Petturisääkin

Ei sit ollu sateista edes. Ainakaan aamulla. Ainakaan niin, että olisin muistanut ottaa sateenvarjoni mukaan punttiksen sateenvarjonarikasta.

Jo aikoja sitten J-J käynnisti "apuvälinemeemin" johon mm. mut haasto. Pitkään on mennyt kun en ole keksinyt mitään apuvälineitä joita käyttäisin; jonkin aikaa jo mietin että väistän vastuun luettelemalla kaikenlaisia turhia apuvälineitä, joita täältä löytyy (Moottoroitu navanpuhdistin, anyone? EarLobeFloss (papukaijamerkki ensimmäiselle joka arvaa mitä sillä tehdään)? Laite, joka automaattisesti taittelee telineessä olevan vessapaperirullan alkupään sievästi kolmioksi nii ettei repeilleet reunat näy?) – mutta taitaa olla vähän säälittävää moinen.

Ainoa apuvälineeksi laskettava asia, jota käytän, on kai sateenvarjo; se auttaa mua selviämään kastumatta sateessa, jota tässä maassa riittää. Parannusehdotuksiakin löytyy:

1) Varjon ulkopinta voisi olla paremmin vettä hylkivää materiaalia – niin että siitä saisi kerralla ravistamalla vedet pois. Tai siis, sais olla se vettä hylkivä juttu mitä mun sateenvarjossa on paremmin pysyvää eikä kuluisi alle vuodessa pois.

2) Sateenvarjon kuuluu olla iso ja syvälierinen; pikkuiset teleskooppivarjot on ihan kivoja käsilaukussa hätätilanteiden varalta – mutta ei niistä ole Kunnon Sateeseen. Täällä myös usein tuppaa sen Kunnon Sateen seurana viihtyä Mehevä Tuuli ellei ihan Taifuuni; pikkuvarjot menee nurinniskoin välittömästi.

Mutta sen sateenvarjon suuruuden ei pitäisi olla tasaista; väkijoukossa säteeltään tuollainen 70 cm varjo muuttuu silmienseivästysvälineeksi. Mielestäni varjo voisi olla kapeampi sivuilta kuin edestä ja takaa. Ai niin, ja etuosassa on hyvä olla läpinäkyvä ikkuna niin että vaikka sen painaa alas vastatuuleen niin silti näkee mihin menee. (Tällaisia siis on.)

3) Erikseen myytävien fillari-adaptereiden lisäksi toivoisi varjojen varsiin jotain kiinnikkeitä, jolla sen voisi kiinnittää esim. siihen fillarin etutankoon. Varjon varressa on ehdottomasti oltava kaareva kahva, johon saa kauppakassin ripustettua niin että voi samaan aikaan suojautua sateelta, kantaa useampaa kassia ja puhua puhelimessa. (En ole vielä onnistunut ajamaan fillarilla pidellen yhdellä kädellä ohjaustangosta, toisella varjosta ja kolmannella kännykkää – vaikka tällaistakin näkee.)

4) Vaikka täällä ollaankin päästy niin pitkälle kehityksessä, että pienimmänkin pikkuputiikin ovenpielessä on joko kiva automaatti tai itsepalvelusysteemi, joka pakkaa märän sateenvarjon kapeaan muovikuoreen niin ettei siitä valu lattialle  kauheita lätäköitä, InHoAn sitä vaihetta sateella kauppaan menemistä jossa pitää sulkea varjo ja kierittää se tiukaksi paketiksi sillä hihnalla mikä roikkuu jossain kohtaa varjon laskoksia (jotka on litimärkiä). Varjo voisi siis osata sulkea ja laskostaa itsensä kokonaan.

5) Sateenvarjon pintaväritys voisi vaihtua vaikka UV-säteilyn mukaan niin, että sama varjo kävisi sekä sateen – että päivänvarjosta. (Mä en kehtaa vielä ostaa aurinkovarjoa, mutta käyttää varmaan voisin…) Varjon värillä on muutenkin väriä – vaikka en nyt oo ihan varma, kuuluuko sen sointua laukun/kenkien/käsineiden vai kenties takin väreihin?

6) Viimeisenä muttei suinkaan vähimpänä; pitäisi olla sellainen systeemi varjossa, joka alkaisi hälyttää jos varjon omistaja meinaa poistua yli metrin päähän siitä. Tietysti sen pitäisi ymmärtää ero junassa istumisen ja narikkaan jättämisen välillä, mutta kun kerran ihmiskunta lähettää esineitä jonnekin Marsiin niin luulis olevan helppo nakki kehittää sontsanhukkauksenestosysteemi. Aina Luotettavan Metropolis-lehden mukaan vuosittain löytötavaroihin ajautuu yli 10 miljoonaa esinettä, valtaosalta sateenvarjoja, ja näistä vain 0.4% noudetaan talteen – miettikää mikä luonnonvarojen tuhlaus!

(Tämän aurinkoisen entryn päätteeksi huomautettakoon, että Tokiossa varsin harvat käyttää mitään sadetakkeja tai muita vaatetuksellisia adaptaatioita sateeseen. Tämä on erittäin järkevää – miten voi ihminen mennä kauppaan sateella, kun eihän se voi riisua niitä päällisvaatteitaan kaupan eteiseen, ja sitten kaikki paikat kastuu vaatteista tippuvalla vedellä? Ja minne muuanne ihminen voisi haluta mennä kuin kauppaan? 😉

(Kuvassa BSIn kuuluisa IsoPeter, tai kowai-peter. Sain napattua kuvan kun tuo reilu kaksimetrinen tsekki hyppelehti pitkin sakurapuita kuin mikäkin keijukainen. ) 

Perhanan petturikukat

Niin se vaan on, että kirsikankukat on huipussaan suurinpiirtein ylihuomenna. Kymmenen päivää aikaisemmin kuin viime vuonna, ja viikkoa keskiarvoa aikaisemmin. Ja kaikki muukin kukkii, ei ainoastaan nuo valkokukkaiset pensaat jotka mun mielessäni edelleenkin liittyy Suomessa juhannuksen aikaan, vaan ikkunanpielet ja saumat suihkuhuoneessa. Raivokas mäntysuovan, kabikiraan ja muiden pesuaineiden yhteiskäyttö kuitenkin ajoi pahimmat kukinnat tiehensä ja uskallettiin jopa asentaa uusi miinusioni-C-vitamiini- sähkön/kaasunsäästäsuihku. 

Meinasin asetella J&K:n lahjoittaman palmunkorvikkeen ovenpieleen, mutta havaitsin että lähiseudun vandaalit oli päättäneet vastata kohteliaaseen pyyntööni palauttaa palmu viemällä postilaatikkoon nojannut ulkoharja.

Hokkaidotyttö lupaa rangaista ankarasti syyllisiä jos löytää ne. 

Mutta, kiukuttaa. Sen sijaan että kulkisin kuten kaikki muutkin kukkivien puiden alla henkäilemässä ooh ja aah ja kirei, nee – mä kiskon kubiklen verhot tiukasti kii etten näe niitä. Torstaina vietettävät Ainoan Totuuden sayonaara-paatiit vetosin vietettäväksi baarissa eikä kukkapuiden alla. Ihan väärin.

Kun siis ovat aivan liian aikaisessa! Kymmenen päivää edellisvuotta varhaisemmin, mutta säät ei kuitenkaan ole niin lämpimiä kuin "kuuluisi" – eli hanamipiknikille pitäs vielä ottaa lapaset ja pipot mukaan. Ja sitäpaitsi – äitee olis tulossa viikonloppuna käymään, viime vuodesta asti on mietitty ja tähdätty aikaa niin että osuisi sakuran kanssa samaan aikaan – ja sit menee näin tyhmästi huti.

Eihän se vielä Tokiossakaan kokonaan lopu, monet kirsikkalajikkeet kukkii myöhempään kuin muut, mutta silti…. epäluotettavia ovat, perkeleet.

Onneksi sentään maantieteellisen anomalian tähden Kioton kirsikat alkavat kukkia vasta huomenna, ja lienevät parahultaisia juuri kun olemme siellä ensi viikolla.  

Onneksi huomiseksi ja keskiviikoksi on luvattu kurjaa säätä, niin voin murjottaa rauhassa. 

Miten tässä aina käy näin

Perjantai-iltaa vietettiin antropologisen elämyksen parissa. Kuten usein on tapana näin maalis – huhtikuun vaihteessa, ilma on täynnä paitsi kevättä myös erinäisiä sayonaara-seeruja ja sayonaara-paateja; huhtikuun ensimmäisenä alkaa uusi fiskaalivuosi jolloin kaikki siirtyvät työllistymispelissä seuraavalle tuolilleen. 

Saksalaisen Elvis-kloonin läkiäisbileet järjestettiin kunnon japanilaiseen "kännäys"-meininkiin: ensin eat-all-you-can:nataan yhteentoista, ja sen jälkeen drink-all-you-can:nataan aamuneljään. Kaikki samalla 2800 yenin pääsymaksulipulla baariin, jonka sisustus oli kuin jostain korsolaisesta camarillapelistä paitsi että jätesäkit olis valkoisia (pahoitteluni ennakkoluuloisesta ja stereotypioivasta vertauksestani). Ruoka oli melko vaatimatonta ja jono baarille aina monikymmenmetrinen – mutta paikan paremmin tuntevat tuttavani kertoivat, että puoliltaöin baaritiskin takana heiluva porukka lähtee kotiin ja jäljelle jäänyt juhlakansa voi sen jälkeen hakea ihan itse sitä kaljaa jääkaapista. (Ja tää on aivan uskottavaa.) Paikalla on koko BSIn bilekerma, jotka tosin hukkuu paljon suurempaan määrään tokiolaista iltaa viettävää porukkaa.

Yhtäkkiä – valot himmenee. Pääsalin kulmassa on pieni korotettu lava, jolta DJ on soittanut B-luokan tanssipoppia koko illan pukeutuneena kermanvärisiin suojahaalareihin ja lippalakkiin. Yleisön joukosta alkaa kuulua kiljuntaa – spottivalot syttyvät lavalla – ja kohta meillä on edessämme  aito viisihenkinen japanilainen poikabändi! Samanlaisiin haalareihin, lippiksiin ja pyyhkeisiin pukeutunut poppoo räppää ja tanssii kuvioita, jotka on peräisin aerobic-tunneilta ja… niin, noitahan näkee kaikilla juna-asemilla iltaisin, treenailemassa mitälie breakdance/hiphop-kuvioitaan.

Aluksi epäilen, että juttu on jonkinlainen vitsi; pojat vetää niin överiksi kaikkia matsoo-pouseja ja sekusii-pousuja, että ei ne voi olla tosissaan… kunnes huomaan lavan etureunaan leiriytyneet tytöt, jotka paitsi osaavat laulujen sanat ja liikkeet (macarena on pientä tähän verrattuna), myös pyrkivät hukuttamaan silmiensä ihailevalla katseella lavavalaistuksen. Mä hiipailen lähemmäksi ottamaan kännykameralla noita laatukuvia bändistä, valitettavasti on liian pimeää katsomossa että olisin voinut ikuistaa esimerkiksi jossain määrin Irreteltä näyttävät identtiset kaksoset gootahtavissa (mutta varsin siveissä) mekoissaan, jotka tanssivat paitsi tahdissa musiikin myös toistensa kanssa identtisesti.

Sitten, musiikki loppuu, kundit alkaa puhua mikrofoneihin, yleisö kiljuu, mä yritän olla hekottelematta liian näkyvästi… yhtäkkiä edessäni on joku niistä pojissa haalareissaan, nykii hihasta, käskee tulemaan lavalle. Mitä hittoa, no en todellakaan, tarraan lähinnä seissyttä länsimaalaista miestä (sattui olemaan tuttu, sentään;) käsivarresta, mutta mikään ei auta… kiskovat meidät molemmat lavalle. Kummallakaan ei mitään hajua siitä, mitä tässä nyt pitäisi tehdä – joka tapauksessa, kohta alkaa soida jo tutuksi käynyt poikien hittibiisi MachoMen, ja meidän olis nyt tarkoitus jotenki tanssia / laulaa / räpätä poikien kanssa. Mieleen nousee että hetkeä aikaisemmin tyypit oli itse asiassa esittäneet liikesarjan hitaasti ja opettaneet yleisölle miten kuuluu tehdä – paha vaan että menivät valitsemaan mut joka ei ollut kiinnittänyt hommaan mitään huomiota sillä hetkellä.

Vaan ei auttanut muu kuin pistää jalalla ja kädellä koreasti – illan polttavimmaksi kysymykseksi jäi, kumpi oli hommasta enemmän nolona, mä vai esityksen kännykällä videoinut Sty. (Quicktime, Very Low Def. Huomatkaa eläytyminen, joka on yhtä mukana kuviossa kuin teletapit Idols-kisassa.)

Show loppui, ja mä pakenin takaisin gureepufuruutsukamupaarin luokse, lähes missaten varsin oleellisen yksityiskohdan: poikabändi menee takahuoneeseen, kiskoo suojahaalarit päälleen ja palaa työpaikalleen kyökkiin grillaamaan lohkoperunoita. Tai näin ainakin mulle väitettiin, hyväuskoinen kun olen.

Nää oli sittenki vaan vitsi? Ei sentään, kuten kävi ilmi myöhemmin illalla kun ryhmä heittää encoren ja sen jälkeen myy levyjään. Daniel lahjoitti mulle mun levyyn vaadittavat 300 yeniä, ja iih! Sain nimmareitakin! Danielin japanilainen tyttöystävä oli niistä ainakin ihan oikeasti vaikuttunut. Kattokaa ny, tos lukee että "For YOE-chan", ja viel haatosain sen perässä!!

Bändin nimi on siis LEKKAZAN, japaniksi 烈火斬　ja niillä on ihan kotisivutkin joista näkee mimmoset lapsoset mua kutsuu "chan"iksi. Levyllä oli luonnollisesti mahtava hittibiisi MachoMen ja sen sanatkin, ou jee. Ja koska musiikki on oikeasti aivan mahdottoman… mahdotonta, on sitä jaettava hiukan myös Suomen turuille (mp3, Even Lower Quality Encoding).

Nyt vaan pelkään huomista maanantaita, ja sitä, kuinka moni muukin oli videoinut mun kyseisen PR-tempauksen… Miten mä aina joudun jonnekin kaiken huomion kohteeksi – vaikka tällä kertaa en edes juonut tequilaa vaan olin koko aika hillityn aikuismainen?

Re: Your Submission “JN-RM-1238-06”

"Your manuscript titled, Morphological and electrophysiological properties of GABAergic and non-GABAergic cells in the deep cerebellar nuclei, has been received.
The reference number is JN-RM-1238-06. Please refer to this number in your correspondences to us.

JOIN THE SOCIETY NOW TO GET FREE ESSENTIAL COLOR."

Sinne män, siis. Lopetettiin tekstin tihrustelu jo eilen, pitäähän sitä jättää refereille jotain vikoja löydettäviksi.

Haluaisin kiinnittää huomion tuohon numeroon 1238 – ilmeisesti siis juttuni on järjestyksessä 1238. tänä vuonna eli kymmenessä viikossa kyseiseen lehteen submittoitu käsikirjoitus. Lehti ilmestyy kerran kuussa, ja joka numerossa on ehkä parhaimmillaan 30 artikkelia; viikottain lähetetyistä 123.8:sta käsikirjoituksesta julkaistavaksi päätyy siis keskimäärin 7.5. Kuutisen prosenttia. (Saa nähdä, tuleeko taas karttakepistä sormille kun erehdyn jotain numeroita käsittelemään.)

Submittoitu (mitähän tuo on suomeksi, lähetetty?) käsikirjoitus joutuu ensin jonkin reviewing editorin käsiin, joka päättää, onko juttu a) täysin mätä (jolloin se tulee bumerangina saman tien tekijöille) b) klasskikkoainesta (jolloin editori lukee koko jutun itse ja laittaa ehkä jonkun oppilaansa harjoitustehtävänä kirjoittamaan vastauskirjeen editorin ehdottamin parannusehdotusten kera) tai c) jotain siltä väliltä, jolloin etsitään pöydänpintaa koristavien artikkelien tekijöiden seasta soveltuvia vapaaehtoisia toimimaan tuomareina. Vaihtoehto c) kattaa ehkä 90% kaikesta materiaalista, ja koska usein siinä editorin pöydällä lojuvien papereiden päällimmäisenä on vastikään sisään tullut edellinen manuskripti, artikkelin lähettämisestä saa vaivanpalkaksi saman tien referointinakin.

Referoitavaksi lähtee – yhdestä lehdestä – viikottain yli sata artikkelia; ja koska editori itse hoitaa ne "varmat tapaukset", massiivinen enemmistö referoitavista jutuista, luultavasti > 95%, ei tule ylittämään julkaisukynnystä (kyseiseen lehteen). Ikävimpiä ovat tapaukset, jotka ovat niin huonoja, että tekee mieli kirjoittaa vastekirjeeseen vaan että "tää oli niin huono etten oikeesti viitti ees lukea" – niinkuin nyt tämä mikä eteeni tupsahti. Edellisen jutun kanssa joutui jo vääntelemään käsiään että miten sen nyt nätisti sanois (ja onnistuinkin kai aika hyvin, se toinen referee sanoi suoraan että arvoisat tutkijat voisivat ymmärtää olla lähettämättä tämän tasoista materiaalia tähän lehteen), mutta nyt … tyypeillä on konseptit sekaisin otsikosta ja abstraktista lähtien, metodiosio ei tarjoa työkaluja tulosten toistamiseen, ja discussion ei millään tavoin käsittele tuloksia vaan keskittyy spekulatiiviseen fiktioon.

Tästä ahdistuneena – enkö mä ikinä saa eteeni mitään sellasta juttua mistä vois sanoa edes jotain hyvää? – laskeskelin nuo numerot. Ja siitäkös vasta masentui. Tätä menoa, jos refereeraan 20 artikkelia, saatan saada eteeni jonkun joka saattaa päätyä lehteenkin. Ja niiden muiden joukossa saattaa olla joitain muuten ihan hyviä juttuja, jotka vaan pitäis ymmärtää lähettää jonnekin muuanne.

Hiukan kyllä jännityttää. Tuo mun juttuni nimittäin ei aivan välttämättä ole kyseisen journaalin juttu; laskemme sen varaan, että sen ajankohtaisuus ja kuumuus yhdistettynä graniitinlujaan ja tarkastelunkestävään kokeelliseen työhön auttaa ne muutamat sentit riman ylitte.  

Pelko ja peili

Sarjassamme "katsotaan kaikki tän vuoden Oscar-leffat" seurasi sunnuntaina Crash. Hieno elokuva, varmaan palkintojensa arvoinen, aivan varmasti sen arvoinen että näkee sen leffassa missä katsomista ei edellä puolen tunnin mittainen säätö tekstitysfonttien ja äänenvoimakkuuden kanssa ja mainostaukojen tilalla kuvan virtaa rytmittää kaljanhaku – vessa – ja skillinvaihtotauot.

Ajatuksiakin heräsi. Pääasiassa kahdenlaisia.

Ensimmäiset liittyvät elokuvan pääteemaan – rasismiin, tai epäluuloihin, tai pelkoon. Samaa aihetta on käsitelty myös viime aikoina muualla, kuten Image-lehden mustista suomalaisista kertovassa artikkelissa ja Ylen Ykkösaamu-podcastin Etelä-Afrikankirjeenvaihtajan kolumneissa. Afrikkalainen parhaimmillaan on musikaalinen ja tunteellinen, mutta älyltään vähän yksinkertaisempi kuin valkoihoiset tai vastaavaa. Eikä nyt edes olisi tarvetta kai erikseen mainita nigerialaiskirjeiden rinnalla tanskalaisia pilapiirroksia ja niiden aikaansaamaa kohinaa. Samaan syssyyn voidaan ahtaa varmaan vielä naisten asema ja vammaisvähemmistöt.

Epäluuloa, perusteetonta pelkoa toisen erilaisuuden vuoksi, syrjintää, minä, minä, minä. Niin, pahimpiahan näistä päässäni liikkuvissa ajatuksista ei ole ne, joissa tajuan kuinka suurta osaa maailman ihmisistä syrjitään, kohdellaan kaltoin ja hyväksikäytetään pienen vähemmistön toimesta; huomaan täysin normaalien, älykkäiden, koulutettujen ja kultturellien lähelläni olevien ihmisten käyttäytyvän rasistisesti, syrjivästi, tunteettomasti.

Viikkopalaverissa valkoihoinen pomonasemassa oleva mies tilittää kuinka nää japanilaiset on ihan kauhean epäluotettavia, kun niiden kulttuurissa on näitä tällaisia eroja. Että ei niitä voi ymmärtää, eikä kokouksessa läsnäolevat japanilaiset tiedä mitä sanoa – tai sitten eivät vaan sano. Tuttavani kiroaa "saatanan intialaisia" jotka sattuvat saamaan pöydän kahvilasta ennen meitä, niillä oli niitä pentujakin mukana. 

Labrassamme on osa, jota kutsutaan Chinatowniksi ja jossa vallitsevat hiukan eri säännöt kuin japanilaisten laboranttien kulmauksessa; saksalainen oluestapitävä tyyppi puhuu venäläisistä emigranteista jotka eivät ymmärrä, että tsaarinajat ovat ohi. 

Juuri pöydälleni ilmestyneestä reviewattavasta ja aivan tolkuttoman pitkästä artikkelista puhutaan, että aivan tyypillistä ranskalaista tiedettä: eikö ne voisi tyytyä sanomaan vain ne asiat, jotka ne oikeasti tietää. 

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, että vaikka suuresti kuvittelen ja annan ymmärtää olevani kosmopoliitti ja monikultturelli ja vaik mikä kanttarelli, niin en todellakaan oo vailla ihan yhtä pahoja ennakkoluuloja. Kotimatkalla näen hyvännäköisen naisen puhumassa koreaa kolikkopuhelimessa, ja mietin että onkohan se töissä jossain näissä lähiseudun tyttöbaareissa. Kuulen, kuinka joku räkii kadulle talon nurkalla, ja mietin että se on varmaan niitä kiinalaisia.

Minä ja toinen tyttö labrastamme haettiin matka-apurahaa kesän euroopankongressiin – toinen sai, minä en, ja mietin että olisinkohan mäkin saanut jos sukunimi olisi sijoittanut myös mut maailmankartalla Kiinaan.

Kolikon toinen puoli: arvostellessani pinon hakemuksia erääseen vaihto-ohjelmaan huomasin väen vängällä yrittäväni etsiä syitä, joiden perusteella valinta kohdistuisi etiopialaiseen hakijaan – vaikka hakemus oli selkeästi monia muita huonompi. Mutta hei, tyyppi on nuoruudessaan tutkinut jonkin aineen, ilmeisesti lannoitteen, vaikutuksia maan kuivuudensietokykyyn! Olisipa hienoa kun voisi röyhistää rintaansa ajatellen, kuinka on tukenut köyhän maan kasvatin tietä suuruuteen. Mutta onneksi järki vei voiton, ja ehdotin lautakuntaa harkitsemaan intialaista naishakijaa, joka varmaan on hyvä aineski matikassa (sen lisäksi, että hakemus ja ansioluettelo oli timanttiset).

Mistä tää kaikki pelko tulee? Koska peloksi sitä haluaisi kutsua. Puolalainen putkimies vie ranskalaisilta työpaikat ja italiaani suomalaisten naiset. Vitsit et noi ruotsalaiset on niin ruotsalaisia, oikee heejasvärjeä joka jansson, ja mikään ei oo ärsyttävämpää kuin joutua jenkkituristien kanssa samaan junavaunuun, vaikka ne sit oliskin oikeasti austraalialaisia. Biologit ei ymmärrä fysiikkaa, humanistit ei tee tiedettä vaan sellast vähän niinku pitäs marttakerhoa ja teekkarit ei pysty käsittämään mitään epämääräisiä käsitteitä, kuten esimerkiksi sitä että ei voida antaa yksinkertaista ja yksiselitteistä vastausta siihen, miksi jotkut suuttuu jostain pilapiirroksista. Gaijin ei pysty oppimaan japaninkieltä eikä  japanilainen vastaamaan suoraan kysyttäessä "kyllä" tai "ei" joten pitää aina olla varuillaan ettei tule väärinkäsitystä. Naapuripihan pojat diggaa väärää räppäriä, ja kukaan ei halua lastensa leikkivän vastapäisen talon Tiinun kanssa, sillähän on se Down, ties vaikka meidänkin Vesa-Petteristä tulee tyhmä.

Tuntemattoman pelko. Luin äsken Le Guin:in novellin kloonisisaruksista, jotka aina ymmärsivät toisiaan, tunsivat toisensa kuin itsensä eivätkä koskaan joutuneet kokemaan "perheensä" taholta muuta kuin tukea ja luottamusta. Kloonit kasvoivat pelottomiksi, älykkäiksi, tehokkaiksi, itseensäluottaviksi täydellisiksi olennoiksi, joiden elämässä ei tuntunut olevan mitään niistä murheista joiden keskellä tavalliset "ainokaiset" ihmiset joutuvat elämään.

Joskus ajattelen, että tasapäistävä, tasapäinen, homogeeninen japanilainen tai suomalainenkin kulttuuri ilman merkittäviä ulkomaalaisvaikutteita saattaisi sittenkin olla hyvä paikka elää. Tietäisi että naapurinrouva elää samanlaista elämää kuin minä. Tuntisi yhteiskunnan ja ystäviensä itseensä kohdistuvat odotukset, ja niin kauan kun täyttäisi ne, ei olisi ongelmia – paitsi ehkä itsensä kanssa. Itse asiassa … ehkä se syy, joka saa mut niin pitämään tässä maassa, näiden ihmisten kanssa asumisesta, on melkoisen pitkälle viety konfliktinehkäisyjärjestelmä. Vihaan – ei, pelkään konflikteja, oli ne sitten työkavereiden välillä (ilman että mä liittyisin niihin mitenkään) tai kotosalla perheen ja ystävien keskisiä keveitä eturistiriitoja. Mun pieni täydellinen maailmani järkkyy täysin siitä, että jonkun mielestä on Väärin että toinen tykkää pinota työkalunsa Väär&au
ml;llä tavalla. Mua ei siis oikeasti aja asumaan japanissa eksotiikanhakuisuus vaan se, että oon pohjimmiltani pelkuri.

Kummallista. Tuntemattomaan tutustuminen, to boldly go where no man has gone before, on kai se joka on ihmiskuntaa vienyt eteenpäin. Vaan ehkä pitää vaan jaksaa odottaa erojen sekoittumista, kunnes Ruotsin ja Japanin valtaistuimilla istuu suurinpiirtein samanväriset hallitsijat.

Nämä siis oli niitä ensimmäisen tyyppisiä ajatuksia, joita elokuva Crash herätti. Toisen tyyppiset liittyy melko pitkälti siihen, että en halua asumaan Los Angelesiin tai minnekään muualle sellaiseen maahan, jossa ihmisillä voi olla pyssyjä ja mielestään oikeutus ampua se joka heidän täydellistä pientä maailmaansa erehtyy sotkemaan. Pelkään ihan tarpeeksi muukalaisia ja vieraita ihmisiä ilman, että pitäisi vielä elää oikeasti peläten henkensä menettämistä. 

Olkoonkin MIT ja Columbia University.

Leffan jälkeen, puoliltaöin, Ikebukuron asemalla kaljupäinen pilottitakkinen kundi huutaa jotain. Ei pelota, tiedän että se huutaa koska se haluaa että hallin toisella puolella oleva kaveri kuulisi. Tiedän, tai uskon tietäväni, että vaikka tyyppi olisikin aineissa, sillä ei ole taskussaan käsiasetta joka on sattumalta tullut mukaan. Olkoonkin, että palmu on viety.

—

Nuo jutun alussa olevat kaksi Down-syndroomaan liittyvää kuvaa on osia Tokyo Metron "Aim Higher" -kampanjaa. Tanssija-kuva on mielestäni erityisen kaunis.

—

Labran eteerisen kaunis kiinalaistyttö kertoi lounaalla, että kiinalaiset miehet ovat kiukuissaan länsimaalaisille miehille, jotka vievät heiltä kiinattaret. Ovat kuulemma niin paljon mukavampia aviomiehiä ja romanttisia ja kaikkea. Ja ovat myös vihaisia kiinattarille siitä, että lähtevät "erilailla varustettujen" valkonaamaisten miesten mukaan. Onko kukaan kuullut maasta, jossa naiset valittaisivat, että ulkomaalaiset immigranttinaiset veisivät "kaikki" miehet?

— 

Ja taas on sellainen olo. että yritti kirjoittaa asiaa mutta siitä tulikin vain tekotaiteellista lässytystä. Ja koko jutun ois voinut tiivistää sanomalla "katsokaa peiliin". 

Haru to shoojiki

Eilen kevät yllätti; erityisesti yllätti kevätpäiväntasaus ja sen kunniaksi julistettu kansallinen vapaapäivä; ponkaisin futonilta ylös ysin aikaan ja vasta hampaidenpesulla muistin, ettei olekaan tarvis mennä töihin. Vähän niinkuin Joy, joka urheasti meni vuorille, mä hemmottelin itseäni kuuntelemalla linnunlaulua Kinokuniyan kirjakaupassa.

"Yläkerran väkemme" eli Joy, Krabak, Hila ja Kide löysivät oman kodin, muuttavat pois loppuviikosta ja vievät mennessään myös huvitteluvälineitä kuten videotykin sekä pölynimurin. Jonkin aikaa ehdittiin jo panikoida sitä että miten pärjäämme pelkkien luutien kera, mutta kuin tilauksesta BicCamera laittoi himoitut DYSONin pölynimurit tarjoukseen ja pojat kantoi turbiinihirmun kotiin. Jee! Eka oma pölynimuri tässä maassa! Eikä tartte pölypusseja.

Vapaapäivä jatkuikin sitten iloisesti erinäisten paikkojen koeimuroinnilla. Tykittömään elämään totuteltiin kattelemalla Gaimanin Mirrormask pikkuiselta tietokoneenruudulta. Niska tuli kipeäksi, mutta ehkä sen kestää.

Kevät on. Niinkuin joku jossain blogissa sanoi, ilma on kuin viileää vettä – sellainen kun Suomessa toukokuun alussa – ja tuoksuu kukille. Siellä täällä maisemaa koristaa täydessä kukassa oleva luumupuu, ensimmäiset varhaiskirsikat alkavat aukoa jo viikon paisuneita nuppujaan, ja naapuruston mummot istuttelevat kukkia seinänvierustoille niinkuin minäkin. Naapurin lapset leikkii hyrrillä, sellaisilla perinteisillä puisilla jutuilla jotka kiskastaan narulla käyntiin.

Hyvää mieltä kertyi vielä läheisesssä japanilais-arentiinalaisessa pikkuravintolassa vietetyt kolmen budokaverin läksiäisjuhlat – ai että tuntuu muuten hyvältä huomata, että omaa muitakin kavereita kuin työkavereita, ja ne vielä vaikutti olevan aivan oikeasti mielissään siitä, että tultiin paikalle. Ikävä vaan että ne kyseiset kaverit on nimenomaan jättämässä Japanin – mutta se on vaan asia, jonka kanssa pitää oppia elämään.

—

Eikös kuulosta kauniilta tuo otsikko? Japaniksi "Kevät ja pölynimuri"kin sopisi ninjaelokuvan nimeksi.

Nuo mainiot miehet vihreissä sukkahousuissaan

Tänään jatkettiin sarjojen täydentämistä; viimesunnuntaisen Roppongi Hillsin jatkoksi liittyi käynti uudenuudukaidessa Omotesando Hills-kauppakeskuksessa – rakennuttaja herra Mori, jonka palveluksessa mm. Hokkaidotytön isoveli työskentelee luoden toinen toistaan konseptimpia konseptikeskuksia joissa konseptimyymälät (esim. kahvila, jonka keskellä sijaitsee lasiseinäinen "K1"-kehä, jossa hyvävartaloiset nuoret naiset saavat harjoitella potkunyrkkeilyä; pienoismalliliike, jonka takaosassa olevalla autoradalla voi tuunattuja kaarojaan testailla samalla kun nautiskelee ratabaarin antimia; viiniravintola, jossa saa ovella viinilasin jota voi sitten itse käydä täyttelemässä seiniä koristavista vuosikertaviiniautomaateista) kilpailevat asiakkaiden huomiosta Haute Couture-liikkeiden ja luottokorttifirmojen (! kyllä, erityisesti Dolce&Cabbanan liikkeen edustalla tyrkytettiin luottoa…) kanssa.

Pulju on avattu vain muutamia viikkoja sitten, joten jonkinlainen väenpaljous oli odotettavissa; yllättäen sitä olikin noin kymmenkertaisesti enemmän kuin mitä oli odottanut – ja se kuulkaas on jo aika monta tyyppiä. Kauppakeskuksen sisäkujien kulmilla oli univormupukuisia henkilöitä ohjastamassa ihmisiä pysymään oikealla kaistalla ja valvomassa, että asiakkaat menevät yhdestä ovesta sisään ja toisesta ulos – muuten tuloksena olisi ollut aivan järjetön kaaos. 

Siinä mielessä avajaistungos oli hyvä juttu, että kun kerran kaikki muutkin siellä on ihastelemassa / vihastelemassa kompleksin arkkitehtuuria ja konsepteja (asiasta tietämättömille tiedoksi: Omotesando Hills rakennettiin paikalle, josta purettiin ilmeisesti Tokion "VR:n makasiineja" vastaavat kulttuurikohteet alta pois. Vaikken niitä taloja koskaan ehtinyt nähdä – alue oli peitetty rakennuspeitteisiin kai jo vuonna 2004 – niin ymmärrän kyllä vihan; ei se kauhean kaunista ole, se betoniseinä jonka kiristysruuvit on jätetty paljaaksi) niin ei tarttenu munkaan yhtään ujostella marssimista liikkeisiin joissa ei ole myynnissä yhtäkään esinettä, johon mun kuukausipalkkani riittäisi.

Aivan varmuuden vuoksi tämän turistikohteen tutkailu oli ajoitettu päivään ennen palkkapäivää, niin että vaikka just nyt tuntuiskin siltä, että se 300 000 yenin olkalaukku (mulla ei oo vielä yhtään juuri TUON vihreän väristä laukkua!) tai sohvapöytä kohentaisi elämänlaatua enemmän kuin puoli vuotta kaurapuurodiettiä (anteeksi, riisidiettiä – kaurapuuro on gourmet-tuote jota käytetään vain säästellen) niin ei vaan olisi ns. pätäkkää millään kortilla. Melkein kyllä meinasin sortua sormustimelliseen ah niin ihanan näköistä vadelmasorbettia – hintaan 1000 yen… Sty tosin jäi muistelemaan kaiholla sitä D&G:n nahkatakkia, jossa ei ollut hintalappua mutta ympäröivien tuotteiden perusteella arvioimme sen noin puolen miljoonan arvoiseksi.

 

Syy väenpaljouteen ei kuitenkaan ollut varsinaisesti ko. kauppakeskuksen avajaiset vaan pyhän Patrikin päivän paraati pitkin kylän ykkösavenueta, Omotesandoa. Puolet kadun pituudesta oli suljettu autoliikenteeltä, ja hurjassa puuskatuulessa sitä kiersi sekalaisista ryhmistä koostuva paraati: oli USAn armeijan soittokuntaa, kepinheittelijätyttöjä (tosin tuulen takia usein heistä tuli "heitän-ja-noudan"-tyttöjä), käveleviä tai ilmalla täytettyjä Guinness-tuoppeja tai kolmiapiloita, vihreisiin puettuja mummoja ja koiria, vihreäkeesinen japanilainan säkkipillisti sekä kunnon baretteihin sonnustautunut japanilainen säkkipillirykmentti. Tanssityttöjä lukuun ottamatta kaikki näyttivät hiukan maistissa olevilta, ja kadunreunoilla kulkuetta seuraavilla länsimaalaisilla oli myös poskillaan puna (ei pelkästään tuulen aikaansaama) ja päässään vihreitä vappuperuukkeja. ÄVPK vain puuttui.

Mind boggles. Mitä nää juhlii? Irlannin kansallispäivä ehkä, mutta miksi japanilaiset juhlii sitä? Olihan siellä seassa välillä joitakin mahdollisesti jopa irlantilaistaustaisia länsimaalaisia. 

St. Patrick`s day:ta on mainostettu kaikissa ilmaisjakelulehdissä jo viikkokausia, ilmeisesti kaikissa seudun tuhansissa irkku/britti/ jenkki/aussi/ uusseelantilais/eigonogo pubeissa on Guinness virrannut alennushintaan ja vihreitä hobgoblineita on hyppinyt silmille siihen tahtiin, että alan epäillä, että japanilaisten kyky "omaksua ja muuttaa omakseen" ulkopuolisia tapoja (erityisesti juhlia) on muuttanut pyhän patrikin päivän pyhän patrikin viikoiksi.

—

Tähän loppuun säätiedote. Tuulee niin maan perhanasti, että kotia päin junalta kävellessä tuntui siltä että oikeesti saattaa tuuli estää kotiin pääsyn. Vaikka nyt ei pitäis olla näin tuulista, vasta syyskuussa sitten kun on säädyllinen taifuunikausi. Muuten on liian lämmintä, aikaistavat kirsikankukkaennustetta päivä päivältä. "Sarasvatin hiekkaa" ja sen loppukäänteet kyllä pyörii mielessä.

Tuokiokuvia tokiosta

Alkaa tuo havupuunuhakausi lähestyä. Varmaan joka kolmas japanilainen on allerginen niille japaninseetripuille, joita aikanaan istutettiin saaristo täyteen.

Mulla ei onneks oo allergiaa, mutta kauden huomaa esimerkiksi siitä, että alkaa nähdä eri tavoin suojautuneita ihmisiä ympärillään. Yleensä tyypit tyytyy paperiseen hengityssuojaimeen. Tänään näin ruokakaupassa kirkkaankeltaiseen suojahaalariin ("Tokyo Yokohama Highway Magician") sonnustautuneen tyypin, jolla oli päässään kaasunaamari.

—

Kaupunginosamme kadut ovat kapeita, vain yhden auton kuljettavia. Pienen auton. Kun austraalialainen kaverimme heitti meidät kotiin tässä joku kerta, ei sen muskelimaasturi meinannut mahtua koko alueelle sisään lainkaan. Tiet on luultavasti yksisuuntaisia, vaikka en muista nähneeni missään merkintöjä siitä, mihin suuntaan niillä saisi ajaa. Koskaan en oo kuitenkaan nähnyt autojen ajavan toisiaan päin.

Kylän Ikebukurosta laskeutuva pääraitti on vain kevyesti kiemurtava tie, jota käyttää lähinnä taksit tuodessaan ihmisiä iltaisin kotiin tai pikkuruiset rekka-autot viedessään tavaraa. Kadun reunoille on valkoisella maaliviivalla merkitty kolmenkymmenen sentin jalankulkualue, joka tosin usein on tukossa talojen edustoja koristavien ruukkukasvien ja pikkukuppiloiden ruokalistojen vuoksi. Ja muutenkin, autoja on sen verran vähän että keskellä tietä tulee usein kuljettua, ja hypitään autojen alta kun tarvetta on.

Kaikki ei kuitenkaan niin tee. Eilisillansuussa Ikebukurosta kotia päin talsiessamme väistimme taksia, joka takaa tullessaan kohteliaasti tööttäsi hiukan niin että tietäisimme väistää. Toyota Crown pitsikoristeisine niskatukipäällisineen kaasutti eteenpäin parikymmentä metriä, kunnes edessä oli taas keskellä tietä kävelevä henkilö. Askel hoipersi hieman mutta päämäärä oli selkeä ja ajatuskin näytti kulkevan. Taksi tööttää – mies ei ole huomaavinaankaan, vaan jatkaa väsynyttä vaellustaan keskellä tietä.

Ja mitä tässä kohtaa odottaisi tapahtuvan? Lisää tööttäystä, kuski nojaa auton äänimerkkinappiin, veivaa ikkunan auki, alkaa kiroilla ja ja puistella nyrkkiään ikkunasta – mies kääntyy, kiroilee, väistää mutta sylkee auton perään?

Ei vaiskaan. Mies on selvästi kuullut töötin, mutta jatkaa keskellä tietä. Ja taksi matelee, matelee perässä, kohteliaan puolen metrin matkan päässä jalankulkijasta. Taksikuski on siis käyttänyt jo kaikki keinot tilanteen ratkaisemiseksi, eikä auta muu kuin odottaa, että juopunut pysähtyy tupakka-automaatille useamman korttelin matkan päässä, jolloin auto pääsee ohittamaan.

—

Iltapäivällä varmaan satavuotias mummo, selkä 90 asteen kumarassa, kävelykeppiinsä nojaten, köpöttää hiljakseen ylämäkeen kohti ties mitä mummon määränpäätä. Takaa lähestyy pakettiauto renkaat vinkuen – sivusta seuraavan mielessä näkyy jo kauhukuva, mummon valokeilojen loisteessa laajenneet silmät ja hetken päästä kävelykeppi vierii hiljaa takaisin kohti Nerimaa. Vaan ei, paku jarruttaa, tööttää kerran –  ja jää köröttelemään mummon perään. Mummo ei väistä, askeleen tahti ei huku hetkeksikään. Pakettiauton perään jää toinenkin auto; pakettiauton kuski rummuttaa hermostuneena sormillaan kojelautaa – mutta mitä ihmettä siinä muka voisi tehdä, kuin odottaa, että 20 senttimetrin mittaiset vanhat askeleet aikanaan saavuttavat määränpäänsä?

—

Pahoillani pitkä jaarittelu aiheesta. Mutta nää on vaan niin nautinnollista seurattavaa.  

Viikon kauneusihmettely

Jossain kerrottiin, että siinä missä eurooppalaiset naiset laittavat mascaraa kerralla noin viidenkymmenen harjanvedon verran, huolitellut japanilaiset käyttävät samaan toimenpiteeseen sata harjanvetoa.

50? 100?

Mä laitan ehkä kolme (per silmä). Ehkä tää on syy siihen, miksi mun ripsiväripurkki pitää heittää menemään piloille kuivuneena ennenkuin siitä on käytetty puoliakaan.

Mihin ne naiset laittaa ne loput 47? Haluanko tietää?

—

Niiden postissa tulleiden helsinkiläisten "elämäntapalehtien" lukeminen on virittänyt hämmentäviä ajatuksia matkustamisesta suomeen. Jos menis sinne, niin pitäispä päästä käymään tollasella klubilla, ja olispa eksoottista mennä paikkaan missä ihmiset ihan tosissaan juo euron maksavavaa tuopillistaan olutta muovimukista! (Epäilen että tuossa on pakostakin painovirhe, eihän jollain 70 yenillä vaan voi saada mitään alkoholijuotavaa…) Ja ravintolat sitten; kuulemma sinne on perustettu korealainen ravintola mistä saisi kimchiä ja bulgogia! Ja jos oikein muistan, sinne ei olisi pitkä matka. Mistään päin kaupunkia, siis.

Ja teatteria! Voi miten kiva ois päästä katsomaan jotain vaikka Kansallisteatterin esitystä, pienemmistä teattereista puhumattakaan…

—

Suomen kielen – muun kuin uutisteksin muodossa – lukeminen tuntuu hassulta. Luen nyt ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan suomenkielistä romaania (Niksun tuomaa Sarasvatin hiekkaa) – ja jotenkin mua hämmentää se teksti ihan mahdottomasti. Koko ajan sellanen olo että dialogi on teennäistä, kun venäläinen puhuu intialaiselle englantia suomeksi; ihan kuin ois kokonaan hukannut jonkun kosketuksen siihen, miten suomeksi kirjoitetaan proosaa. Apuuva.

Boree vettä

Kauan on tätäkin saatu odotella.

Japanilaista kaasutettua kivennäisvettä, vai miksikä sitä ny sanotaan, maustamatonta vettä jossa on kuplia.

Kyllähän jotain kalliita ulkomaisia Perriereitä on tavaratalojen herkkuosastoilta saanu, mutta ei oikein taivu mieli maksamaan maltaita vissyvedestä. Vaan vihdoinkin Kirin aloitti "KIRIN NUDA – life sparkling" -veden myynnin, hintaakin vain 130 yeniä eli luokkaa euron.

En ny tiiä onko se erityisen hyvää vissyvettä, mutta onpahan kuitenkin. Puolaksi "nuda" tarkoittaa muuten "tylsyyttä" tai "borea".

—

Luin tänään, että Japanissa tuli e-pillereiden käyttö/myynti/joku luvalliseksi vasta vuonna 1999 ja nykyäänkin vain 2.2% naisista käyttää pillereitä ensisijaisena ehkäisymenetelmänä; suurin osa luottaa joko kumiin tai keskeytykseen. Tästä huolimatta syntyvyys on maailman alhaisimpia (1.29 lasta / nainen). Ehkä ne ei repeile täällä niin usein.

—

Ettiessäni netistä vaatemyymälöitä jotka myisi ihmisten kokoisia vaatteita, osuin ZenMall:n sivuille. Firma myy brändituotteita ja casual stylish-roipetta miehille – ja siinä sivussa kilpailee engrish.com -sivujen kanssa.

Esimerkiksi nostettakoon "Men’s EGG" -niminen tuotesarja (tai ehkä se on muotilehti tai katalogi, enivei), josta löytyy paljon katu-uskottavia housuja. Mallistojen nimistä löytyy mm. "D’homme a homme" , "Hand-craft", "Dickies" ja ehdoton suosikkini "Slow Hand Jam".

—

Mulla on paha taipumus mennä aina aivan lukkoon, kun yllättäen pitäisi puhua japania. Pärjään varsin hyvin kaikenlaisissa ennelta-arvattavissa tilanteissa, mutta kun yhtäkkiä leffalipputiskillä kysytään kun ostan yksinäni lippuja kahdelle Syrianaan, että onhan se toinen ihminen varmasti yli 18-vuotias siinä kohdassa kun ne yleensä kysyy että tulitko autolla, haluatko parkkilapun, niin baabelinkala coredumppaa. Kaikkein pahimpia tilanteita on ne, joissa treenien jälkeen sensei tulee ystävällisesti jutustelemaan mulle jotain, tiedättehän, ei mitään ihmeellistä mutta sellaista millä selkeästi halutaan viestiä että kuulun porukkaan jotenkin enemmän kuin kaikenmaailman viikkovierailijat – vaikka kuinka ennen treenejä suunnittelen mielessäni lauseita joita voisin kauniisti lausua, hätäännyn ja kahden väärässä sijamuodossa (tms) olevan sanan jälkeen vaihden englantiin. Ja sitten olen nolona koko loppukotimatkan.

Toisaalta, jos sotken söötin sähköpojan kanssa jutellessani sanat "kikai" ("kone" tai "tilaisuus") ja "kiken" ("vaara") – se on vielä pientä verrattuna näihin.

Päätän tämänpäiväisen huonon läppäni tähän.