Markup language v1.0

Wohoo, löytyipä suunnattoman kiinnostava kirjoitus Relevant History-blogista, jossa käsitellään sanavälien ja välimerkkien merkitystä ihmiskunnan kehityksessä. En ollut ollenkaan tietoinen siitä, että a) roomalaisilla ei ollut tapana käyttää kirjoituksissaan “välilyöntejä” ja b) kirjoituksia ei ollut tarkoitus lukea muuten kuin ääneen. Ulkolukua siis, ja sisälukutaito yleistyi Euroopassa vasta joskus 1000-luvulla, kun ensteks oli keksitty ne sanavälit.
Japaninkielisessä kirjoituksessahan on varsin vähän välimerkkejä, välilyöntejä eikä erikseen erotella isoja/pieniä kirjaimia – joojoo, onhan niillä kolmet eri merkistöt mutta niidenkään perusteella ei ole mitenkään itsestäänselvää, missä sanojen rajat kulkevat. Itse olen melkoisen sujuva ulkolukemaan tekstiä, mutta usein tekstinymmärrys tapahtuu vasta kun kuulee itsensä lausumana sanat.

Niinettäsiis, vasta kun sanavälit mahdollistivat hiljaa itsekseen lukemisen, alettiin kyetä levittämään muutakin kuin Taivaallista Totuutta kirjallisessa muodossa. Lukeminen, eli toisten ajatusten tutkiminen, muuttui julkisesta toimenpiteestä yksityiseksi. Tämä mahdollisti sitten paitsi sen, ettei koko kylä tiennyt että kenen harhaoppisen hepun ajatuksia sitä luki, ehkä myös sen ah niin ihanan uppoutumisen kirjaan, kun ei ollut puhuminen haittaamassa mielikuvitusta – tavallaan koko kirjoitettu teksti siirtyi elämään jonnekin mielen sisään.

Tätä kunnioittaakseni laitan tähän nyt monta kappaletta noita mullistavia elementtejä, accessibility-genren kantaisiä, välilyöntejä:                    kasnoin.

Relevant History-blogiin eksyin O’Reilly Radar:in kautta, jossa pohdittiin lukemisen yksityisyyttä. Ilmeisesti ainakin jenkkilässä laki sallii sen, että kirjastojen ja kirjamyyjien ei tarvitse luovuttaa viranomaisille tietoja siitä, mitä teoksia asiakkaat ovat luettavakseen hankkineet. Mutta jos enenevissä määrin kaikki kirjallinen materiaali luetaan verkosta, tämä yksityisyyden suoja alkaa hapertua – jos olisi oikeus tallettaa ja velvollisuus luovuttaa tietoja epämääräistä kuvamateriaalia sisältävillä sivuilla vierailleista käyttäjistä, miten tämä eroaa velvollisuudesta informoida viranomaisia epämääräisten poliittisten toisinajattelijoiden tekstien lukemisesta?

Yhtäkkiä luemmekin taas kirjojamme torilla ääneen.

Vähän samaa on tässä musiikinkulutus2.0:ssakin – vaikka kovasti tykkäänkin siitä, että Last.fm osaa tarjota mulle hyvää musiikkia, aina välillä tulee mieleen ajatuksia tyyliin “ää, nyt KAIKKI tietää että mä kuuntelen T.a.T.u:a!” En lue kioskiromantiikkaa, mutta uskokaa tai älkää, ihan kaikki lukemani aikakausjulkaisut eivät ole Nature Publication Group:ilta peräisin – ja on siksi ehkä ihan hyvä, että niitä ostetaan kioskilta ja luetaan sohvalla paperiversiona maapähkinävoileipien kera. Multahan menisi maine Suomen blogi/podcastskenen Vakavastiotettavimpana Neurovelhona.

(Muinaisaikoina muuten esimerkiksi munkkien hiljaisuusvalat koskivat vain puhumista, eivät ääneen lukemista.)

Advertisements

Tyhjästä päästä kärsii koko offiisi.

Menin sit taas salille tänään, ilman omaa shampoota. Oi ruusut. 😛

Kuuntelin eräänä päivänä tässä töitä tehdessäni nettiradiota. Ja koska asioita on kiva tehdä siksi että se on mahdollista, kuuntelin sitä niin, että parkkeerasin SecondLife-avatarini jonnekin mukavaan paikkaan ja laitoin kyseisen paikan radion soimaan. Oli mukavaa. Hyvin pian kyllä alkoi kaihertaa: miksi mä en voi sanoa tässä, heti ja nyt että esimerkiksi en tykännyt tuosta biisistä mutta tämä on aika kiva, lisää tällaista?

Samaan hengenvetoon: missä on se oppiva uutisfiidi, jolle voi sanoa että tykkään tästä uutisesta, lisää tällaisia, mutta jätä nyt jo kertomatta Miss Finland-nimisen ravihevosen menestyksestä?

Kaamosväsymys on kova. Huolimatta siis siitä, että yleisesti ottaen täällä paistaa aurinko ihan liian kirkkaalta taivaalta koko aika. Huolimatta siitäkin, että yleensä nukun ihan soveliaan paljon. Ja siitä, että syön rautatabletteja. Töissä analyysiohjelmaa melkein isommassa käytössä on tyyny – ja analyysiohjelmaakin naksuttelen vältelläkseni artikkelinkirjoittamisen aloitusta. Uusia mutanttihiiriäkin on saatu, ihan Sveitsistä asti, ja huomenissa pääsen kokeilemaan että miltä ne näyttää – tästähän pitäisi olla tietty kovasti innoissani, mutta mä vaan lasken tunteja viikonloppuun…

Internet ei kuitenkaan ole ollut kaamoksen tilassa, vaan kaikenlaisia uusia juttuja sinnekin on välillä pulpahdellut.
Niinkuin esimerkiksi Euroopan Komission tilaama tutkimus tutkijoiden palkoista EU-maissa (josta käy ilmi että mm. elämiskustannuksiin suhteutettuna tutkija saa palkkaa Suomessa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Itävallassa, Belgiassa, Ranskassa, Saksassa…. no helpompaa on sanoa että Suomessa ollaan samoissa palkkaluokissa kuin Tsekeissä ja Sloveniassa). Asian uutisoi Nobel Intent, keskittyen kuitenkin siihen, että JOISSAIN Euroopan maissa voi päästä melkein samoihin palkkoihin kuin USA:ssa. Alkuperäinen raportti tässä.

Live




rokkaavat shamisenpojat

Originally uploaded by marylkayoe

Mitä tulee japanilaiseen perinnemusiikkiin, olen tässä vuosien aikana sitä kovasti opetellut ymmärtämään. Koto:n rytmi ja melodiat uppoaa melko helposti länkkärinkorvaan, mutta shamisenin kanssa olen ollut hukassa: vaikka kuin olen levyltä sitä kuunnellut, vaikutelma on ollut edelleen vähän sama kuin kuuntelisi leikkikitaralla rämpyttämistä tai jatkuvaa soittimen viritystä. No, ei nyt sentään… mutta shamisen-musiikin ydin ei ole auennut, se ei ole sytyttänyt samalla tavoin kuin koto, erhu tai viulu.

Eilisiltana, hääbileissä vieraita viihdytti shamisenpari. Ja hoh! tajusin. Shamisen on soitin, jota pitää kuulla livenä! Jumankekka että oli rankkaa soittoa, tuntui siltä että hiki tuli kuunnellessa vaikka soittajien kasvot pysyi koko konsertin läpi utuisen tyyninä eikä soitinta tosiaankaan heiluteltu rokkikitaran malliin.

Ohh… jos en tietäisi, ettei mulla ole aikaa edes huolehtia nykyisistä harrasteista, alkaisin etsimään uutta opettajaa… 😉

rose hair day




matcha-latte kanelilla

Originally uploaded by marylkayoe

Aamut ja illat on tosiaan ruvenneet kylmiksi täällä – ei olla lähelläkään +10:tä, ja nyt on vasta marraskuu! Apua. Tuleekohan tänä vuonna hanget korkeat nietokset, ja kestääköhän taloni katto moista. Useampanakin iltana olen hölkännyt töistä juna-asemalle ihan lämpimikseni.

Aamulla lämpeneminen tapahtuu kuitenkin ihan hyvin punttisalilla. Kesällä, sen jälkeen kun olin unohtanut suihkukoppiin kolmannen länsimaisen pienen shampoopullon, päätin uskaltautua koittamaan tarjolla olevaa japanilaista tuotetta, ja kun hiukset ei lähteneetkään päästä niin jätin sitten omat shampoot kotiin. Nyt vaan yhtäkkiä olivat vaihtaneet merkkiä, mutta ei siinä tukka märkänä enää voinut lähteä nirsoilemaan.

Ja häviö oli. Tukka meni niin pehmeäksi että tuntuu kuin puolet suortuvista olis kadonnut, ja mikä pahinta – mun pää haisee nyt jo toista päivää ruusuille! Eikä ihan vähänkään. Tuntuu siltä kuin olisin mangasarjakuvan tyttö, jonka jälkeen jää leijumaan ruusunlehtiä. Ei sovi yhtään mun synkeän habitukseni tai macho-imagoni kanssa. Hmph.

Alkuviikon terveysjuoma: tee (mieluiten vihreä, mutta mustakin käy) sitruunanmehulla maustettuna. Sitruunamehun C-vitamiini stabilisoi teen katekiineja jolloin isompi osa niistä selviää kupista elimistöön saakka. Maito puolestaan suojaa niitä vatsan entsyymeiltä, joten matcha-latte ei ehkä ole sittenkään huono idea. Toistaiseksi oon koristanut sitä vain kanelilla, ehkä koitan sitruunaakin seuraavaksi …;)

Terveysruokalistan mustana hevosena tarjoillaan maarianohdake (milk thistle), jolla on nyt osoitettu olevan syöpää estäviä vaikutuksia. Tukeudun tähän mieltälämmittävään ajatukseen kun jotain takiaisia seuraavan kerran eteeni kannetaan illallisella ryokanissa.

ei sentään avantouintia

P1000396.jpgHerätyskello soi lauantaiaamuna klo 5:15 ja järkytyin syvästi havaitessani että ulkona on pilkkopimeää. Koskaan ei ole joutunut tässä maassa heräämään sellaiseen aikaan, jolloin ulkona on pimeää. Pahimmillaankin on ollut vain aamuhämäräistä. Japani on myöskin alkanut toden teolla jättää taakseen helteiset kesäkelit, ja se mukava +5 astetta jota parvekkeen mittari näytti oli suurinpiirtein luonnontilaisena siirtynyt myös keittiööni. Sanottava on, että ajatus kastautumisesta – mihinkään muuhun kuin *riittävän* kuumaan onsen-veteen (mä olen niitä joka tulee kiukkuiseksi jos kuumalähdevesi on alta 40-asteista) – tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä.

Mutta kun kerta ystävällinen sukellusoperaattori oli tarjoutunut hakemaan mut lähes kotiovelta autollaan niin en voinut edes suunnitella “myöhästyin luotijunasta”-tyyppisiä vaihtoehtoratkaisuja. Ei siis auttanu kui kiskoa puuro naamaan, rinkka selkään, ja kulman vendarista kuumaa omenateetä käsiä lämmittämään.

Kummasti sitä taas kuitenkin heräsi – kun auto on jumissa ruuhkassa suoraan itäänpäin vievällä osuudella Tokiota halkovaa Shutoexpresswaylla auringon loistaessa paitsi taivaanrannassa myös kaikkien peililasitettujen pilvenpiirtäjien pinnassa, ymmärtää hitainkin aivo että on aamu eikä yö. Ja ysiltä kun parkkeerattiin pieneen kalastussatamaan jota asutti paitsi kalastusmummot myös toistakymmentä kissaa ja kissanpoikaa, kaikki tuntui täydellliseltä – paitsi se ajatus kylmään veteen menemisestä. Mummot kun kuitenkin oli varustautuneet sellaisiin vetimiin kuin olisi räntäsadetta luvassa ja kissat leikki kalanpäillä tiukasti sataman tuulettomimmissa ja aurinkoisimmissa kulmauksissa.

P1000394.jpgEikä päällepantavaakaan ollut kuin viisimillinen märkäpuku. Mutta se olikin sitten viimeisintä huutoa Ruotsista, mua varten maahantuotu, ei sentään ihan mittatilauspuku mut melkein. Suoraan paketista otettuna sisäpinta oli pehmeää kuin sametti ja kun sen sai päälleen kiskottua – ei, ei kiskottua vaan ihan puettua – niin alkoi jo olla reippaampi mieli. Ensi kertaa melkein ikinä ei tartte miettiä että kukakohan on tähänkin pukuun pissinyt 😉

Veneessä matkalla ulapalle tuli kyllä vähän jo vilu – mutta yllättäen vesi olikin paljon ilmaa lämpimämpää, ja kun liivi tyhjeni ja pääsi pohjaan niin taaspa unohtui kaikki muut huolet.

Olin toki kuullut että Tokion lähistöltä löytyy yllättävän hyvää sukellusmaastoa. Ja että Izulla on Oikeasti timantteja kohteita – mutta me oltiin vain Atami:ssa, eli lähimmässä merenmutkassa Tokiosta katsoen. Odotin siis ehkä jotain samanlaista kuin San Diegon rantamilla, tai vähän parempaa, viileän veden tunnusmerkillisiä isoja hitaita kaloja, ehkä jopa viiden metrin näkyvyyttä, rapuja ja ehkä jotain yksittäisiä kylmänkankeita korallinversoja. Tosiaankaan en odottanut lähemmäs 20 m näkyvyyttä, pystysuoria seinämiä joiden parimetristen pehmytkorallimetsien seassa on tuhansittain kaloja. Mureenoita lakkasin laskemasta kymmenennen jälkeen, ja oli siellä niitä isojakin kaloja. Hämmästytin kanssasukeltajia ehkä turhaan kun muutamaan kertaan en voinut kuin nauraa ääneen. Kaunista, kaunista, täydellistä.SL-dive_001.jpg
Vilu kerkes taas tulemaan pinnalla taukoa pidettäessä, sen verran reippaasti että toisen sukelluksen jälkeen mietin oikeasti että menisin veteen odottelemaan veneen liikkeellelähtöä (ilma +14, vesi +21) – toisaalta, vesi oli lämpimimmillään muutaman metrin syvyydessä joten ehkä se ristiaallokossa kelluminen ei välttämättä oliskaan ollut voittajaratkaisu. Enivei, kalasatamasta löytynyt suihku – siis kuuma sellainen! – tuli tarpeeseen: vähän avataan puvun kaula-aukkoa ja letkulla täytetään puku kuumalla vedellä. Aaah… kylpy, joka pysyy mukana kävellessä…

Kaikki oli siis täydellistä, sain jopa istumapaikan paluujunaan (lokaalijuna Atami – Ikebukuro kustantaa 1850 yen ja kestää n. 2h) eikä tunnu lainkaan siltä, että tässä olisi jotain rahaa heitetty hukkaan (sukellukset maksoi 18900 yen, BC+reguvuokra vajaan 5000, märkäpuku (Waterproof semidry Lynx 5mm) toimituksineen ja veroineen 40000) – päinvastoin, pikemminkin mieltä jäi kaihertamaan miten paljon mukavampaa olis sukeltaa jos olis ihan oma liivikin, niin että ei tarttis koko aika ihmetellä että missä se liivinletku tai pohjadumppi on ja tuntuis siltä että on itse sukeltamassa eikä niin että liivi on sukeltamassa ja mä roikun sen alla ja perässä kuin trooli…
P1000397.jpg 
Enivei, tää oli Hyvä(tm) reissu. Tulee varmaan mentyä toistekin, vaikka epäilen että vilukissamaisuuteni pitää mut poissa märistä olosuhteista ennenkuin ilmanlämpötilat nousevat taas vedenlämmön tasolle – toisaalta, kun ilma alkaa lämpenemään maaliskuussa niin vesi on silloin kylmimmillään… no saa nähdä.

Tän päivän olen kuitenkin istunut lokoisasti koneella ja heitellyt lämpimiä ja helliä tunteita parvekkeella kuivuvaan ihan ihan omaan neopreeni-kuoreeni…

—  

Asiasta ensin viidenteen: SL:n WindLight-päivitys sisältää säätimen näkyvyydelle veden alla! Ja sitten ihan viidenteentoista: tänään siis olen viettänyt lokoisaa “en tee mitään ja hemmottelen itseäni”-sunnuntaivapaapäivää. Iltapäivällä tuli mieleen että voisinpa syödä jotain hyvää ja lämmintä, ja menin ruokakauppaan instanuudelivalikoimia tutkimaan. Olenkohan ollut liian pitkään Japanissa?

Kilttiys




taikorummut wakon asemalla

Originally uploaded by marylkayoe

Ainakin kaksataavuotias vanha ukkeli jimbeissä, getoissa ja puisella kävelykepillä varustautuneena köpöttää epävarmasti kohti kadunristeystä ja suojatietä pahimpaan ruuhka-aikaan. Viereiseltä paloasemalta säntää pari nuorta miestä palomieshaalareissaan auttamaan papan kadun yli. (Eikä niillä ollut edes kypäröitä tai punaisia pamppuja!)

Hokkaidotytön ikävämpiin duuneihin kuuluu hiirten lopettaminen hiiritallissa. Olin avustamassa hiljattain. Sen lisäksi, että tyttö rukoilee työtä tehdessään, saavat nukutetut eläimet mukaansa viimeiselle matkalleen paitsi pehmeäpää paperia myös hiirenruokaa.

Kuvittelen, että sukellan huomenna. Pitäisi olla Atami:ssa (matkaa sinne varmaan 150 km) huomisaamuna klo 8:30, ja kun en halua maksaa shinkkulisää junista, näytti siltä, että joutuisin lähtemään Yamanotella liikkelle jo ennen auringonnousua. Vaan onni ja ilahdus, sukellusfirman kiva pitäjä sanoi että kuule mepä koukataan tän vänin kanssa siitä teidän nurkilta. Yay! Pääsen nukkumaan takapenkillä, enkä varmaan maksakaan kuin vähän.

Kloonaamaton apina ja pahvinen Paris Hilton




talvi tulossa

Originally uploaded by marylkayoe

Yle (ja kaikki muutkin) uutisoi että Apinan kloonaaminen onnistui. Hienointahan tässä on se, että mä näin kyseisen otsikon punttisalin telkkarissa ja ihan itte ymmärsin mistä oli puhe!

Siltä varalta että joku ei YLEn artikkelin jälkeen jaksa enää lukea sitä Naturessa julkaistua alkuperäisartikkelia (Byrne & al) tai edes selkokielistä uutisjuttua  lienee syytä selventää, että ei meillä ei ole nyt uutta “Donnie”-nimistä klooniapinaa, joka poseerais parrasvalossa identtisen “vanhempansa” kanssa. Apinaa ei siis kloonattu eikä sitä edes yritetty.

Tiivistetysti, tutkijat käyttivät somatic-cell nuclear transfer (SCNT) – menetelmää tuottaakseen apinan kantasoluja hedelmöittymättömistä apinan munasoluista. Eli, otetaan munasolu, kerätään sieltä kaikki tuman geenit pois (ei siis kosketa niihin muihin DNA tai RNA-pätkiin jota solujen sisällä on, huomioikaa tämä), ja ammutaan geenipyssyllä tilalle uudet geenit jotka on kerätty aikuisen apinan ihosoluviljelmistä. Tämän jälkeen “annetaan” luonnon tehdä tehtävänsä, munasolu jakautuu ja jakautuu ja sitten meillä on näppärästi paljon soluja joista voi kehittyä hermosoluja, ihoa, sydänsoluja ja josvaikkamitä.

En nyt kuitenkaan dissaa työtä, päin vastoin. Vaikka teoriassa homma on yksinkertainen, käytännössä se käsittää lukemattomia aivan tolkuttoman vaikeita ja monimutkaisia operaatioita. Yksi Byrne & al:n työn onnistumisen askelia oli se, kun he päättivät olla käyttämättä tiettyä voimakasta värjäystä ja ultraviolettisäteilytystä munasolun omien geenien poistamiseen, vaikka tämä menetelmä on toiminut muissa lajeissa, ja sen sijaan käyttivät Oosight-nimisen firman polarisaatioimagointia. Ylipäätään jokainen prosessin askel on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Tässä tekijöiden tiivistelmä menetelmästä, teille kaikille pikku kotibiologeille:




ohayoo

Originally uploaded by marylkayoe

A primary culture of fibroblasts was established from a skin biopsy of an adult rhesus macaque male (male 1) and prepared for SCNT as previously described. Mature metaphase II oocytes were rendered spindle-free using the Oosight imaging system (CRI, Inc.) and a donor somatic cell nucleus was introduced into a cytoplast through electrofusion. Reconstructed embryos were activated 2 h after fusion by exposure to 5 mM ionomycin (CalBiochem) for 5 min followed by a 5-h incubation in 2mM6-dimethylaminopurine (DMAP), placed in HECM-9
medium and cultured at 37 uC in 6%CO2, 5%O2 and 89%N2 until the expanded blastocyst stage. The ICMs of selected SCNT blastocysts were plated onto MEF feeder layers and cultured in ES cell culture medium for 5–7 days. ICMs that attached to the feeder layer and initiated outgrowth were manually dissociated into small clumps with a microscalpel and replated onto fresh MEFs. After the first passage, colonies with ES-cell-like morphology were selected for further propagation, characterization, low-temperature storage and in vitro and in vivo differentiation, as previously described.

Syy miksi tästä tietysti kohkataan (sen lisäksi, että media kuvittelee että nyt on klooniapinoita) on se, että oletettavasti tämä menetelmä toimisi paremmin ihmissolujen kanssa kuin ne jotka toimii vaikkapa lampailla tai sammakoilla. Ja yleensä aina muistetaan mainita siitä, miten kantasoluilla voidaan pelastaa ihmishenkiä kun voidaan tuottaa vaikkapa uutta maksakudosta potilaalle eikä ole hylkimisongelmia.
Totta, totta. Toisaalta, sittenkin kun homma on hanskassa, ei niitä potilasspesifisiä kantasoluja mitenkään kauhean nopeasti tai halvasti tuoteta, joten tuskin tästä mitään ihmiskuntaa yleisestipelastavaa lääketieteenhaaraa tulee vaikka ehkä Michael Jacksonille saataisiinkin uusi nenä. Se mistä yleensä ei puhuta, on potilasspesifisten kantasolujen tuomat mahdollisuudet tutkia esimerkiksi harvinaisia tauteja (voitaisiin ottaa tuntemattoman aivodegeneraatiotaudin vaivaamalta potilaalta ihonäyte, kasvattaa neuroneita ja tehdä sitten lääketestejä niillä potilaan sijaan) … puhumattakaan kaikista perustutkimuksellisista näkymistä.

Ihan toisenlainen – mutta oikeastaan hyvin samanlainen – uutinen Science-lehdestä: tyypit on saaneet muutettua yhden lajin eliön toisen lajin eliöksi vaihtamalla “käyttöjärjestelmän” eli siis, omat geenit ulos ja toisen lajin geenit sisälle ja vot, eliö muuttuu toisen lajin edustajaksi. Ihan ei olla vielä sillä tasolla että pienellä määrällä hämähäkin geenejä voisi nörtti muuttua hämikseksi – tutkimuksen kohteena oli pari lähisukuista bakteerilajia – mutta silti hitsin kiintoisaa.

Että tällaista.

Niin se Paris Hilton? Kuulin Science-lehden podcastista, että tyypit oli todenneet, että jos laittaa pahvisen Paris Hiltonin uroshiirten häkin viereen, ne unohtaa kipunsa ja vaivansa. Naarashiiret ei reagoineet samalviisii. En löydä alkuperäisartikkelia, että joudutte nyt vaan uskomaan sanaani.

Viikon RSS-purku




deaidaru falls, izu

Originally uploaded by marylkayoe

Viikon terveysruoka: rosmariinikana. Tai rosmariinilammas. On nimittäin havaittu, että rosmariinin ainesosa karnosiini (? carnosic acid) suojaa aivoja vapailta radikaaleilta ja siten aivohalvauksilta ja hapertumiselta. On hyvä että tämä selvisi, sillä eurooppalainen luonnonlääketiede on määrännyt rosmariinia hermoston hoitoon jo keskiajalta.
Edellisviikkojen kestosuosikki curry on päässyt etenemään lähestulkoon lääkeasteelle: japanilaiset tutkijat on kehittäneet curry-analogeja jotka toimii paljon intialaista ruokaa tehokkaammin (mutta mä preferoin jatkossakin lähiöintialaista nappien sijaan.)

Avaruusajalla yleisessä käytössä ollut “tractor beam” on myös vihdoin saatu aikaan laboratorio-oloissa – tosin ei vielä päästä siirtelemään kokonaisia asteroideja. MIT:ssa harjoittelevat asettelemalla soluja mikrosiruille.

Vieläkö tarvitaan lisää kannustimia autoilun vähentämiseen? Los Angelesissa tutkivat, että jopa puolet siitä määrästä saasteita mille ihminen eläissään altistuu tulee autossa istumisen aikana. “If you have otherwise healthy habits and don’t smoke, driving to work is probably the most unhealthy part of your day” – ja tämä ei tarkoita, että pitäisi aloittaa tupakointi jotta autoilun epäterveellisyys ei olisi niin suurta.

Robotiikantutkija rakensi robotin jonka tehtävänä on lyödä tutkijaa kasvoihin (meilläpäin tätä kutsutaan “todellisuudeksi”); maailman ensimmäinen viittomakielellä kommunikoinut simpanssi Washoe kuoli n. 40 vuoden iässä; suklaan alkuperä selviää (sitä on syöty jo 3000 vuotta ja keksittiin vahingossa kesken oluenpanon); ja 12 banaanikärpäslajin geenit sekvensoitiin.

Ja lopuksi: PLoS kiinnittää huomiota siihen epäkohtaan, että käytännössä ainoat Oikeat julkaisupisteet saa tieteessä siitä, jos nimi on authorilistassa ekana tai vikana. Parannusehdotuksen malli on otettu elokuvateollisuudesta.

Labran siperialainen tyttö kertoi, että hummerin voi saada nurin seuraavasti: kaasutetaan peruutusvaihteella, käännetään rattia tiukasti ja tempaistaan jarru pohjaan.

Krysanteemisaari

“En syö useinkaan lihaa”, japanilainen palomieskaverini kertoo.
“Kun syön pääasiassa kasviksia, olen kuin luumupuu. Jos syön paljon lihaa, alan agressiiviseksi ja muutun niinkuin kirsikkapuuksi. Parempi olla kuin luumupuu.”

Maanantaiaamuna istun työpaikalla koneen ääressä ja yritän koostaa jotain koherenttia selostusta konferenssimatkasta. Ja vaikka miten yritän, en muista yhdenkään posterin sisältöä. Ihan oikeasti. Jotenkin muistikirjanikin on tyhjä. Tarkemmin ottaen en muista edes yhtään kommenttia jota sain omasta posteristani. Toivottavasti, toivottavasti tämä amnesia on ohimenevää, muuten olen vakavasti pulassa.

Videoblogaus oli hauska kokeilu, jota voisi ehkä joskus jatkaa, kun ainakin Tapio sitä kaipasi 😉 – olisi kauhean kiva kuulla mikä niissä toimi ja mikä ei, oli se sitten vaikka se naama jota ei kestäny katsella, niin harkitsen naamarin hankkimista;) Selkeästi eri formaatti tosin, ei sovi samanlaiseen jutusteluun kuin kirjoittaminen – jaarittelublogientryn lukaiseen hetkessä, mutta ei kellään ole aikaa istua koneen ääressä katsomassa puhuvaa päätä minuuttitolkulla jollei sisältö oo kohdallaan. Neurotiedettä jos lähden selittämään videolla joskus uudestaan niin pitää hankkia taustalle joku liitutaulu kyllä. Enkä halua täyttää YouTubeani noilla turhilla pätkillä, pitäisi olla joku oma fiidi minne niitä tökkii. Onneksi tämä on elämänmurheistani pienimpiä.

Viiminen videoblogaus

Ensin jotain tilitystä ja sitten viimeiset klipit konferenssista, sekä virtuaalitodellisuus-aivo-yhteyden rakentajan minihaastattelu. Sain siltä myös demovideot systeemistä, mutta kun en muistanut kysyä että saako niitä käyttää miten vaan niin jäävät julkisuudesta piiloon. Sääli.