What goes around….

Viikko on ollut lyhyt mutta sitäkin sosiaalisempi.

Eilen opetettiin uusille labrakavereille että Tokiossa kuuluu syödä intialaista ruokaa.

Keskiviikkona päätin olla uber-urhea ja mennä ihan yksin tuntemattomien ihmisten kanssa pizzalle yhden tokiolaisen sukellusfirman monthly social-tapahtumaan. Ajattelin että löytyy sieltä samanmielistä porukkaa ehkä… vaan hiukan kyllä lähdin sieltä masentuneena, joka ainut tyyppi porukassa asuu Roppongissa ja niille oli ihan normaalia käyttää 200 euroa per henki tavallisena perjantai-iltana. Erehdyin kertomaan hiukan kokemuksistani pienellä okinawalaisella saarella, ja sain vastaukseksi dissaavaa "no mä en ny tykkää siit saarest oikeen kun siel ei oo kunnon hotellei eikä yöelämää", ja muutenkin tyyppien jutut pyöri "silloin kun kävin siellä maailman 4:ksi parhaalla sukelluspaikalla"… no, ehkä silti menen joskus vielä sukeltamaan.

Tuli kyllä kovasti suru ja ikävä Zamamille ja mun pieneen 5:n tatamin vierashuoneeseen mummon yläkerrassa.

Mutta sen minkä mieli meni alas keskiviikkona, se nousi (ja ylikin) torstaina, kun internetti näytti parhaita puoliaan, ja katalysoi onnekkaan tapaamisen tuon toissa-entryyn kommentoineen Joskun kanssa. Parissa tunnissa ei ihan ehtinyt kaikkia kuulumisia vaihtaa kuluneilta vuosikymmeniltä, mutta jääpähän sitten vielä jotain puhuttavaa seuraavaan kertaan 🙂 🙂

Tässä nyt on sellainen tarina, joka ansaitsee IMHO vähän julkisuutta. Nimittäin, kun yoe oli ihan pieni, sen isä sairastui vakavasti ja tämän vuoksi yoe meni kotihoidosta lastentarhaan, missä oli paljon vieraita lapsia ja hiekkalaatikko ja puita ja piti olla hiljaa peiton alla tunnin ajan ruokailun jälkeen. Ja sit siellä oli myös sellainen japanilainen kundi, joka oli tietysti tarhan kaikkien tyttöjen mielestä kaikkein söpöin ja kaikki tykkäs siitä, mut se oli myös yoen mielestä kiva, ja sen kanssa leikittiin kaikkea siistiä. Tytöt halus leikkiä aina jotain kotia, poikien leikeissä oli sankareita ja miekkoja ja viittoja. It’s a no-brainer.

Useita vuosia myöhemmin mentiin kouluun ekalle luokalle, ja niinkuin pienissä kyläyhteisöissä on tapana, samalta seudulta kotoisin olevina osuttiin sen kans samalle luokalle, joten leikit jatkui ja pelattiin elektroniikkapelejä – yoen perhe tais visiteerata tässä välissä Kalifornian serkkujen luona josta niitä Nintendon pelejä tarttui mukaan. Japanilainen kundi kertoi välituntisin kaikkea Japanista ja japaninkielestä ("hana on japaniksi nenä") mikä kuulosti aina kauhean siistiltä.

Sitten kun oli taas kulunut kymmeniä prosentteja ihmisiästä, tuli eteen peruskoulun kolmas luokka ja yoe meni eri kouluun, eikä koskaan enää nähnyt kaveria siitä pienestä helsinkiläisestä kylälähiöstä. Olishan sen luokse voinut mennä kylään, mutta olis pitänyt soittaa, eikä ne varmaan enää muistanu yoea eikä varmaan haluis leikkiä linnaa ja ritareita. Ja sitäpaitsi yoe oli tyttö eikä pojat varmaan ees ois tykännykään leikkiä joten yoe sitten mätki muiden pihojen poikia turpiin aikansa kuluksi. Uusi koulu oli kuitenkin kovin eliittinen eikä siellä hyväksytty nyrkkihippasia.

Japani jäi kuitenkin mieleen ihmeellisen ihanana maana vaikkei siitä paljoa tiennyt, ja japaninkieli jotenkin hämmentävän huvittavana ja helppona kielenä – ja niinpä sitten joskus kymmenvuotiaana löysin kirjastosta japaninkielen opiskelukirjan, ja aloin raapustamaan hiraganoja ja tankkaamaan "kore wa nooto desu ka?"

Kirja oli mulla varmaan vuoden yhtäjaksoisessa lainassa, mutta en ole ihan varma, pääsinkö silloin kielenopiskelussa varsinaisesti pidemmälle kuin esimerkiksi Helsingin Camarillakronikkaa varten kun opiskelin Amharia – ja aivan varmasti yläasteella luin Tolkien-kieliä sujuvammin. Keski-Maahan en kuitenkaan koskaan päässyt käymään vaikka siitä paljon luinkin, kun taas jollain tapaa Japani-ihastus kulminoitui siihen, että nyt on sunnuntai-aamu ja herään ihan liian aikaisin siihen kun äärimmäisen japanilainen naapurustoni aloittaa elämänsä, paistettuja perunoita myyvä vanha ukko kailottaa että "yaaaaki-imo, yaaaaaaki-iimo" ja jotku ihan muut japanilaiset lapset leikkii pihalla leikkimiekkojen kanssa.

Niinkuin varmaan näiden edellisten entryjen kommenteista arvaatte, kyseessä oli siis tuo kommenttilaatikon Josku,  ja on vain vallan hykerryttävän sopivaa, että tavattiin uudestaan neljännesvuosisata myöhemmin, Tokyo Game Shown kirvoittamien kommenttien kautta:)

—

Blogiserveritilanne on epämääräisessä muutoksen tilassa. Toimimattomuuksia odotettavissa, karhu kanssani.

—

Edit: multimediapätevä äitini toimitti merten takaa tällaista kuvamateriaalia – tsekatkaa nyt muutkin bloginlukijat että ette sattumoisin istu noissa riveissä:) 

Kalat ja polkupyörät

Niinhä se on, että jos kertaalleen oppii ajamaan fillarilla, ei se taito unohdu. Tuossa surffaamista yrittäessäni muistelin muutamaankin kertaan että muistaisinko miltä tuntuisi kun sai joskus fillarin liikkeeseen ja pysymään pystyssä… kun oli se aika ihme. Miten voi tuollainen kapea laite joka ei pysy paikallaankaan pystyssä olla niin näppärä liikkumaväline?

Käy ilmi, etten ole ainoa. EurekAlert:ista: "For nearly 150 years, scientists have been baffled by the bicycle. How is it possible that a moving bicycle can, all by itself, be so stable?" Kun ei oo tiedetty miksi fillari toimii, ei oo myöskään kauheasti kehitetty uusia pyörämalleja – nykyisetkin huippumallit on periaatteessa aika samanlaisia kuin ne 1800-luvun loppupuolen viritelmät. Tyypit on nyt tutkineet asiaa huolella ja ilmeisesti on jotain vihiä ratkaisuistakin – ja ei muuten ole pelkästään gyroskooppiefekti.

—

Lyhyet:

Kaikki tietää, että silmien liikkeestä voi nähdä vähän vihjeitä siitä, mitä aivoissa liikkuu – jos silmät katsoo johonkin suuntaan niin ihminen valehtelee, tai johonkin toiseen suuntaan niin ihminen miettii miltä tapahtui menneisyydessä. Nyt on kuitenkin käymässä ilmi, että yhteys toimii myös toiseen suuntaan: silmiä liikuttelemalla voi vaikuttaa siihen, mitä aivot tekevät.  

Naisten, jotka haluavat paljon lapsia, kannattaa pariutua matalaäänisten miesten kanssa – syvä-äänisten uroiden lisääntymiskyky saattaa olla muita parempi. 

Ja jos jollakulla on liikaa rahaa ja liian vähän näkyvyyttä nimellään: lukuisien toistaiseksi virallisesti nimeämättömien kalalajien nimeämisoikeuksia huutokaupataan parhaillaan. 

 

Blue pläts

Intialainen teknikkotyttö tuli ilmoittamaan mulle surulliset uutiset, että olen hävinnyt totaalisesti tän viikon geeniloton. Minä riemuan että jei, voin siirtää pari hankalaa ja vaivalloista koevalmistelua myöhemmäksi, peräti perjantaille!

En sentään ihan kokonaan pistä päivää lonnimiseksi vaan raportoinpa hiukan viimeaikojen kuulumisia.

Käytin siis kaksi lakisääteistä kesälomapäivääni viime viikon torstaina ja perjantaina, ja kun maanantai oli vielä syyspäiväntasauksen kunniaksi kansallinen vapaapäivä, sain muhkean viiden päivän loman kasaan. Keskiviikkoiltana labran tytöt hyvästeli mua kuin olisin ollut sapattivuodelle jäämässä… no, eipä siinä mitään, torstain ja perjantain sai ihan hyvin lojuttua sohvalla ja treenattua konsolipeukkuja lauantain eventtiä varten.

Siis oli tuo Tokyo Game Show, tietysti. Ja viime vuodesta olin oppinut sen verran, että mukaan tarvitaan mukavat kengät, korvatulpat sekä vetreä pelikunto – eihän sitä muuten kehtaa mihinkään peliin jonottaa. Selkeesti oli kehitystä vuoden aikana tapahtunut kun en ollut mitenkään ihan huonoin esimerkiksi Little Big Planet-kiertoajelulla ja Wii:n SoulCalibur-pelissäkin mun pahamaineisen huono koordinaatiokyky pysyi perässä vaikka yhdellä kädellä huidottiin wiimote-miekkaa ja toisella kädellä käytettiin kaikenmaailman muita nappeja.

Koitin myös virtuaalitodellisuuslaseja Microsoftin Flight Simulatorin kanssa (vähän vielä jos resoluutio rilleissä kasvais niin alkais oleen valmis tuote siinä) ja muistelin kun pääsin lentämään cessnaa muinoin Keniassa, ja dissasin XBOX 360:ttä ihan täysillä oikealta ja vasemmalta kun ei se vaan vakuuttanut. Tapahtuma oli myös siltä kannalta varsin oivallinen, että vihdoin pääs tapaamaan IRL Tokion Piiri-blogin Vilin (jota haastateltiin Sula Pinta-podcastiin tuossa jokin aika sitten).

Kuvia ei reissulta ole tarjolla, koska kamerasta oli akku loppu. 

Sunnuntaina tuli havaittua, että on hyvinkin mahdollista, että 250 kilometrin ajomatkaan pitää varata aikaa ainakin kuutisen tuntia. Eikä kolme ja puoli. En ollut autossa, mutta ei naurattanut siltikään kun sty ilmoittaa palaavansa n. 50 kilometrin ja 3:n tunnin jälkeen takaisin. Päivää hiukan kuitenkin pelasti Hyvä Seura ™, jonka kanssa katsottiin taide-elokuva Blue Crush jossa Kate Bosworth ja Michelle Rodriguez et al. surffaa. Harmittavasti elokuvassa oli ihan liian monta minuuttia jotain häiritsevää juonta, kun me oltais vaan haluttu hidastuksina katsoa että miten siellä aallonharjalla toimitaan.

Seuraavana aamuna kun siis oli tarkoitus herätä aikaisemmin kuin IKINÄ että ehtisi liikkeelle ennen sitä aamuruuhkaa tai ainakin sen harjalla ratsastaen Chiban miljoonamailiselle biitsille – mutta hämmästys oli suuri, kun vuokra-auton reaaliajassa ruuhkatietoja kertova ajotietokone näytti meille avointa kaistaa koko matkan Voodoo Surf -vuokraamon pihaan missä oltiin ihan liian aikaiseen ja saatiin nukkua ahtaassa autossa vaik ois ollu sievä kakskerroksinen bussikin jonka lattialle romahtaa.

Saatiin kuitenkin lautoja ja märkkäreitä, kiva surffikundi laittoi meille vahaakin valmiiksi ja eikun taas aaltoja päin.  

Harmillisesti ihminen oppii kaikenlaista, ja tällä kertaa ei enää onnistumisen elämykseen riittänytkään se, että pääsee vähän ajelemaan aallonharjalla puolipolviseisonnassa. Ja erityisesti ei enää kelvanneet ne polvenkorkuiset aallot, joten valtaosa ajasta kului siihen, että puskee aaltoja vastaan sinne jonnekin kauemmas missä on niitä oikeita aaltoja. Ristivirrassa. Jokainen aalto joko moukaroi selkää tai kun oppi uimaan niiden yli laudan kanssa, se kumauttaa laudan toiseen kyynärpäähän. Ilman lautaa on helpompi vaan kyyristyä aallon alle, mutta aloittelijalauta ei salli tyylikkäitä ankkasukelluksia aallon läpi. Pärskii. Olkavarret huutaa väsymyksestä kahden aallon ylityksestä eikä sen jälkeen riitä energiaa että kauhoisi pidemmälle. Puolen tunnin lautailuvuoron aikana kerkeän koettamaan onneani ehkä viiden aallon kanssa. Yleensä epäonnistun täysin – ehkä siksi, että kun tarvitsisi vielä vähän sitä vauhtia lisää, ei riitä tehoja käsissä. Tai siksi, että kun The Aalto olis tulossa, mun lauta on väärin päin ja nilkkaremmi sotkeentuneena kaulan ympärillä. 

Välillä sillai ulkopuolisesti totean, kun edessä meri nousee taivaaseen asti aaltona (siis ihan oikeasti) että huh, jos olisin kuukausi sitten ollut tässä niin kylläpä olis pelottanut. Nyt vaan railseista kiinni ja lennetään yli.

Iltapäivän kuluessa grillimakkaroista ja kokiksesta huolimatta väsymys alkoi painaa jo niin, että sieltä merestä ei meinannut jaksaa kävellä pois lainkaan. Hyvä juttu että oppi pysymään siinä laudalla sen verran hyvin että saattoi vaan mennä makaamaan ja odottaa, että meri toimittaa perille. Seuraavana päivänä joka paikkaan sattuu kuin olis joku moukaroinu ruumista hiekkasäkeillä, ja eri paikoista löytyy laudan peräsimen jälkiä. Paluumatkalla autossa ihaillaan jälleen lähes-ruuhkatonta tietä ja pohditaan että joko kannattaisi ostaa omat laudat.

Mutta sen kerran, kun aalto kantoi, ja seisoin ihan reilusti laudalla joka oli ihan oikeasti mun kontrollissa, ja vauhti ihan mieletön, ja tätä kesti vaik kuin pitkään – sillä hetkellä ei voinu muuta kuin kiljua vimmaisesti riemua. Siitäkin huolimatta, että kiito päättyi läiskähtämiseen takamus edellä uppeluksiin.

Tältäkään reissulta ei ole kuvia näyttää, koska kamera meni mereen ja jäi sinne. 

Ai häv zö pauaa

On muuten melkoisen voimaannuttava tunne se, kun näkee ulkomaanruokatavarakaupassa nyrkinkokoisen ruisleivän joka maksaa neljä euroa ja joka näyttää vähän kuivahtaneelta ja nuhjuiselta ja sen sijaan, että finansseista piittaamatta kaivaisi luottokorttia esiin ja kantaisi joka ainoan yksilön omaan pakastimeensa talteen, ajattelee että njääh, mun itetekemä ruisleipä on Paljon parempaa.

Pitäisköhän sitä ryhtyä valmistamaan salmiakkia? Eihän siihen tarvittu kuin ammoniumkloridia ja suolahappoa … 

All hail gooooooooogle

Onpas nyt fanitus.

Mun on tässä jo joitakin aikoja ollut tarkoitus kirjottaa vähän puhelimista ja iPodeista (touch, niin), ja siitä että mä en oikeastaan halua iPhonea vaan jos Google tekis puhelimen tai laitteen niin senpä vasta haluaisi. Ihan vaan sillä ajatuksella, että jos GPhone on samalla lailla Google kuin iPhone on Apple, niin sen vaan täytyy olla hyvä. Applella on ehkä käsissään kaikki maailman musiikki, mutta Googlella on kaikki maailman tieto. 

Niin onhan noita huhuja että Google on puhelinta pykäämässä, ei siinä mitään, ja voihan jo melkein millä kännykällä hyvänsä nytkin jo surffata googlen mobiilisivulle ja tehdä hakuja. Mutta että olisi laite, johon voisi salamannopeasti kesken luentoa heittää hakusanan "GABARAP" ja tarkistaa että oliko se nyt glysiinireseptoreissa kiinni kun ei muista, ja kirjoittaa muistiinpanoja Google Notebookkiin ja ja … you get the drift, mä olen ihan googlettunut.

Googlen Docseja oon tässä jo jonkun aikaa käyttänyt erinäisiin pikkuprojekteihin, ja ilolla seurannut niihin ilmestyviä lisäominaisuuksia – ja tänään oikeen sydän hypähti kun huomasi että nyt siellä on tekstieditorin ja taulukkolaskennan lisäksi myös Google Presentations, siis powerpointtientekojärjestelmä. Tarjolla on yksinkertaisia teemoja, tekstiä voi muokkailla ja laittaa bulletpointteja niinkuin aina kaikki laittaa, "Click here to add title", ja kuvia voi uploadailla kovalevyltä. Mitään lentäviä vilkkuanimaatioita ei oo tarjolla (tää on lähes ainoastaan hyvä asia), ja hämmentävästi ei oo mahdollista linkata esitykseen suoraan kuvaa muualta netistä. No, tääkin varmaan korjaantuu, enkä yhtään ihmettelis jos kohta sais jo embeddattua suoraan Google Videota tai muuta.

Mut miksi tätä käyttää – voihan powerpointit nytkin jo laittaa kuvamuodossa nettiin?

Ensiksikin, samoin kuin muissa GDocseissa, työn alla olevaa esitelmää voidaan kasata yhteistyössä muiden kanssa, ja toki siinä on melkein wikimäinen revisiohistoria. Mutta aivan nerokkainta systeemissä on se, että "Start Slideshow"-toiminto ei rajaudukaan siihen, että voit itte koneeltas kattoa sen esitelmän, vaan kutsua esitystä katsomaan reaaliajassa netin yli ihmisiä, yksinkertaisesti antamalla heille URL:in esitykseen, ja sitten näet ketä on sitä katsomassa. Ja luonnollisesti voit myös ESITTÄÄ sen esityksen GTalkin yli joko puhumalla tai kirjoittamalla! Dioissa voi olla reffi-hyperlinkkejä, eli ihmiset voi ihan siinä samalla esityksen aikana avata toiseen ikkunaan artikkeleita tai lisätietoa tai vaikka katsoa sitä raakadataa (kunhan GDocs oppii plottaamaan dataa vähän paremmin vaikka)… 

Vähän vielä lisää visiointia: mikä estäisi pitämästä sitä ihan oikeaa konferenssiesitelmää oikeiden ihmisten edessä tällaisen systeemin ylitse? Sen lisäksi, että ne jotka eivät paikalle pääse voisivat seurata esitystä, myös yleisö (jolla kuitenkin on melkein kaikilla läppärit) voisi käyttää hyväkseen dioissa olevia linkkejä ja muistiinpanomahdollisuuksia.   

Nyt vaan pitää hillitä itseään eikä laittaa kaikkia pitämiäni labran sisäisiä esitelmiä sinne kaikkien nähtäville – työehtosopimukseni kun eksplisiittisesti kieltää kaiken tuollaisen… mut hei! Ehkä maailmalla ja tieteelläkin on toivoa 😀

mainos

Siltä varalta että jota kuta kiinnostaisi lähteä postdoccaaman Japaniin: RIKEN hakee nuoria ulkomaalaisia postdocceja (fysiikka, kemia, biologia, lääketiede, engineering) töihin. Hakuaika päättyy 28.9. Lisäinfoa tässä. (Joo, tää tieto tuli maililistalla tänään. Oisivat voineet vähän aikaisemmin ilmoitella.)

Nami

Nami on japania ja tarkoittaa aaltoa. Ja tämä blogientry on tässä vain siksi että tuon valokuvan voisi laittaa näkyville. Eipä muuta, kiitti ja kuulumiin.

No ei, pakko kai vähän elaboroida, muuten jää muotopuoleksi koko entry ja liikaa tyhjää. Katteltiin sitä meiän surffivideota ja ajateltiin että tuohan näyttää hauskalta, ja päätettiin urheasti lähetä uusiksi. Tälläkin kertaa kohteena oli Chiban Kujukuri ("99 miles")-beach, tosin viitisentoista kilometriä pohjoisempana kuin viimeksi Ichinomiyan ranta – kyllä, kyseessä on siis  kymmenien kilometrien pituinen pätkä leveätä ja pääosin rakentamatonta hiekkarantaa Chiban niemen itäsivulla, jonne Tyynimeri voi rauhassa paiskoa mitä lystää.
Ja jottei menis turhaksi ähellykseksi, ei mentykään junalla vaan vuokra-farmarilla, johon mahtui paitsi litroittain vettä myös grilli ja paljon evästä. Googlattiin ittellemme vuokralauta biitsin läheltä, sää muuttui ennusteen pilvisestä + 29C:stä upeaan kirkkaaseen +35C-päivään eli ei muuta kuin Nylon Beatia autostereoihin ja menoks.

Päästiin sitten harjoittelemaan Tokion "expressway"- matelua kumpaankin suuntaan – yhteensä 180 km edestakaisesta ajomatkasta vietettiin arviolta 3h pysähdyksissä edellisen auton perää ihaillen. (Jos joku osaa kertoa että mihin aikaan paluuruuhkat Tokioon alkais oleen ohi niin tieto otettais kiitollisena vastaan.)

Niin mutta se surffaus. Meinattiin että vuokrataan vaan yks lauta koko nelikolle, kun kuitenkin tarvitaan aina yks pitämään kiinni laudasta että siihen pääsee kipuamaan ja pari nappaamaan karannutta lautaa ennenkuin se murjoo vieressä bodyboadingia harjoittelevat kevytrakenteiset japanilaistytöt  – ja ens alkuun tää olikin ihan validi strategia. Erityisesti, kun ensimmäinen laudallekiivennyt huomaa, että piru täähän paatti on puolet pienempi kuin se jolla viimeksi harjoiteltiin, eikä se pysy alla edes sen vertaa kuin kuvitteli. Urheasti kuitenkin treenailtiin, pystyynhyppimistä tyynessä vedessä ja odoteltiin aaltoja vyötäisiin (ne muut) tai kaulaan (minä) asti ulottuvassa vedessä ja feilattiin lukemattomia kertoja.

Tunnollisesti oltiin toki opiskeltu googlen avulla surffaamista intternetistä, ja luettu kaikenlaista teoriaa oikean aallon valitsemisesta ja oikean tasapainon löytämisestä laudalla makaamiseen, mutta loppujen lopuksi vaadittiin vain viitisen tuntia sinnikästä epäonnistumista siihen, että kollektiivisesti alkoi muodostua jonkinlainen käsitys siitä, miten homma sujuu – jotkut sai homman toimimaan jopa käytännössä: Joy kaahaili tuhatta ja sataa aaltojen harjoilla pitkiä matkoja vaikkei nousisikaan seisomaan. Viime kädessä kyse on kuitenkin vain siitä, että aallon pitää olla tarpeeksi iso ja hyvä; jos osuu sellaisen kohdalle (ja tasapaino on suht kohdallaan jne) lauta lähtee liikkelle kuin itsestään ja muuttuu betoninvakaaksi, eikä sitten siinä seisomisessa ole enää muusta kyse kuin uskaltamisesta.

Opin myös sen, että jos ollaan leveällä hiekkarannalla joka on sopiva surffaamiseen, paikassa on sitten myös sitä hiekkaa sekä tuuli joka sijoittaa sen hiekan ihan joka paikkaan. Ei oltu varauduttu hienoilla tuulensuojilla, mutta lounastauolla saatiin kuitenkin autosta ja surffilaudasta kasattua jonkinmoinen suoja jonka takana pystyi keittämään kahvia ja paistamaan makkaraa.  

Enivei – Ihan Hiton Siistiä! Alan ymmärtämään surffaajaihmisiä, vaikken ny vielä ihan hardcore-lainelautailijaksi tahdokaan. On tuossa sellaista luonnon ehdoilla pelaamista joka varsin hyvin uppoaa muhun. Tää ajanviete on kaiken lisäksi melkoisen edukasta (koko reissu bensoineen ja autonvuokrineen maksoi n. 5000 yen per pää, vrt. 50 – 60k yen viikonlopun sukellusretki jossai Tokion lähisaaristossa) että … pitää päästä vielä! Surffikausi kuitenkin jatkuu vielä aika pitkään – ja sittenhän alkaa kohta jo lumilautailukausi… 

ps. kyllä. Paloin auringossa huolimatta kaikista suojakertoimista. Auh. 

pps. Lisää räpsykuvia täällä – kovin montaa kuvaa ei saanut niin että vesi ei olis kuvauskohteen ja linssin välissä häiritsevästi:) Videomateriaalia kertyi megakaupalla, mutta ne käytettäneen lähinnä henkilökohtaisena opiskelumateriaalina 🙂

Lusikkatiedekokous

Kolme peräkkäistä yötä laittoman vähäisellä unella.

Hienoa tässä on erityisesti se, että kun herää joka aamu kuudelta ja matkustaa pari tuntia ruuhkajunissa, saa koko konferenssipäivän ajaksi aivan aidon kv-konferenssifiiliksen – kuka enää jaksaa matkustaa jenkkeihin, kun täysimittaisen jetlag-väsyttää-enpysyhereillä -kokemuksen saa lähempääkin.

No ei vaiskaan, hyvä konferenssi tää on ollut, paremrispi kuin odotti. Symposiumeissa on oikeasti aika lailla keskustelua – hiukan kyllä ketuttaa että kansainvälisessä kokouksessa sympparin chairpersonkaan ei aina jaksa vaivautua esittämään kysymystään englanniksi. Postereilla puhuttiin toki ainoastaan japania, ja yksinäisen länkkärin ujo "saisko tän englanniksi"-pyyntö aiheutti välillä aivan täysimittaista paniikkia. Toisen päivän puolivälissä kyllästyin tuhoamaan tyyppien huolella valmisteltuja esitelmiä ja pyysin vain että jos käyttäisit yksinkertaista kieltä.

Ja hei! Ehkä positiivisin kielenkäyttökokemus ikinä – tausin, että ihan hyvinhän mä pystyn seuraamaan aivotiedettä japaniksi – ainakin jos siinä on kuvia taustalla. Monet posteristit reippaasti sanojen loppuessa kesken otti kynän ja paperia ja piirsivät asian mistä oli puhe. When there’s a will, there’s a way to communicate.

Koko konferenssoinnin ideahan oli ottaa selvää Japanin neurotieteen tilasta ja siitä, oisko täällä mitään varteenotettavia työnantajia. Ja mielenkiintoisesti alkaa näyttää siltä, että on ihan kohtalaisen päteviä ryhmiä jotka tekee mielenkiintoista työtä – Tokion ulkopuolella. En tiedä, mikä bias mulla nyt on tässä, mutta yhtä ryhmää lukuunottamatta kaikki porukat jotka mun huomion kiinnitti, oli Kansai-alueelta (Kioto, Osaka, Nagoya) – tai sitten Okinawalta.

Tuo viiminen hyppii silmille nyt vähän väliä. Science-lehden japanilaistoimiston edustajalta kuulin sellaista ajatusta, että Okinawa luultavasti aikoo vain jatkaa kasvuaan tiedekeskuksena – siinä määrin mitä nyt tiedekekuks voi kasvaa puhtaasti sillä, että joku syytää sille rahaa. Jenkkiarmeijan oletetaan kuitenkin ennemmin tai myöhemmin poistuvan alueelta, jättäen Okinawalle hyvin vähän liiketoimintaa turismin lisäksi.

Jututtamani vastikään Okinawa Institute of Science and Technology:ssa labran pystyttänyt belgialainen sanoi, että ainoa vika koko mestassa on, että on hankala saada ihmisiä sinne huitsinnevadaan töihin. Kattoos nyt. Ehkä teen niin että jos en saa käheetä positiota maailman johtavassa tiedeorganisaatiossa Naturessa niin vetäydyn Okinawan rauhaan pariksi vuodeksi miettimään että mitäs sit.

—

Ai että mikä lusikka? Yhdessä posterissa pohtivat että mitä japanin/kiinan kirjoitusmerkeillä kirjoitettu sana "aivot" kertoo ihmisten käsityksistä aivojen funktiosta. Jossain vanhassa versiossa oli mukana "lusikka" kanjin osana. Mitäs siitä tuleekaan mieleen….  

Chillailua helteessä

Taifuunin aikana ja viime viikonloppuna kun oli kylmä vaikka mentiin surffaamaan ehti tottua jo siihen, että lämpöä on vain joku 25 astetta. Pitkät housut on kaivettu komeroista ja aurinkorasva poistettu inventorysta. Perjantai-illan pimetessä chillailtiin Joy&Krabakin kanssa kotisoffalla maistellen syksyyn sopivasti pannaria ja styn sekoittamaa punaviini-kokis-juomaa ja laskeskeltiin Bourne Ultimatum-pätkästä leikkauksien pituuksia.

Ja kun taifuuni kerta oli ja meni, taivas oli sipi-sininen lauantai-aamun valjetessa ja pieni kevyt kävely Yogogi-puistossa Tokion Brasilia-fstivaalia kattelemassa kuulosti varsin hyvältä idealta. Määkin kun oon lähinnä vaan kotona kykkinyt kaikki päivät niin ajattelin että jospa menis ulos.

Vaan siellä olikin taas jo lämmin. Ei päästy edes Ikebukuron asemalle, ennenkuin farkkuihin sonnustautunut Joy alkoi silmäilemään pikkuputiikeista itselleen keveämpiä vaatteita, ja mun liikevektorit suuntautui juoma-automaatilta toiselle. Onneksi on juna-asemat ja junat ja niissä ilmastointi, olis muuten jäänyt vallan suorittamattomaksi.

Perille siis kuitenkin päästiin, ihailemaan loputtomia rivejä brassi-krääsä-matkailunedistämis -kojuja ja grilliruokatarjoajia. Jopa legendaarisella Barbacoa:lla oli oma ständi, ja asiallinen jono sen edessä. Valitettavasti tämä seurue oli niin uuvuksissa että pelkkä ajatuskin kuumasta rasvaisesta grilliruoasta meinas aikaansaada pahoinvointia – onneksi sentään saatiin aikaiseksi ostaa jotain brasilialaisia jäätelöpuikkoja ennenkuin ryömittiin takaisin Yamanoten huomaan.

Jostakin löytyi vielä sen verran lihasvoimaa, että nahjustin Tokyu Handsiin ostamaan ruisjauhoja. Krabakki kun aikaansaa allekirjoittaneessa alemmuuskomplekseja aikaansaantikyvyllään: sen lisäksi, että äijä on saanut väikkärinsä valmiiksi, se myös leipoo joka viikko ruisleipää. Pitäis munki pystyä! Valitettavasti aivovoimaa ei riittänyt siihen, että olis lukenut kaikki kanat siitä paketinkyljestä, ja vasta hapatuksen aloittamisen jälkeen tulen älynneeksi että ei, nää ei oo harvinaisen vaaleita ruisjauhoja vaan jauhosekoitusta, jossa on noin promille ruista. En kuitenkaan ahdistunut tästä epäonnistumisesta kuin muutamaksi tunniksi, ja jo sunnuntaina sain leivottua niistä jonkinlaisen sekalimpun. Ei se oo sama asia, mutta parempaa kuin pullapaahtis, sano.

Huomenna pitäis olla ennen normaali-kukon laulantaa Yokohamassa Neuro2007-konferenssissa. Vähän sekavin tuntein olen sinne menossa; toisaalta, tää on äärimmäisen hyvä tilaisuus saada tieteenTEON flowsta kiinni ja networkata IRL – mutta toisaalta pelkkä ohjelmalistan selailu aikaansaa kevyitä paniikkireaktion oireita. Niinpä olen vapaahetkiä lähinnä viettänyt leikkien elokuva-ohjaajaa ja leikkaa – liimaillut kasaan videopätkiä tuosta meidän viimeviikonloppuisesta surffiretkestä. Olin kuitenkin laittanut ittelleni takarajan, että se työhakemus Natureen olis lähetettävä tämän viikon puolella… saas nähdä saanko aikaiseksi vai juutunko saamattomuus-suohon.

 

—

Wohoo! Loppujen lopuksi selvisinkin kaikista enkoodaus-mutkista ja sain jonkinlaisen pakatun version Surfin’Chiba-videosta uploadattua Youtubeen. Tätä tehdessä kyllä heräili mieleen kaikenlaisia ideoita, alkaen tietokoneen päivittämisestä johonkin quad-core:een (ettei mene koko viikonloppua fileen eksportointiin), ja päätyen videokameran hankkimisesta suunnitelmiin lähteä vielä kerran aaltojen mukiloitavaksi Chiba:an. Hankaluutena on vain se, että tämä seurue alkaa välittömästi kuolaamaan netistä kalliita ja hyvännäköisiä lautoja – vaikka, niinkuin todisteaineistosta näkyy, meille riittäisi varmaan ihan hyvin tavalliset pyykkilaudat… :
 

(Videon kesto n. 7 min, kiinnostaa varmaan lähinnä niitä jotka haluavat nähdä tokion suomalaiset mukkelehtimassa mereen.) 

Skitsofrenia kannattaa?

No eipä ollu kummonen taifuuni. Japaninope sanoikin että ei siitä muuta ollut, kuin että se oli eka suoraan Tokioon saapunut taifuuni kuuteen vuoteen, ja ihmiset meni hysteeriseen mediapaniikkiin. Itte ope muisteli lapsuusaikansa Kyushua ja taifuunia – perheen kotitalo ajelehti tiehensä veden mukana.

Naturen uutinen parin päivän takaa on sen verran raflaava taas, että arvatenkin tämä leviää aikanaan myös tavalliseen lehdistöön otsikolla "Darwinismi aiheuttaa skitsofreniaa!!!11" tai jotain. Eli: tutkittiin DNA-pätkiä, joiden tiedetään olevan jotenkin kytköksissä skitsofreniaan, ja niiden vaihtelua ihmisyksilöiden ja eri eläinlajien välillä, ja havaittiin, että niillä esiintyi merkittävästi vähemmän vaihtelua kuin geenistössä yleensä.

Koska evoluution ja lajinkehityksen aikana geenistö muuttuu sattumanvaraistan mutaatioiden kautta, samanlaisena pysyvä DNA-jakso viittaa siihen, että eläimelle on jotain hyötyä kyseisestä jaksosta kun se on valinnan kautta säilynyt. Ennenkuin ryhdytään kuitenkaan pohtimaan, että kenties ihmiselle on oikeastaan hyväksi olla skitsofreenikko, on hyvä muistaa, että geeneillä voi olla sangen erilaisia vaikutuksia lopputulokseen esiintyessään yhdessä (geeni peritty vain yhdeltä vanhemmalta) tai molemmissa (peritty molemmilta vanhemmilta) kromosomiparin puoliskoissa. Esimerkkejä tällaisista igeeneistä, jotka säilyvät populaatioissa huolimatta niiden aikaansaamista terveyshaitoista on useita: esimerkiksi, sirppisoluanemiaa aiheuttava geeni aiheuttaa taudin jos se on peritty molemmilta vanhemmilta, mutta yksittäin se suojaa malarialta.

Mielenkiintoinen kysymys siltikin on se, mitä hyötyä yksilölle voisi olla noiden skitsofreniaan liittyvien geenien säilyttämisestä. On tietysti mahdollista tai jopa todennäköistä, että yksittäiset osat tuosta skitsofrenia-kartasta vaikuttavat moniin asioihin eikä niitä varsinaisesti voi kutsua "skitsofrenia-geeneiksi", ja oikeastaan lähes sattumalta niiden kaikkien yhtäaikainen toiminta/toimimattomuus aikaansaa mielenhäiriöitä. Jotkut tosin jo ovat ehtineet väittää, että nuo geenistön osat altistaisivat ihmismielen uskonnollisille kokemuksille joiden uskotaan olevan evolutiivisesti hyödyllisiä… jaa-a. Ehkä uskottavammaksi kokisin selityksen, jonka mukaan samat geenit ovat mukana luovuuden ja kekseliäisyyden rakentamisessa ihmismieleen – ilman sitä hullua joka lähti kokeilemaan että mites näistä kipinöistä sais hallittavan tulen oltaisiin luolissa vieläkin. Kylmissä sellaisissa.

Linkit:

news@nature.com 

Nature Newsblog (mm. asiaa pohtiva kommentti skitsofreenikolta)

Proceedings of the Royal Society B:ssä julkaistu alkuperäinen artikkeli:

Adaptive evolution of genes underlying schizophrenia. B. Crespi, K. Summers, S. Dorus. Proc Biol Sci. 2007 Sep 4