees
jesh kesef? – Onks fyrkkaa?
ze batuach – selvä homma
ani lorotza schnitzelim! En halua wienerleikkeitä!
chumus – hummus. (ei saa sekoittaa gvina:n (juusto) kanssa, tai tulee yamanipoliis – jemeniläispoliisi – pamputtamaan ruokakulttuurin pahoinpitelemisestä).
melach – suola. yam hamelach – Kuollutmeri.
moach katan – pikkuaivot. taim – solut.
oi va voi! jesh dam harbe – voivoivoi, on paljon verta!
taim – hyvää (tasty). yofi – hyvä. yafa – kaunis (nainen). mamemet – upea. chamuda – söpö.
jifa – roska. (Tää on oikeasti arabiaa mutta käytetään molemminpuolin – meillä erityisesti siinä kontekstissa kun koetta tehdessä elektrodissa on jotain töhnää ja se tukkeentuu)
off – kana (mikä tekee lauseesta “Fuck off” varsin huvittavan.)
ash – tuli. “Jesh ash?” onko tulta. “galgelet” = kääriä sätkä.
shtok, ani medaberet! – turpa kii, mä puhun nyt! (hyödyllinen labraseminaareissa.)

Konseptirintamalla on paljon uutta.

“Ekat housut” – se kun ultraortodoksityttö lakkaa olemasta uskovainen ja hankkii itselleen housut. Kuulemma monille on tosi yllättävää se et housuissa on muitakin piirteitä kuin se et niihin mennään sisään.

“Mitz ashkenazim” (Ashkenazimehu) – aurinkovoide. Kuulin tämän myös arabiaksi mutta unohdin jo.

Laskuvarjosotilailla on punaiset maiharit ja jos ne on oikeasti palveluksessa niin ne pitää paitaa housujen päällä.

Olemassa on erilaisia bussifirmoja, kuten ilmeisesti Suomessakin toimiva Veolia. Firmojen kanssa pitää olla tarkkana, koska joissakin on sellainen sääntö että naiset istuu bussin takaosassa.

“Ei enää kirjekuoria-tanssi” on se kun mikrotukipoika joraa keittiössä juhlistaen armeijavelvollisuudesta vapautuksen saamisestaan.

Aamiainen: kaasuhellan liekillä suoraan kärvennetty pitaleivän puolikas ja arabipuolelta ostettua kaardemummakahvia. Iltapala: samalla lailla kypsennetty toinen puolikas ja olutpullo.

Yksi opiskelijoistani (niitä jotka kiltisti laittaa yoelle ruokaa) kertoi yhtenä aamuna että tänään on tehnyt hän hodareita. Lounaalla saan eteeni grillimakkaroita, jotka on viilletty pitkittäin auki ja täytteeksi on laitettu perunamuusia. Multikultturelli kulinaarihämmennys seuraa.

Paikallinen goottityttö ei tunnistanut Ankh-symbolia (Jura-viskipullon kyljessä).

Labrassa on viikottain, keskiviikkoaamuisin semma. Aloitetaan sika-aikaisin mutta jokainen tuo vuorollaan aamiaisen, ja jokainen (paitsi yoe joka ei osaa ostaa edes oikeaa määrää leipää porukalle) taistelee kunniasta tehdä paras aamiainen ikinä. Seminaareissa huudetaan, nauretaan, heitellään lusikoita ja vesimeloniviipaleita. Valkotaululla on pitkään jatkunut tilastotutkimus siitä, kenen läsnäollessa aletaan puhua tuhmia. Proffamme on kuuluisa siitä, että sen lisäksi että tuppaa kysymään aina sen kaikkein vaikeimman kysymyksen eikä päästä opiskelijoita helpolla jos journalclub-esitykseen valitussa paperissa on jotain Tyhmää, myös siitä että sotavamman takia kuulee erittäin huonosti ja kyllästyessään esitykseen “vaivihkaa” laittaa kuulolaitteensa pois päältä. Labran ulkopuoliset opiskelijat jotka proffan kursseilla käyvät vapisevat kauhusta tenttejä odottaessaan (tyypillisesti niihin ilmestyy kysymyksiä tyyliin “kerro miten vestibulo-okulaarirefleksi toimii a) kansainvälisellä avaruusasemalla b) laskuvarjohypyn aikana c) sukelluksilla” – kuulemma opiskelijat ovat valittaneet että kysymys oli epäreilu koska he eivät ole koskaan SUKELTANEET.) Oma labramme lojuu pihalla invaparkkipaikalla kahvia juoden ja (ne muut myös) (kaikenlaisia) sätkiä polttaen ja pomo ajaa meille moottoripyörällä tuoreita mulperimarjoja ja kirsikoita.

Kävin kerran vierailulla toisen labran semmassa, oman opiskelijatyttöni kanssa. Olimme molemmat paniikissa ja hikoilimme. Koko kaksituntisen seminaarin aikana kukaan ei korottanut ääntään ja tyypit viittas puheenvuoroja.

Olemme tunnetusti yliopiston päättömin, sekopäisin ja legendaarisin labra.

Dogs of Nachla’ot

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun aamuneljältä, sydän kurkussa, etsin Tel Avivin lentokentällä matkatavaraläjästä kadonnutta sanshiniani. Antediluviaani proffa ja jämäkkä toisenpolvenvenäläinen opiskelijapoika odottivat tuloaulan kahviossa kiistellen kalsiumdynamiikasta ja veivät mut aamiaiselle meren lähelle. Kiipesin Yafon ikivanhan satamakaupungin muurille ja katsoin välimeren aaltoja udun läpi.

Mennyt vuosi on ollut hämmentävä, järkyttävä, kasvattava, paikoin ahdistava, paikoin inspiroiva. Bloggaus on hyytynyt kun on niin paljon kaikkea mistä ei edes tiedä mitä ajatella, saatika sitten kirjoittaa. Henkisesti olen ehkä elänyt tiukasti muurien sisällä, pitäen kynsin hampain kiinni niistä säikeistä jotka sitovat mut Sinne Minne Kuulun – kun todellisuus ympärillä on ollut vaan ihan liikaa, otan sanshinin ja kuuntelen tarkasti meren ääntä joka soinnussa. Keitän riisin asiallisesti ja laitan sen lounaslaatikkoon ja syön sievästi puikoillani kun muut mussuttavat lafaa ja shakshukaa. Ja teen niin perkeleesti töitä.

Tammikuun kieppeillä alkoi olla tosi vaikeaa. Töitä oli paljon ja tuli pelkkää takapakkia kokeiden kanssa; ja vastoin tämän blogin nimeä, kävi ilmi että kyllä täällä sataa. Sataa kuin pahimpana helsinkiläismarraskuupäivänä. Kuukausikaupalla. Asunnossani ei ole lämmitystä, kiviseinät ja lattiat hyytävät kahden porontaljan läpi, parvekelasitukset vuotaa sadeveden suoraan sisään. Lämminvesiboilerini oli jatkuvasti rikki 6 viikkoa – kiitän onneani että ei käynyt pahemmin, sillä ongelma oli siinä että boileri päästi talon sähköt suoraan suihkuveteen. Internetyhteyskin pätki niin paljon että aloin viettää viimeisiäkin vuorokausitunteja työpaikalla. Vieläkään en ole tottunut paikalliseen viikkojärjestykseen (työviikko alkaa sunnuntaina ja perjantai on “vapaa”), mutta sillä ei ollut väliä muuten kuin kioskin aukioloaikojen kannalta.

Työkaverit – jotka ovat siis kaikki opiskelijoita, kandin ja tohtorintutkinnon väliltä – ovat toki tehneet parhaansa ettei paralla länkkärillä olis kurjaa. Kun alkoi väsyttää niin etten jaksanut edes sitä päivittäistä riisiannosta itselleni laittaa ja meinasin ajautua pelkästään kioskimuonalle, tavaksi muodostui pikkuisten keskuudessa tarkistaa aamupäivisin että onhan joku tuonut yoelle ruokaa. Kun nukuin työpöydän ääressä, pitkänhulppea uskovaisopiskelija tuli kyselemään että jos ottaisin hänen tuolinsa kun se on mukavampi.

Toisinaan opiskelijani onnistuivat kiskomaan mut mukaansa jonnekin missä oli ihmisiä ja alkoholia yms. huviketta. Kohteliaana ihmisenä menin mutta ei tehnyt mieli puhua kenellekään, ja kuinka kivaa sitä nyt on katsoa kuinka nuorilla ihmisillä on kivaa ja oma sosiaalinen juttunsa ja paljon tulevaisuutta edessä ja kaikenlaisia lauluja ja kitaroita kun tuntuu että itsellä on vain äärimmäisen heikko mahdollisuus päästä takaisin Sinne Minne Kuuluu. Yleensä arvioin melko sen hetken jolloin ympärillä olevat ihmiset ovat riittävän humaltuneita etteivät huomaa poistumistani. (toim. huom. Paikalliset opiskelijat eivät kovin paljon alkomaholia siedä, polttavat kyllä senkin edestä.)

Ikävintä oli se, että samaa tahtia muun jaksamisen kanssa haihtui kiinnostus työntekoon. Erään tuttavan kanssa asiasta keskustellessani mieleeni kirkastui karmea ajatus – mua ei kiinnosta miten aivot toimii. EVVK onko siellä synapsi tai molekyyli. Aivan yks ja sama. Uloskaan ei halunnut mennä kun ei vaan jaksa tapella niistä tomaateista. Kerran taksikuski iski jarrut pohjaan hetki kyytiin nousemiseni jälkeen ja karjaisi: Mitä, et puhu hepreaa? ulos autosta! – ja nauroi perään että vitsivitsi, ota tupakka, mihin oot menossa? Mun huumorintaju ei oikeen ehtinyt autoon mukaan.

Harva se kuukausi stressi kupli pintaan niin että piti karata maasta. Kaksi kertaa kävin piileskelemässä Rotterdamin Erasmus-instituutissa oldschool-pikkuaivotutkijoiden nurkissa, ja perheenjäseniä tapaamassa Suomessa ja Itävallassa. Rotterdamissa asuva Okinawan-kolleegani asuu mainiossa hollantilaisullakkoasunnossa monen kitaran kanssa – ja kuten taannoin saarilla, siellä sitten tulee istuttua aamuneljään kitaroita rämpytellen, kaljaa juoden ja piirrellen seiniin ideoita siitä Miten Aivot Toimii.

Niinhän siinä aina käy kun vetää överiksi: sairastuin. Liekö se ollut se paha tämänvuoden flunssa vai mikä. En liikkunut päiväkausiin porontaljoiltani vessaa edemmäksi; agenttiopiskelijatyttöni tuli toisinaan tuomaan inkivääriä ja sitruunoita ja keitti niistä soppaa ja kauhisteli miten hirveältä näytän. Kiinnostus mulla noin nolla.

Makaaminen loppujen lopuksi alkoi kuitenkin tehota ja vaikken jaksanut edes istua, aloin etsiä huviketta aivoilleni. Mitään ei pystynyt lukemaan tai katsomaan vaikeaa elokuvaa, mutta jotenkin eksyin tuijottamaan muinaisia japanilaisia miekka-animesarjoja, Rurouni Kenshiniä ja muuta. Ja sitten katsoin sen leffan. Ja jonkun ninjajutun. Ja jostain muistojen kätköistä esiin nousi mieleen aika tämän bloginkin alkuvaiheilta, kun oli väitöstyön viimeiset kuukaudet ja kaikki oli vaan liian vaikeaa – mikä mut silloin piti pystyssä? Budotreenaaminen. Muistaakseni kävin silloin dojolla 3-5 kertaa viikossa samalla kun tein töitä miljuuna tuntia päivässä, ja sillä jaksoi, sillä aivo pysyi toimintakykyisenä.

Ibuprofeiinihuuruissa googlasin tämän valtion bujinkanpääjehun ja armeijan everstin veppisivut ja laitoin mailia webmasterille, että öötota mää asun täällä ja oon treenannut kyllä monta vuotta mut nyt en vähään aikaan oo ja en tiiä mitään ja ei oo autoo ja en mä uskalla minnekään mennä mut oisko sopivaa joskus tulla katsomaan treenejä.
Seuraavana aamuna – kiemurrellessani häpeissäni, kuinka mä nyt kehtasin niille mailata – tulee sähköposti suoraan everstiltä, että olis tosi hyvä jos tulisit tänne, ota yhteyttä tähän tyyppiin joka auttaa sua järjestämään asiat niin että pääset paikalle.

Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kaivaa jostain matkalaukun pohjalta vanhat, repaleiset treenikamat ja vyö ja matkustaa jonnekin huitsinnevadaan. Ja seuraavana viikkona. Ja seuraavana. Ja (melkein) ihan joka viikko siitä alkaen. Blogini periaatteisiin kuului aikanaan että treeneistä ei kirjoiteta yksityiskohtaisesti joten ei kannata odottaa kuvauksia israelilaisninjojen taidoista … mutta, siinä mielentilassa jossa dojolle menin kokemus oli aika voimakas. Kaikki olivat hämmästyneitä että olen nainen, mutta se siitä ja löysin paikkani muiden mustapukuisten rivistä. Aktiivitreenausajoista oli jo aivan liian kauan, ja ensimmäiset kerrat kun yoe heitetään permantoon puhtaalla judotyylillä niin pelotti – mutta kun tunnit kuluivat, huomaan että kehoni muistaa paljon enemmän kuin mieleni. Tiedän missä on blokin paikka ja missä on aukko, missä on painopiste ja mikä on suunta. This is what I do.

Ja maailma alkoi pikkuhiljaa näyttää valoisammalta. Dojolle on kahden tunnin bussimatka suuntaansa, kotiin pääsen hilippasen puolen yön jälkeen. Tästä seuraa kuutisen tuntia ns. Omaa Aikaa. Kavereita kepillä päähän mätkiessä ei voi antaa muiden ajatusten kiusata. Vielä kun opetus annetaan hepreaksi niin siinä pitää pitää kaikenlaiset masenteet tiukasti kurissa tai muuten ei mistään tule mitään.
Alkoi myös tuo kielenopiskelu kiinnostaa uudelleen – kuukausitolkulla on ollut jumissa sen kanssa kun ei ole oikeasti edes HALUNNUT ymmärtää mitä ympärillä puhutaan. Ja aivan valtavan vapauttavaa oli päästä olemaan ihmisten kanssa jotka ei oo työkavereita.

Jotenkin, jotenkin. Sain julkaistua ensimmäisen artikkelini jossa olen itse viimeisenä kirjoittajana – pikkuinen metodiartikkeli jossa kuvaamamme leikkaustapa aika lailla mullistaa koko akuuttiaivoleikemenetelmän. Luettavissa vapaasti tuolla – ja näyttää siltä että sitä on jo reippaasti luettukin, pdf-tiedosto ladattu keskimäärin 17 kertaa viikossa. Ja kaikenlaiset randomit proffat ympärimaailmaa on lähetelleet maileja että wow hyvä! Noniin, siitä sai vähän itsetuntoa takaisin.

Seuraava paperi on ollut nyt varmaan jo kuukauden “submittoimme huomenna” – tilassa. Rakentamallani virustransfektiomenetelmällä olemme onnistuneet todistamaan vuonna 1974 postuloidun teorian todeksi (tai tarkemmin sanoen siis, olemme epäonnistuneet sen hylkäämisessä). Vielä tässä vähän arvotaan että oisko se nyt Nature vai Nature Neuroscience. (“If it fails, we go Frontiers.”) Tänään tilanne on se, että yhden päivän tauon jälkeen kun juttu on luettu niin hyvänen aika se näyttää karmealta ja eihäntästämitääntule. Tulee kumminkin. Tiedän jo. Viimeviikon pikkukonffassa alan isot pojat oli aivan mehuissaan juttua kuunnellessaan. Töitä tehdään edelleen järjettömästi, pomo kantaa meille tytöille labraan jätskiä, mansikoita, olutta ja viskiä; agenttiopiskelijani huolehtii veren kofeiinitasapainosta.

Kyl tää tästä. Pahoittelut kommunikaatiokatkoksesta.

Ja ihan parasta on että ko. agenttiopiskelija on aivan maanisen hyvä muusikko, ja toisinaan töiden jälkeen soitetaan pikkutunneille kaljan ja tieteen lomassa. Joskus on pakko saada jotain nauhalle – maailman on vaan kuultava, miten järjettömän hyvältä kuulostaa kun arabimusiikkia soitetaan okinawalaisella sanshinilla.

Dogs of Nachla’ot. Kelev shel Nachla’ot. Näin eräänä yönä unen jossa nuo sanat olivat. Öisin kuuntelen kun ne ulvovat.

lisää kulttuuritörmäyksiä

Halusin ostaa voita. Suolaa sisältävää, kun olen niin vanhanaikainen että tykkään moisesta. Viimeaikojen kiireiden vuoksi en ole ehtinyt isoon markettiin, ja iltamyöhällä aukiolevissa myymälöissä ei ole ollut tarjolla sitä sellaista merkkiä jossa lukisi elämäähelpottavasti että “lightly salted” tms englannin kielellä. Valitin tätä kauheaa ongelmaa työkaverilleni, joka ystävällisesti opetti mulle että miten kirjotetaan hepreaksi että suolattu.

maluah.

Tai jotain sinnepäin. Hyvin lähellä myös muita sanoja, mutta painoin mieleeni kirjoitustavan jossa on m ja l ja o/u ja ch ja miltä se näyttää kaksilla eri kirjaimilla.
Ei silti löydy pienen 24/6 -aukiolevan puodin hyllyltä.
Vaan ei hätää, muistan että toinen työkaveri oli sanonut että suolatut voit ovat aina kulta-punaisissa paketeissa ja suolattomat sini-vihreissä, ja löydän voihyllystä juurikin sopivankokoisen pienen kultapunaisen paketin.

Harmistuksekseni huomaan kotona että se olikin hiivaa.

—

Toissaviikon rytinät sen verran ehkä vaikuttivat maailmankuvaan, että sitä tulee mietittyä kummallisia asioita. Kuten että onkohan tuo ääni nyt katupora vai joku konetuliase. Ja sitä, että järjellä ajateltunahan, ilotulituksen ja muun tulituksen rytmityksessä on aika pakko olla eroa, että ilotulituksen paukkuvälit on lähempänä gaussiaanista jakaumaa ja muunlaisessa olisi jotain patterneita. Ja kun postilaatikossa on kummallinen pieni paketti tuntemattomalta lähettäjältä ja vielä jollekulle muulle kuin mulle osoitettuna, niin hetkellisesti arvelutti että uskaltaako sen ottaa sieltä laatikosta ulos. (Otin ja vein postiin, ei oo mun ongelma.)

—

Kerroin duunikaverilleni tulevien viikkojen koeaikatauluja tuunatessamme, että menen sitten jouluksi suomeen. “Okei. Milloin on joulu?” (Kaikki ovat hyvin koulutettua väkeä joten tietävät (kai) että se on joskus joulukuussa, mutta fiilis taitaa olla että suurinpiirtein joulukuun kymmenennen päivän tietämillä.)

Ja monet ovat aina hämmentyneitä kun kerron että “tänä vuonna ehdin tekemään enää viisi koetta” – täkäläisten mielissä vuosi alkaa noin lokakuussa ja nyt eletään uuden vuoden ensimmäisiä viikkoja vielä.

Japanissakin toki on hiukan erilainen ajanlasku, Okinawalla “kiinalainen uusivuosi” on tärkeämpi kuin joulu/tammikuun vaihde, mutta kyllä kaikki kuitenkin ymmärtävät että “Oikeasti” vuosi alkaa tammikuussa. Täällä ei.

Ja kaiken lisäksi: näiden mukaan maailmanloppu tulee joulukuun 12. päivä eikä 21. päivä. Syytän väärään suuntaan lukemista tästä erehtymisestä. Tai sit ne sekoittaa joulun ja maailmanlopun.

—

Hepreanopiskelu sujuu hiljakseen. Osaan sanoa että “Tule luokseni, etana!” ja “Pikkuaivojen syvät tumakkeet ovat värjäytyneet punaisiksi”. Toisinaan olen hyvin tyytyväinen etten sen enempää osaa – labran “keskustelukulttuuri” kuulostaa kovasti riitelemiseltä ja voin kielitaidottomana täysin seesteisesti jättäytyä sen ulkopuolelle.

Jyskettä ja kulttuurikontekstin taju.

Jo jonkin aikaa vaivannut painostava tunnelma purkautui sitten vihdoin.
Havahdun itämaalaisten huopieni ja mattojeni välistä jyrähdykseen. On kylmä, kurkin vain sen verran kuin on pakko nähdäkseni ulos parvekkeen lasiovista – taivas tuntuu vahvasti läsnäolevalta – lisää jyrähtelyitä ja taisi ehkä välähtääkin. Pilvet aukeavat ja jäätävä ukkosrankkasade muuttaa naapurini upean marmoriparvekkeen kahluualtaaksi.

Kun muutin Okinawalle, olin ekolookisessa mielentilassani päättänyt että minähän vaan ajan fillarilla töihin ja sillai. Sitten parin viikon kuluttua alkoi talvi ja sade ja hätäpäissäni ostin auton.

Kuten blogin nimestäkin voinee päätellä, en ihan ole varautunut mihinkään sadekeleihin. Erityisesti en sellaiseen joka tuo lämpimästi mieleen marraskuisen Helsingin. Tai ainakin tuo mieleen. Kyhjötin siis asunnossani koko päivän kun ei jalkine-osastolta edes löydy tossuja joissa ulos uskaltaisi, ja seuraavana aamuna auringon paistaessa marssin ostoksille. Autoa en ilkiä ostaa, mutta jostain löydän puodin joka myy aivan jumalaisia nahkaisia kenkiä ja ostan kahdet saappaat. Harmistuksekseni kolmeen viikkoon ei sada.

Lämpötilat kuitenkin ovat olleet tippumassa jo pitkään, ja ei voi mitään, alkaa olla kylmä. Erityisesti kotona ja öisin. Olin jo kerännyt kaikki omistamani matot ja pyyhkeet nukkuma-aluseksi ja useampikin viltti päällysteenä, mutta aina kuitenkin kivilattian koleus kohkaa läpi siinä aamuneljän tietämillä. Tartti jotain tehhä.

Tässä maailmankolkassa on paljon lampahia. Ja olen nähnyt kaikenlaisten setien kauppaavan halvalla toreilla lampaanturkkeja, ajattelin että jospa sellaisen hankkisi niin tokihan sen päällä tarkenisi nukkua. Yafon ikivanhan satamakaupungin kuuluisalla kirpparilla sitten iskin silmäni muhkeaan lampaantaljaan, ja urheasti (vaikkakin melko tuloksettomasti) tingittyäni ajelin kotiin reppu perinteistä lampaankarvaa täynnä.

Tai niin ajattelin. Kotona petiä kasatessani tulen vilkaisseeksi taljan kääntöpuolelle, ja eikös sieltä löydy IKEAn tuoteseloste.

No ei se mitään, lämmin oli. Mutta kun sää ja lattiat kävivät yhä kylmemmiksi, ei tarjennut enää ja meni taas elämä palelun puolelle.

Kunnes sitten posti toimitti pitkällisen harkinnan jälkeen Kemistä saapuneen paketin, kaksi XL-kokoista porontaljaa. Nyt on kuulkaas hyvä.

——

Oli joku sota. Ei siitä sen enempää.

——

Ajeltiin iltana muutamana kavereiden kanssa kaupungin toisella puolelle olevaan kauppakeskukseen ostamaan jotain tai jotain muuta. Näen ikkunasta käsin että ruuhkaisen kadun toisella laidalla on hevonen – tosiaankin joku on havainnut että hevosella pääsee vielä paremmin kuin moottoripyörällä. Ikuisena heppafanina yoe huomaa heti että ratsastaja on aika pätevä hommassaan, satulatta mennään ja suitsetkin on sellaiset aika heppoiset, mutta hepo ja mies liikkuvat liikenteen kaaoksessa kuin yhtenä elävänä olentona. Ohittaessamme ratsukon varmistun jo kaukaa luomastani arviosta hevosen rodun ja laadun suhteen, ja huokaan ääneen: “oi luoja miten tuossa on kaunis arabi!”

Tyttökaverini keskeyttävät hepreankielisen neuvottelunsa aiheista joista voin vain arvailla. Prinsessaksi kutsumani lopulta katkaisee vaivautuneen hiljaisuuden toteamalla että hyvä hyvä että sullekin alkaa kehittyä silmää erottaa näitä eri ihmisryhmiä …

No joskus kuitenkin!

Oli koko päivän ollut kurja olo. Päänsärky ja hutera olo, sellanen kokovartalopuudutus että ei meinannut töihin millään jaksaa vaikka aamukasilta piti olla operoimassa. Lähdin sieltä sitten kesken päivän pois (viideltä) – kotiin tallustaessani päässä jyskytti ajatus että voi kunpa alkaisi jo sataa, just sellainen olo että odotellaan rankkasadetta.

Kotona data-analyysiä vääntäessäni parvekkeen oven takaa kumiseva kaupunginmölinä saa jonkun uuden taajuuskomponentin. Menee hetki ja toinenkin kuulostellessa. Outoa. Avaan oven ja pitää ihan ulos asti mennä ihollaan toteamaan – vettä! taivaasta sataa vettä!

Puistonvalot ovat sumussa. Sade tuoksuu betonipölyltä ja koulun uimahallin käytäviltä.

Ja loppuu ennenkuin ehdin tämän blogitekstin kirjoittamaan valmiiksi.

Ajanmuutokset

Asuttuani lähemmäs 9 vuotta alueilla joilla ei ole kuin yksi aika – ei siis vempata niitä kelloja erikseen kesä – ja talviaikaan – ajansiirto ja pimeys yllättää ja tuntuu ahdistavalta.
Israelissa nääs talviaika alkaa kummalliseen aikaan, tarkoituksena on ennen kaikkea – työkavereideni mukaan – helpottaa jonkun paastopäivän yli selviämistä tekemällä siitä lyhyempi tai jotain. Aika lusmuilua, sanoisin – jos kerta paastoatte ni tehkää se sit kunnolla; ja on hermostuttavaa kun ei oikein osaa vuodenajan perusteella arvata että milloin se siirto tapahtuu.

Sen lisäksi – en ole vielä viikkoakaan elänyt tätä aikaa jolloin ulkona on pilkkopimeää viideltä, ja nyt alkaa jo tuntua siltä että ei oo kivaa. Tämä siis riippumatta siitä että tuttuun tapaani herään aina aamunsarastuksen aikaan ja teen töitä myöhäiseen iltakellonaikaan asti. Viimeksi Okinawalla visiteeratessani menin erehdyksissäni tekemään niin paljon hyviä kokeita että dataa on järjetön vuori analysoitavaksi.

Jotta sisäiset kellosysteemit olis jatkossakin sekaisin, ostin lennot jouluksi suomeen ja uudeksivuodeksi Okinawalle, jossa tällä kertaa aion vain lojua enkä lainkaan tehdä töitä.

pientä

Okei, aika hyväksyä että mulla on ongelma. Haluan blogata enemmän mutta aikaa ei vaan riitä kunnollisiin teksteihin joita hiotaan wordpressin suojissa.

Tuija käski yrittämään uudenlaista mikroblogausta – ihan pikkuruista. Ettei unohtuisi tämä suomen kielen taito tai ylipäätään kyky kirjoittaa ja sitäpaitsi totuus on, että tulevaisuuteni tarvitsee sosiaalimediallisesti yhtenäisen historian. Kirjoitan siis ihan mitä vaan tällaisesta höppähöppämäkkiapista käsin. Jopa fiktiota.

Tämä on kuitenkin totta.

Parin viime viikon sisään olen lentänyt Hong Kongiin, Okinawalle, Japaniin, Alankomaihin, kävin yhden päivän Jerusalemissa tekemässä aivosoluvärjäyksiä sekä pyykkäämässä ja sitten taas megakonferensointiin ameriikkoihin. Useammin kuin kerran herään hotellissa keskellä pimeyttä, vuorokausirytmini täysin sekaisin, ja joka ainoa mukana oleva laite kertoo kellon olevan jotain muuta. Olen todella monta kertaa joutunut turvautumaan Googlen neiti Aikaan ja kysymään että current time XXX missä XXX on paikka jossa kuvittelen olevani. Rajamuodollisuuksissa takeltelen muistellessani että minne olen menossa ja miksi ja hermostuttaa jos kysyvät että missä asun.

Jerusalem ei ole koti mutta ainakin täällä on omalla nimelläni varustettu langaton nettiyhteys. Tänään unettomuuttani heräsin aamuneljältä ja siitä alkaen puhuin ensin jenkkeihin, sitten japaniin ja lopuksi Suomeen skypejen sun muiden ylitse kahdeksisen tuntia. Täällä myös kykenen syömään jotain muuta kuin sitä mitä viime aikoina on tullut. “Been on a strict junk food – conference food – aeroplane food – no food diet for way too long”. Näkyy kehossa ja mielessä.

On monen monta projektia. Megakonferenssissa keksittiin muutama uusi, ja tässä nyt ehkä olisi ohjelmassa lähiaikoina sellasta harrastelua että matkustan ympäri maailmaa, laukussa aivoja ja viruksia vaan. Työkaverini, hysteerisen tuottelias romanialais-italialais-newyorkilais-okinawalainen tyttö jonka kanssa jaoin hotellihuoneita ja jonka kanssa aion vallata maailman unohti 32 aivoa hotellin minibaariin. Hienoa on myös se, että ehkä sen jälkeen kun olen siirtynyt israelin turvallisuusviranomaisten syynättäväksi, USA:n TSA on oppinut jättämään mut rauhaan. Eräällä kentällä, kokokehokuvalaitteessa kuitenkin ruutuun ilmestyi varoitusmerkki ja epäilyttävää materiaalia kuvastava neliö pääni kohdalle. Joutuivat taputtelemaan sen joka puolelta varmuuden vuoksi.

Lyhykäisesti tilanne on se, että tiedettä on tehtävä nyt aika lailla reippaasti seuraavat 2 vuotta, jos kuvittelen tästä koskaan itselleni uraa urkenevan. Luulin jo tähän asti tehneeni kohtalaisen paljon töitä, mutta hämmästyttävästi vuorokausista löytyy vielä aika monta käyttämätöntä tuntia. Tämänhetkinen tavoitteeni on pitää vapaata kerran kolmessa kuukaudessa ja lentää Okinawalle nukkumaan.

Holhousyhteiskunta.

Hyvä syy opiskella hepreaa: pysyisi paremmin kärryillä kun kaverit yrittää selittää jotain sisäpiirivitsiä joka liittyy johonkin hepreankieliseen lainaukseen vanhasta testamentista.

—

Sattumanvarainen huomio: Jerusalemin lappuliisat eivät ole erityisemmin raskaasti aseistettuja. Uudenuutukaisen raitiovaunun lipuntarkastajat ovat.

—

“Keinu kerrallaan” – mentaliteetti konkretisoituu myös lentokentän passijonossa. Passintarkastusalueen 20:sta kopista 10 on määritelty Israelin passinhaltijoiden käyttöön, 3 ulkomaalaisille. Kova on tungos aamukuudelta kun kaikki ovat menossa ulkomaahan viettämään lomaa (joka varmaan taas liittyy siihen et jotkut tai jotkut muut meni ja särki jonkun pytingin jossainjoskus), ja paikalliset hattuineen jonottavat myös ulkomaalaisten jonossa. Aikaa kuluu. Olen itse hyvin ajoissa joten en hätäile, vaikka jonot ympärilläni muuttuvat enenevissä määrin mustapukuisiksi.

Yhtäkkiä kuuluu kohahdus. Katsahdan ylös älypuhelimestani ja huomaan, että kolmen ulkomaalaisille merkityn jonon päädyn valokyltit ovat varoittamatta vaihtuneet signifioimaan “vain israelilaisille”. Seuraa hätä ja hoppu, kun jonoissa vielä vähemmistönä olevat ulkomaalaiset yrittävät asemoitua uusiin jonoihin salin toiselle laidalle. Huokaan hiljaa kunnollisille eurooppalaisille, jotka moninaisin englanninkielen aksentein yrittävät tuoda julki että tämä on nyt aivan järjetöntä ja epäreilua. Ketään ei kiinnosta.

Lentokoneessa, lähtöminuutin lähestyessä, lentokoneeseen pamahtaa porukka nuorehkoja paikallisia. Kenenkään käsimatkatavara ei mahdu minnekään, kaikki haluavat istua eri paikoilla, yhdellä on kuuma ja toisella jano. Hiljaiset latvialaiset matkustamohenkilökunnan edustajat ovat hämmentyneitä, lentokone ajaa jo kovaa vauhtia kohti lähtöpaalua ja porukka senkun jaloittelee. Laskeuduttaessa ensimmäiset alkavat touhuta käytävillä ennenkuin kone on edes kääntynyt kiitoradalta. Minä vedän hupun silmilleni vaikka vieressäni istuva baltialainen liikemies meinaa järkytykseltään tukehtua.

—

Holhousyhteiskunta. Ilmenee esimerkiksi niin, että kun menet viralliseen matkatoimistoon hankkimaan lentoja konferenssiin ja kerrot että haluaisit nämä lennot (jotka olet katsonut etukäteen netistä parhaiten sopiviksi), niin täti sanoo että et sä halua mennä sitä kautta. Mene tätä toista kautta! Edellisenä iltana, on paljon mukavampi lähtö! Ja tämä american airlines on niin hyvä lentoyhtiö.
Mutta kun minä tykkään mennä lufthansalla ja haluan saapua paikalle tuona päivänä ja lähteä tuona. – “mutta siinä on kaksi vaihtoa! Kuule minä tiedän nämä matkajutut. Niin monta asiaa voi mennä pieleen jos vaihdat lentokonetta! Ei kuule se ole yhtään hyvä.”

Loppujen lopuksi annoin piut ja paut tädille ja ostin mainiosti aina palvelleesta edreams.com – palvelusta lennot silloin kun haluan ja montasataa euroa halvemmalla, vaikka nyt jää nähtäväksi miten ihmeessä saan korvaukset matkasta omasta budjetistani.

—

Holhousyhteiskunta iski – tai iskee edelleen – toiseltakin reunalta.
Eräs tekijä asuntoni valitsemisessa oli se, että keittiön seinässä on kaasuventtiili; olen niin päässyt hemmotteltumaan että tahdon kaasuhellan. Oli sitten siinä yksi ja toinenkin jänskä juttu kun etsin sitä sellaista kaasuhellaa joka sopisi keittiöön (joskus toisella kertaa tilitän vähittäiskaupallisuuden tilasta …) mutta lopulta se löytyi ja letkukin ja kaikkea.
Mutta kaasua ei venttiilistä tule.
No, uskonnollisen vuokranisäntäjäni kannalta sopivana hetkenä käyn etsimässä hänet ja kysyn että mites se kaasu, annoin vuokrasopimusta allekirjoitettaessa jopa avoimen shekin (shekin! Ikinä en ole omistanut näitä ennen … no toisel kertaa niistäkin … ) joka on kirjoitettu kaasufirmalle siltä varalta että jotenkin maksuni myöhästyisivät.
Aa, sä haluat kaasun. No en ole kytkenyt sitä vielä. Mun pitää kytkeä se.
“no voisitko kytkeä?” “joo, mutta mun pitää mennä sun asuntoon sitä varten, haittaako?” ei tietenkään, mä en ole koskaan kotona kumminkaan, tyytyväisenä jatkan matkaani töihin.
Parin viikon päästä – päivittäin kaasuhellaa testattuani – käyn uudelleen kysymässä. Että mites sen kanssa.
“Kuule joo se on ihan ok pitää vielä käydä yks juttu tekemässä mutta saat sunnuntaina sen.” … okei.
Tästä on nyt kaksi viikkoa. Viikkoa myöhemmin kysellessäni setä sanoi että kävi kaasulaitoksella ja totesi että en mä oikeasti halua kaasua.

Que?

“No kun se on niin kauhean kallis! Siellä on sähkötöpseli siellä keittiössä, laita sähkölevy, se on paljon halvempi…. kaasuyhtiö veloittaa 40 shekeliä (8 eur) kuussa ihan perusmaksua ja sitten tulee kaasulle hintaa x shekeliä (vähän eur) per kilo … ja jos sä et käytä sitä koko kuukautena niin sit silti pitää maksaa 40 shekeliä … ”

Tappelen aikani kertoen että kyllä mä luulen että haluan syödä ruokaa joka päivä ja kokkaamalla sitä teen; suurella itsehillinnällä saan pidettyä hampaitteni takana kipakat sanat (mitä se sulle kuuluu millä mä haluan ruokani laittaa) ja loppujen lopuksi setä sanoo nyrpiintyneenä että no okei mä hoidan sen.

Tänään kävin juttelemassa sedän iskän kanssa, joka sanoi että hän menee itse sunnuntaina kaasulaitokselle ottamaan selvää asioista. Poikaa ei näkynyt. Duunikaverini epäilevät että se kaasuventtiili seinässä saattaa olla koriste. Tai sitten setä toivoo että lauantaisin rakennuksessa ei olisi avotulta.

Mua ottaa päähän sekä hämmästyttää se, että on näköjään täysin mahdollista kyllästyä totaalisesti syömään leipää, vuohenjuustoa ja oliiveja, jotka ovat muodostaneet ruokavalioni viimeiset kolme kuukautta keittomahdollisuuden puuttuessa.