Pimeällä ajan töistä kotiin laina-autolla, ilman musiikkia, ajatukset töissä. Pysäköin taloni pihaan, ajatukset muualla nousen autosta ja vähän säpsähdän kun edessäni seisoo tumma hahmo. Haruka, kylän tyttöjä.
“Hei Yoe. Voinko tulla sisään?”
Ensin olen vähän vaikeana, miten nyt, vanhemmatkin ovat kotona, iskällä on varmaan nälkä ja en tiedä jos äiti nukkuu, mutta Haruka lupaa puhua hiljaa, jos vähäksi aikaa voisi tulla katsomaan miltä sisällä näyttää.
Olkoon. Esittelen Harukan vanhemmilleni, muutama sana vaihdetaan englanniksi, sitten Haruka alkaa puhua japania, tummimmalla okinawalaisaksentillaan. Kertoo että jätti koulut kesken, tekee töitä isoäidilleen, toivoo saavansa ajokortin joskus jotta voisi viedä pikkuveljiä kouluun. Iskä antaa Harukalle suomituliaisena heijastimen, selitämme että sen kanssa on turvallisempaa kulkea pimeällä. Haruka on vaikuttunut, ja kyselee töistäni. Montako vuotta kävin koulussa? Eikö ollut kamalaa kun piti pitää koulupukua? Pitääkö tutkijalla olla univormu?
Selitän että kävin koulua tosi pitkään, ja oli se vähän rankkaa vaikkei pitänytkään pitää suomessa mitään koulupukua, mutta nyt saan tehdä tosi mielenkiintoisia töitä ja mennä töihin siihen aikaan kun huvittaa. Harukan mummo kuulemma potkii tytön hereille aamukuudelta hommiin, ja se on ikävää kun talvisin on vessassakin kylmä eikä huvittaisi nousta. Tunnen että nyt ei kannata nostattaa kapinamielialaa ja kerron että ihmiselle on hyväksi ja luonnollista nousta aikaisin ja mennä aikaisin nukkumaan, maalla on hyvä nukkua kun on pimeää ja tehdä hommia kun on valoisaa.
Kysyn, kuinka vanha Harukan mummo on. “Tiikeri”, hän vastaa. Toistan kysymyksen, saan saman vastauksen, ja Haruka itse on iältään “käärme”. Kun vähän puristaa, saa tiedon että Harukan äiti on syntynyt joskus Showa-kaudella, Haruka on syntynyt Heisei-kaudella, ja mummo on ehkä 80 mutta ei ole varma asiasta. Kerron olevani myös tiikeri, se on Harukasta hauskaa – tyttö sanoo että nuo vuosiluvut ovat hankalia. Koulunkäynti on myös hankalaa, mutta silti toivoo joskus pääsevänsä johonkin ammattikouluun jotta saisi jotain oikeita töitä.
Haruka on kerran käynyt Okinawan ulkopuolella, Kyushulla. Oliko kivaa? Jännää. Siellä oli junia. Luokkaretkellä asuttiin perheen luona, perheen lapset menivät kouluun junalla. Kaikki puhuivat tosi hankalaa japania, oli vaikeaa ymmärtää, ja sitäpaitsi, tuntemattomien ihmisten kanssa ei sopinut puhua. Oli outoa. Kaikki ovat yksittäisiä ihmisiä, joiden asioihin ei sovi puuttua. Junassa ja bussissa ei puhuta. Kaikilla kiire ja oudon suorat hiukset. Pelotti. Ilman karttaa ei voinut mennä minnekään ja kartassa oli paljon suoria viivoja. Koululaiset olivat olevinaan ystävällisiä, mutta sitten oikeasti katsoivatkin vinosti maaltatulleita.
Tyttö istuu keinonahkasohvallani tuhruiset jalat ristissä, nilkoissa on värillisistä langoista punottuja remmejä. Viimeisetkin yritykset noudattaa yleisjapania puheessa katoavat, kun Haruka alkaa kertoa isovanhempiensa koitoksista sodan aikana ja sen jälkeen. Ruokaa ei ollut, keräsivät saarelta mitä saivat. Jollakulla oli joskus leipää, ovelle koputettiin ja leipä vietiin. Oli pakko opiskella japaninkieltä, ja lapsille neuvottiin miten tervehditään kauniisti japaniksi kaikkia vastaantulijoita eikä okinawan kielellä. Myöhemmin oli hyvä osata englantia, tai vaikka espanjaa. Helppoa ei siltikään ollut, mies meni töihin manner-Japaniin, äiti jäi yksin lasten kanssa. “Koskaan eivät eronneet”, vaikka taisi olla niin että isoisä ei oikeastaan koskaan myöskään tullut takaisin. Haruka raapii sääriään, iho on rikki.
Haruka ei ehkä täysin ymmärrä, että vanhempani eivät ymmärrä, eikä anna taukoa jotta voisin tulkata. Ei sinänsä, paksu okinawalaisaksentti piiskaa kielenymmärryspiirini äärimmilleen. En ole ihan varma puhuuko tyttö omasta perheestään, kun kertoo että kaksi perheen poikaa käyvät koulua mutta tytöt tekevät töitä jotta rahaa riittäisi, ja isosisko laittoi lyhyen mekon ja paljon meikkiä naamaan ja meni kaupunkiin töihin. Juttua riittää, välillä kerrotaan sodan ajasta, välillä nykypäivästä ja siitä kuinka ainoa työ johon kelpaa on laittaa ruokaa koulussa – Haruka on lyhyt ja rakenteeltaan tyynenmerentanakka, ei siis sopiva seudun kuumimmalle business-alueelle Gate Streetille jota partioivat lyhyttukkaiset koulujakäymättömät maalaispojat planeetan toiselta puolelta. Niin ja Haruka asuu mummon luona kai siksi että omien vanhempien luona on liian kamalaa.
Aikaa kuluu, ja vaikka kuinka yritän, aivoni väsyy. En pysy mukana vaikka viittomiakin käytetään. Lopulta teen pelkurimaisen pakoliikkeen ja pyydän iskää esittämään paikan isäntää ja komentamaan mut laittamaan ruokaa, joten voin pahoitellen sanoa Harukalle että jatketaan toisella kertaa.
“Saanhan tulla uudestaan? Ja pyydän, älä kerro mitään mummolle että olen ollut täällä puhumassa, suuttuu pahasti jos luulee että valitan.” Lupaan olla hiljaa, ja että saa tulla toki toistekin. Lattialla lojuva ruokakassi (kinkkua, makkaroita, tuoretta leipää, raejuustoa, olutta…) polttelee huonoa omatuntoa selkääni.
Pitkästä aikaa tuli piipahdettua sillä paratiisimmalla saarella, Zamamilla. Sää oli täydellinen, hulaa tanssittiin pikkutunneille ja aamulla akvaariokirkkaassa vedessä makoilemaan jättikilpikonnan kylkeen merenpohjaan.
... mutta täällä ei sada koskaan 