NEC_0025.jpgMä tein sen. Puolitoista vuotta asunut japanissa, ja osasin tilata pizzan kotiin. Aivan mieletön fiilis.
Oleellisena osana suoritusta oli lokaalin pizzataksin pizzalistan löytäminen; on jotenkin tottunut siihen että lähialueiden pizzataksit tiputtelee listojaan ihmisten postiluukuista sisään jatkuvalla syötöllä, ja pizzataksilistan *noutaminen* pizzataksifirman tiskiltä ei kuulu normaaleihin toimintoihin. Kun eihän sitä silloin mene hakemaan tilauspizzalistaa jos ei ole nälkä, ja jos on niin syö sitten jossain muualla kuin *kotiinkuljetuspizzeriassa*.
Hiukkasen kyllä jänskätti, kun en tiedä lainkaan mikä olisi normaali käypä tapa sanoa puhelimeen päivää, haluaisin tilata pizzan – en tiedä tuota vieläkään, sanoinpa vain että moshimoshi, itariabasirupiza, emusaizu, onegaishimasu, sorede, ookii kora. Ja osoite ja puhnro perään.
Juhlaa oli kun 20 min päästä pizzapoika kumartaa ovella. Ja se oli jopa varsin hyvää se pizza. Jei. Kaupan päälle sai näppärän muovisen Madagascar-viuhkan sekä jääkaappimagneetin, jossa poseeraa itse Jon-sama! IIIIH!


Vaahtoan vaihteeksi jostain muusta. Treeneistä siis. Kas tässä:
Ja sen lisäksi ope kertoili huisia juttuja Musashista. Ja siitä millä tavalla se onnistui siinä että koskaan ei hävinnyt. Ja syistä miksi nykyään juuri kukaan ei käytä (osaa käyttää) kahta miekkaa oikeasti. Ja miten se halusi tulla haudatuksi. Ja sit treenattiin.
Voi kun saisi jaksamista siihen että oikeasti kävisi joka ainoa viikko noissa kaksissa treeneissä mitä ohjelmaan nyt mahtuu, eikä lusmuaisi kun sataa tai tuulee tai tekee mieli lojua sohvalla…

House, still wondering

Dear all, thanks. The place is really worth drooling (if it realises itself, please come and visit it:); what I’m not yet convinced about is the cost of living there.
Worst part is not the rent itself – it would cause no problems whatsoever – but the HUMONGOUS amount of money needed to pay various establishments for the mere fact of moving in. A careful recalculation (don’t know how many times we’ve been through it on paper and excel sheets already) unquestionably show that it is DOABLE – even relatively comfortable after half a year of saving, assuming some things work out well. But, the bottom line still is that the initial costs are way over one *million* yen. (And this is after quite some haggling, and not in any way unusual for apartments in Tokyo)
(please don’t bother to convert that into euros or any other normal currency, or at least, for god’s sake, don’t tell me or I chicken out.)
Also, the small conformist in me is wondering if it is just TOO MUCH, too pompous to live not only in the world’s most expensive city, but also in something else than the minimal housing thing – minimal here being minimal what I can live with, NOT the minimal 7 square meters with toilet on the corridor-type rooms. I mean, that’s not *modest* at all.
And, good people are modest, right?


25166868_c1cbd9be36.jpgI’m not sure if I should be dancing around with glee or hide in the cupboard – it seems likely that the owner of that small little house in Ikebukuro would be willing to consider renting it to foreigners, with only one key money and even that broken down into several payments.
Even after the negotiations and haggling, the inital costs are pretty high, meaning no extra trips to Okinawa until end of the year at least (and no extra anything, more or less), but, in principle, the price is … doable.
Problem: the realtor wants 100% confirmation on the deal including all the fees and signatures by tenth of August, and it seems that the moving in would occur on a day that I’m jetlagging. I just suck at making fast moves – no, I HATE making abrubt decisions and changes to anything, but to think of it – that’s exactly how my life has been going on since forever. I’ve got TONS of work to do during the next two weeks, and I’m absolutely clueless to what kind of paperwork the move would require, and of course the Clothgirl on High Rice Fields who knows how to handle Everything is away on holiday.
Dunno. The agent needs to know by next Tuesday whether to proceed with the formalities or no (so that they’re finished by 10th).
What to do? The place is gorgeous – not Ginza, but quite nice traditional residental area, 10 minutes walk to Ikebukuro station and even less to the commercial area (including Metropolitan plaza and it’s coffee shop that’s been my hideout already since 2003…). House is very nice, the only real worry being that it might get bloody cold in there in wintertime, as the windows are not very tight – and I’m worrying that having wooden-walled bath room does not feel that nice if you find the floor frozen in the morning…
*stares bedazzled at the wall*
25167176_57b52ad878.jpgAnd, there’s the thing with space. There’s plenty of it. Could rather easily fit two extra persons. And, the list of currently owned furniture includes at the moment two things to sit on (not even chairs), a low bench-like thing that can be used to arrange potted flowers as well as a bookshelf full of books- but no bed, not even a mattress, or a fridge. The house is equipped with curtains, airconditioners (!!! 4 of them!!! ) and a dishwasher machine, and, importantly, enough lights to avoid any need for shopping & installing light. Two (!!) parking slots for cars, which I think can be used for evening barbeque. And, oh, about 30 cm around the house, enough to plant a garden if so inclined.
The cheapest rather nice ones that I’ve seen are quite a lot cheaper, yes, but with all the fees and deposits and so, the real difference in monthly costs is not more than 30-40 000 yen per month; that IS some money, yes, like the amount of monthly training bujinkan costs, return-trip to kyoto on a shinkansen or discount flights to somewhere nearby (HK, Shanghai, etc), many, many pints of beer. What I’m trying to think now, is it worth to pay that money for this luxury? (Especially since I’m just very barely crawling out of the earlier financial tragedy related to the apartment in Haaga…

nightmares and notes

yu1.jpgI dreamed the other night, that I looked at myself in the mirror, naked, and saw that I’ve acquired a tan. Not just your average light tan, but the kind of you see on models pretending they’ve spent their summer holidays surfing the big waves somewhere in the southern oceans. Perfect tan, that is. Not overburned, and in addition with absolutely perfect bikini lines. Even my hair looks like it was exposed to whatever the models expose theirs to to get that cool ‘messed up in salt water’ -look.
And, mind you, this was a nightmare. I was absolutely engrossed by the look of my skin, wondering how on earth I could let this happen, did I not realise when walking out that the deadly rays from the space grill you like the gas stove in yakiniku joints? Desperately looking for a single spot in my face that would’ve spared the change, in vain. Until the morning, and still after waking, I’m 100% certain that skin melanoma will finally do me in. (I didn’t have as many moles earlier, did I?)
Still, I remember vaguely, that there has been a time that I’ve laid in sun, gritting my teeth against boredom, trying to get rid of this sickly pale and pink skin color – in vain, as it’s almost impossible for me to get tanned. So, something’s changed in the way I view my look. Weird. Especially since I’m living among people who in general are fairly darker than me…
On science: a study says that a third of all studies don’t hold up. What’s surprising here to me is – two thirds do hold? Gimme a break. 95 of everything is either completly wrong, irrelevant or misleading. (Via Cecilia’s (the PhD-Cecilia:) blog.)
On japanese customs: a family member of one japanese collague died. So, as the tradition goes, we offer our condolescenses in the form of incense money; each person is supposed to give an odd summ of money in an envelope; but since we did not have enough envelopes and straight bills, we just collected the odd sum from each and offered it as a single gift. As the tradition then goes, the grieving family will give the offerers a return gift (one per envelope). So, the lab now got a traditional return gift that consists of green tea and… a towel.
Not to say we’re baffled about who will get the towel, or shall we share it at the office, but in any case my mind trips over the idea of giving funeral guests towel. Does anyone know if the towel-thing really is a tradition? (I also got a towel from my japanese teacher as a birthday gift.) (Also, I was relieved about not attending the funeral as I heard that it included the nice past time of moving the deceased one’s bones using chopsticks to the urn)…
On weather: the awaited typhoon melted away into a tropical depression and caused not much havoc (using rubber sandals on my way to training was a good choice, anyway, so it did not bother me to wade in ankles-deep water) and gave way to the usual gorgeous post-typhoonish weather. The sky is brilliant blue for first time since don’t know when, fresh wind from the ocean clears the air and the sun is singularly SCORCHING.
I am seriously considering buying a parasol.
(The woman in the picture is called Yu, and she’s advertising sunscreen lotions. As far as I remember, the women advertising sunscreens in Finland are usually quite tanned…. so, maybe the japanese sunscreens inhibit tanning more strongly? 🙂
on Japanese samurai-soap-movies: rented randomly one with your usual men-with-swords on the front cover and ‘english subtitles’ indicated on the back. Turned out to be a very good movie, even though the obligatory sword-slashing parts were somewhat ungraceful and the dialogue partly just-so-moviejapanesque and unnatural. Good story, good actors, excellent music. Liked it almost as much as Zatoichi; this one was called Sazen, and, like Zatoichi, it’s a remake of an old and famous japanese movie from the 30’s. Watch it (but with glasses that let you live through the grandest clichees.)

Ilmoja pitelee

Jep jep, niinkuin Mikki jo olikin huomannut, sadekausi taitaa olla meillä lopuillaan ja melkein yhtä ihana taifuunikausi aluillaan:


Piti mennä punttikselle urheasti tänään, ja ajoissa ja kaikkea niin että ehtisi tekemään japaninläksyjä kotiin. Vaan kun avasi vähän ikkunaa toimistossa niin loiskahti sen verran tiukasti naamalle että nyt tuntuu ihan just siltä, että voisin viettää loppuillan työpöydän ääressä askarrellen sen pahamaineisen kirjankappaleen kanssa (ja jättää japaninläksytkin tekemättä).


Ikävä kyllä, täysipainoisesti pääsen taifuunin lingottavaksi vasta huomenna; toivon todella että se on ohi huomisiltaan mennessä, muuten saattaa jäädä treenit taas väliin.
Taidan olla sokerista tehty.

Pipareita heinäkuun 24.

Migreeniaalto taas jätti kaikki mahdolliset suunnitellut toiminnot pois kuvioista. Huvituksiksi jäi kuutosen maanjäristys ja kaupasta löytyneet piparkakut. Ihan samoja ANNA’s pipareita joita kotikontujen Siwamyymälät tarjoavat.
Maistuu vallan hyvältä ihan keskellä kesääkin, palanpainikkeena Winona Ryderin leffa normaalista naisesta joka joutuu mielisairaalaan Angelina Jolien kanssa.
Päivän triviatieto: tuoreen tutkimuksen mukaan jopa 40 % japanilaisista miehistä käyttää deodoranttia ainakin joskus.

Tämä blogi on blogilistassa merkattu kuuluvaksi ‘Japani’ -kategoriaan. Selasin raapustuksiani jonkin matkaa taaksepäin enkä kovasti löydä mitään mikä moisen kategorioinnin oikeuttaisi. Kunhan tilitän, kitisen ja vouhkaan asioista joista tilittäisin, kitisisin ja vouhkaisin samalla lailla vaikken olisi koskaan kotomaata jättänytkään. Siksi lisäsin tuon japanilaisia miehiä koskevan tärkeän tiedon.

Kotomaasta puheen ollen: perjantain illallisella multa kysyttiin, olenko puolalainen vai suomalainen. Ja kun vastasin että kumpaakin, tivattiin lisää että no kummaksi enemmän tunnet itsesi. Mutisin siihen jotain epämääräisen coolia, hämmentävästi kun tuntui siltä että ihmiset katsovat pahaksi jossei toisella ole kulttuuri-identiteettiä. Outoa.
Olen kuukauden sisään kuullut kahteen kertaan huomautettavan että mulla on erittäin omaperäinen aksentti (englantia puhuessani). Ensireaktioni oli tokaista, että eihän mulla mitään aksenttia ole, mä vain puhun englantia… Ja nyt pohdituttaa kovasti, onko mun kieleen tarttunut saksalainen vai japanilainen aksentti, vai muuten vaan alan puhua huolimattomasti, vai oliko mulla aina joku suomalaisaksentti, vai mikä on. Ja arvatkaa vaan osaanko vähään aikaan puhua englantia ilman hillitöntä itsensätarkkailua.

Onkse vaan mä, vai näyttääkö toi tilanne järistyskarttakuvassa siltä että Japanin pääsaari olis ratkeamassa kahtia? TVssä näyttävät taas jotain railoja joita oli auennut maahan eilen.

Ja taas tätä

CRW_3115.jpgRIKEN BSI Summer Programin lopettajaisillallinen oli kuten aina ennenkin: lähestulkoon siedettävän pituisten puheiden jälkeen hyökätään ruoan ja juoman kimppuun, aloitetaan keskutelu vierustoverin kanssa sanoilla “no, mitens olet viihtynyt” ja jatketaan siitä kunnes parin tunnin päästä alkaa olla jo aidosti hauskaa.
Tämän jälkeen porukka alkaa päästellä suistaan ehdotuksia tyyliin “hei lähetään kaikki baariin / roppongiin / tokion yöhön / karaokeen / jatkoille” ja minä happanen kuin suolahapolla titrattaisiin. Jatkot, sosiaalinen elämä, biletys – nää, minä mutisen jotain epämääräistä töistä tai jostain ja luikin takaovesta pois. En edes kunniallisesti labraan takaisin vaan kotiin kattelemaan yksinäni samuraisaippuaa telkkarista. Vaikka oli oikeasti hyviä tyyppejä joiden kanssa olis paitsi hyödyllistä myös aidosti hauska tehdä tuttavuutta – mä kökötän mielummin kotona.
No mutta, sain kuitenkin jonkin verran jopa töitä tehtyä tällä tynkäviikolla – ja ensimmäistä kertaa jätin varotoimet sikseen ja luotin osassa hommia hokkaidotytön apuun. Aika ei vaan riittänyt kaiken valmistamiseen itse, ja huomasin torstaina aloitteleveni koetta käyttäen ulko – ja sisäliemiä joita en ole omin käsin sekoittanut, ja elektrodilasia jota en ole leikannut, viilannut ,kiillottanut, pessyt ja kuivannut itse. Tunne oli varmaan vähän sama kun jossain sirkustempussa missä pitää hypätä tyhjään ja luottaa siihen et toinen ottaa kii… toisaalta vähän sama kuin olisin tehnyt hommia silmät sidottuina. Jos kokeen aikana havaitsen jotain poikkeavaa, käteni eivät muista että koskivatko ne vahingossa kapillaarilasin keskiosaan etanolikylvyn jälkeen eikä tasapainoaisti muistuta vaa’an epämääräisestä lukemasta suoloja mitatessa.
Kaikesta huolimatta, hommat meni siinä määrin hyvin että osa juttua on nyt valmis – varsin pieni yksittäinen datapiste, mutta on kuitenkin.
Ehkä tästä vielä jotain. Ehkä en pääse koskaan MITiin, mutta saan sentään tämän jutun julkaistua.
(Kuvan ohjeet olivat Soulilaisessa metrojunassa. Jollain tapaa mua hermostutti kovasti kyseiset turvaohjeet, samoin kuin pitkin juna-asemia tarjolla olevat kaasunaamarit… en väitä etteikö olisi kenties hyvä että niitä on tarjolla – toisaalta, just se että se saattaa olla hyvä, huolestuttaa… )

Majavien maassa

Korealaisilla ihmisillä on pienemmät nenät kuin japanilaisilla. Ja vaikka Gimpon lentokentällä ei päällepäin kahdesta liikemiesjonosta nähnyt kumpi oli korealaisille ja kumpi muille (=japanilaisille), arvelen nyt että voimakas käsitykseni siitä että näiden kansojen edustajat on mahdollista erottaa toisistaan perustuu yksinkertaisesti maissa vallitsevien naiskauneusihanteiden erilaisuuteen. Serkkuni mielestä tosin ne korealaisnaiset joita eniten hehkutetaan medioissa näyttävät maalaiskorealaisilta. Hän myös väittää että japanilaisilla on suuremmat silmät.
Ilmastointi on hyvä keksintö. Ei sitä tarvitsisi koko aikaa huudattaa, mutta jos ei ole ilmastointia niin miljuunakaupungissa on tukalaa helteellä. Esimerkiksi siksi, että yöllä kun on liian kuuma nukkua sisällä, ihmiset menevät ulos – jotkut nukkumaan, suurin osa muuten vain mekastamaan. Mekastus sinänsä ei ollut mitenkään huomattavan ikävää: vastoin kaikkia odotuksiani minä, nukkunappien varassa torkkuva insomniakki, nukuin kuin tukki vaikka huoneessa oli hiostavan kuuma, vaikka ikkunat olivat auki, vaikka setä tulee ikkunan alle aamukuudelta kailottamaan että ostakaa ihmiset kaali ja porkkana, vaikka viiden metrin päässä oleva rakennustyömaa aloittaa sirkkelöinnin kahdeksalta. Enpä muista olisinko koskaan eläissäni kyennyt heräämään aamulla meteliin, toteamaan “jaa, on meteli” ja jatkamaan nukkumista.
Harkitsen nukkunappien sijaan sellaista käytäntöä, että säädän ilmastoinnin lämmitykselle ja jätän telkkarin päälle yöksi. Saattaisin jopa oppia kieltä.
Juuri mitään ei tullut tehtyä koko loman aikana – tai kuten jotkut väittävät, viikonlopun ja siihen liitetyn vapaapäivän aikana. Käytiin katsomassa todella pikaisesti joku temppeli – aikaa kului noin 5 minuuttia ennenkuin oli pakko paeta auton ilmastointiin. Liian kuuma jopa shoppailua varten. Erityisesti, kun tämä majavakansa rakentaa kaikkien tavaratalojensa sisäänkäynnit piiloon maan alle, ja siinä paahteessa ei viitsi kovin montaa kertaa kiertää kivitaloa ympäri vaikka kuinka olisi pukeutunut SPF50+:aan.
Pääosin siis istuttiin serkun sohvalla läähättävän koiran (vaikutti tosin epäilyttävästi jäniksen ja karitsan risteytykseltä) seurana, katseltiin piraattielokuvia ja syötiin tilausruokaa (mm. jossain maidossa keitettyjä nuudeleita jääpala-papukastikkeen kera).
Tekipä muuten hyvää. Erityisesti se, että otin älykkäästi mukaan internationaalin kännykkäni seuraksi epä-internationaalin laturin, joka onneksi ei käräyttänyt puhelintani päiviltä mutta laittoi mut huolellisesti maailman tavoittamattomiin.
Ja taas huomaan hymyileväni kun palaan tälle suuttomien kissimirrien ja loputtomien vuoristometsien saarelle. Tää on aika hyvä paikka.


NEC_0023.jpgJos sulla ei ole yhtään omaa labraa vielä, eikä yhtään mikroskooppia eikä kameraa, tuossa on laite jota suosittelen ostamaan. Keyencen uusi täysdigitaalinen mikroskooppi, joka poistaa tarpeen vanhanaikaiselle ‘tiedemies tihrustaa objektiiviin’-asetelmalle. Sinne vaan isket näytteen sisään ja sen jälkeen nautit olostasi ergonomisen työaseman ääressä. Sen lisäksi että tavanomaisen kolmen kuutiometrin sijaan systeemi vie tilaa isohkon espressolaitteen verran, se myös näyttää käheeltä.
Valitettavasti innovatiivisuus on jäänyt kesken. Se ei keitä kahvia. Eikä tee montaa muutakaan asiaa jonka luulisi olevan ilmiselvää… ilmeisesti poikien progressiivinen laite-idea piti saada markkinoille ennenkuin toisilla pojilla oli aikaa kehittää käyttöliittymä. Ja siihen menee vain yksi objektiivi kerrallaan. Lamppukin on vain elohopealamppu.
Hinta noin puoli miljoonaa euroa. Manuaalit ja ohjelmistot saatavana vain japaniksi. Hittolainen. Jos olisivat edes vähän yrittäneet, vaikka luvanneet että ohjelmiston seuraavassa päivityksessä on mukana automaattinen sarjaskannaus x-y -tasossa, ja englanninkieliset valikot, olisin laittanut ostoskoriin. Sopisi hyvin sen autopatchaajan kanssa samalle pöydälle. Mutta jos mulla olis oma labra eikä yhtään skooppia eikä kameraa ja kuvittelisin haluavani tehdä imagointia joka ei vaadi elävia kudoksia, kyllä ottaisin.
Vaan huomisaamulla menen lomalle. En muista milloin viimeksi olis moista tapahtunut, että ihan menen lomamatkalle – ja sellaiselle, johon ei kuulu mitään rankkaa turisteilua tai sosiaalista suorittamista. Edessä on pitkä viikonloppu serkkutytön luona Soulissa, ohjelmassa rentoa olemista, hyvän ruoan syömistä ja mahdollisesti jopa koiranulkoilutusta.
Onpa hyvä että tuli ahkeroitua lähinaapurin pääkaupunki viime vuonna sen verran tarkasti nottei oop tarvetta nähdä yhtään palatsia eikä temppeliä. Läppärinkin otan mukaan vain valokuvien tallennusta varten, blogaan jos mahtava DoCoMon maailmankännykkä sattumoisin toimii siel.
Sääli että sielläkin on ihan sama keli. Tuntuisi kivalta mennä rentoutumaan jonnekin pohjoisen viileytyeen…