Oppia ikä kaikki

Sarjassamme “tämäkin oli koettava”: kolme tummaksipaahtunutta okinawalaista, tatuoitua surffari/kalastajaa juo awamoria, kokkaa avotulella kanaa, höpisee keskenään okinawan kielellä, ja kuuntelee kattoparruun ripustetusta iPod touch-ihmevehjeestä Tapani Kansaa. “R-A-K-A-S kulta kultasein…” ylittää kulttuurirajoja aika sujuvasti, huomaan.

—

Kotiteatterit ja hi-fi-stereosysteemit …. Aika usein tulee oltua bileenomaisissa tilanteissa, joissa sähköäkään ei juuri ole, mutta läsnäolijoiden ihan tavallisten kännyköiden kautta saa aivan riittävästi musiikkia. Yoen iPodi ja GalaxySII on THX-teatteritason viihdettä. Keskustellaan siitä, mitä täkäläiset kuunteli 80-luvulla – aika pitkälti samaa mitä meilläkinpäin. Joku sanoo että ensimmäinen itse ostettu levy oli Bon Jovin. Toinen muistaa kun MTV aloitti. Kun biisin nimi ei tule mieleen niin google ja YouTube puhelimen ruudulla auttaa. “Yappaa, champuruu jidai saa”, sanoo Saato, tää on tällanen pyttipannuaikakausi, kaikkea sekaisin.

—

Sain töissä ihkuhienon laitteen lainaan, multielectrode arrayn joka toimii paremmin kuin villeissä unelmissanikaan olisin voinut kuvitella. Kotiin ja naapureille palattuani, awamorin äärellä saan selitettyä vailla suurempia ongelmia asian paikallisille. Feilaan kuitenkin täysin yrittäessäni selittää miksi on hyvä että puhelin on SIM-unlockattu. “Maa ikkaa ssaa”… antaa olla.

—

Kielenopiskelusta. Olen alkanut tekemään ihan uudenlaisia virheitä; puhuessani keksin sanoja joiden kanjit on oikein mutta lukutapa väärä (kutsuin Itämerta “naikai”:ksi kun se on “uchiumi”); joskus kun kuulen sanan jota en tunnista, assignaan siihen kanjit lukutavan perusteella väärin (Aya sanoi että koska on “toumei/ n” niin naama palaa helposti; kuvittelin että se olis “itäänpäin aukeava東面” (ja aamusurffaus) mutta kyse olikin läpinäkyvästä 透明(aurinkorasvasta. Nyt on sellasta paksua valkoista tahnaa joka estää palamisen ihan vaan fyysisellä olemassaolollaan.))

Huomaan myös usein tietokoneella kirjoittaessani englantia tai suomeakin automaattisesti lyöväni n-kirjainta kahdesti kun se esiintyy ilman seuraavaa vokaalia, kuten esimerkiksi sanassa kuten-n 😀 (japania kirjoitettaessa yksittäinen n-kirjain tehdään niin).

—

Okinawaakin yrittää päähänsä laittaa. Jos nyt kuka ei vielä tiedä, Okinawan kieli ei ole “vain” japaninkielen murre; toki yhtäläisyyksiä on, mutta äkkiseltään musta kyl tuntuu että enemmän ne eroaa toisistaan kuin esimerkiksi englanti ja ranska. Seuraavassa muutamia esimerkkejä japaniksi ja okinawaksi:

• “on nälkä”: J: “O-naka ga suita.” O: “yaasassaa”
• “nimeni on Yoe”: J:  Watashi no namae wa Yoe desu. O: Waamunnooyia Yoe yaibiin.
• “kiitos ruoasta (oli hyvää)”: J: gochisousamadeshita. O: Ippee maasatan.
• “tosi paljon”: J: totemo takusan. O: teeji bannai.

Oppimista ei tee kauheasti helpommaksi ( vaikkakin mielenkiintoisemmaksi tekeekin) se, että joka saarella ja kylällä on oma varianttinsa. Pääsaarella sanotaan “tage” kun tarkoitetaan suurinpiirtein yksikön toisen persoonan pronominimuotoa (japaniksi teoreettisesti “anata”); Miyagilla se on “igamo”. Ikei-saarella sillan toisella puolella oli joku eri sana kans.

—

Opittua. On olemassa niin iso hämähäkki täällä, että se syö pikkulinnun. Aikaa mutusteluun meni 11 päivää mutta jäljelle jäi vain höyhenet. On olemassa myös niin hirveä satajalkainen että Yoe päättää nukkua poikkeuksellisesti sisällä ovet suljettuina. (Siis todella! Yoe ei vähästä säikähdä, mutta reilusti parikytsenttinen gejigeji ゲジゲジ vapautti kevyen kiljaisun vaikka sen näkikin autosta…). On olemassa aalto joka on liian iso. Tupperware-purkit on kivoja mutta niiden kannet on aivan liian pehmeitä ja rotta haukkoo itsensä niistä läpi hetkessä.

Yoen talossa ei ole rottia (kun ei pahemmin ruokaakaan) mutta Aya ja Saato on jo jonkunaikaa säilöneet arvokkaimpiaan – riisisäiliöitä – Yoen keittiössä, kun rotta kävi niin röyhkeäksi ettei piitannut vaikka riisin vieressä nukutaan vahdissa. Asia on toki hoidettu asianmukaisella tavalla, ja talon kattoparruja valvoo nyt musta, Kissa-niminen kulkukissanpentu, jolla on suuret silmät ja paljon mielikuvitusystäviä.

—

Ayalla on hauskaa, kun se pystyy nyt aina kysymään suomeksi että ajaako Saato autoa; Saato vastaa että ayako ayako.

Kaksi perunaa, villihevosia ja antediluviaaneja

Eräänä päivänä oli paljon työtä, töissä ja sitten myöhemmin kotonakin, tavaroita ja asioita kannettiin ja oli kuuma ja väsytti ja kaikkea sellaista, eikä ehtinyt syömään oikein mitään koko päivänä. Oli kuitenkin kutsu erään henkilön luo illalliselle; koti oli lähellä merta, pieni ja hyvinkin vaatimaton, kokoa ison henkilöauton verran mutta ikkunoista tuuli viileästi. Illallispata tuotiin pöytään, ja kannen alta paljastui – perunoita. Isoja keitettyjä perunoita. Jokaiselle riitti kaksi, ja voi veljet, vieläpä oli voita laittaa kyytipojaksi.

Aivan täysin liioittelematta, sarkasmin häivättä ja vitsailematta: oi että oli ehkä paras illallinen pitkiin aikoihin. Ne oli vaan niin hyviä, eikä ihminen olisi voinut mitään enempää toivoa. Ja vatsa tuli täyteen.

—

Edellisen blogimerkintäni dramaattisten tapahtumien jälkeen on … no, tapahtunut paljon. Ensimmäiset pari viikkoa meni rauhoittuessa, annoin itselleni luvan ottaa rennosti ja viettää paljon aikaa saarella riippumatossa, sanshinin parissa ja meressä tietysti myöskin; mutta kyllä se todellisuus sieltä jostain kaivautui esiin ja kertoi että pitää kuules nyt vähän alkaa katsella noita tulevaisuudennäkymiä.

Katseleminenhan yleensä tarkoittaa ankaraa reissausta, ja sitä sitten olikin ohjelmassa; keskiaikaisia kaupunkeja Italiassa ja vuoristokiipeilyä (toim. huom: se Yoen idea että yritetään ratsastaa vuorilaitumelta löytyvillä puolivilleillä hevosilla ei ollut ihan maailman fiksuin, mutta sainpahan muutaman hulluuspisteen taas maailman pikkuaivotutkijoiden silmissä) (toim. huom. saattaa myös olla että joskus tulee kaduttua sitä että ei kieltänyt proffia ottamasta kuvia kun itse tekee uimahyppyjä Gardajärveen, kuulemma yksi niistä on jo nykyään eräänkin henkilön powerpointeissa kohdassa “mikä on pikkuaivojen rooli”). Hillitön kaahausmatka Veronaan mistä muutaman lennon kautta Jerusalemiin. Hummusta, falafelia, mukavanrapeankuivaa lämmintä ilmaa ja antediluviaanisia pikkuaivotutkijoita joiden patchausskilleissä oli niin monta nakkulaa että Yoe vaipuu polvilleen ja itkee nähdessään mestareiden töitä.

Kävin katsastamassa Jeesuksen kuolinpaikan ja bongaamassa messias-syndroomikkoja; Helsingissä yhden päivän ajan vierailleen brasilialais-italialais-venäläis-saksalaisen tutkijakolleegan vein Ropeconiin ja kiinalais-austraalialaisen syömään New Bamboo Centeriin. Wienin pysähdys muuttui läpiajoksi koska treffit siskon kanssa siellä epäonnistuivat – enkä enää jaksanut järjestää lentoja wien-budapest-wien samalle päivälle, mikä oli ehkä hyvä sillä jossain vaiheessa alkoi oikeasti sumeta päässä oma lokaatio ja suunta.

Suomessa oli kuulemma vuosituhannen kesähelteet, Yoe paleli ja sai flunssan.

—

Opittua. Surffaaminen ei ole sitä että otetaan aallosta kiinni ja mennään sen mukana rantaa kohden. Surffaaminen on sitä, että menee pitkin sitä aaltoa, ja kiljuu, ja palaa auringossa, ja ihan joka hemmetin lihakseen sattuu niin ettei jaksa kättä nostaa, mutta aamulla alkaa hermostuttaa kun kello on jo 5:45 eikä vieläkään olla päästy liikkeelle aallonhakuun. Olen harkinnut naamani teippaamista palamisen estämiseksi. Tiedän miltä näyttää kun on itse ilmassa lentämässä naama edellä ja näkee silmiensä edessä kirkkaan veden läpi kiukkuisesti lähestyvän riutankulman.

Surffariloreen olen sen verran perehtynyt että aalto on muuten aina täydellinen Huomenna ja niemen toisella puolella. On alkanut tulla tavaksi se, että noin 5:30 AM kännykkään alkaa tipahdella viestejä kaikenlaisilta ihmisiltä tyyliin “Buma, knee. Tengan, waist but mushy.” (“Bowls, glassy”-tiedonantoa ei anneta kuin lähimmille).

—

Jokaisen ihmisen pitäisi joskus eläissään tehdä niin, että menee festivaaleille useamman sadan ihmisen eteen lavalle yksin laulamaan sooloa. Vieläkään en kestä ajatella kiemurtelematta toissaviikon tapahtumaa mutta kannatti.

—

On muuten hienoa se, kun tulee kotiin illalla, ja löytää pöydältään naapurin kirjoittaman lapun. “Sori, join jääkaapistasi oluita. Siellä ei ollut tilaa kattilalle.” Ja jääkaapissa on kattilallinen hyvää keittoa jonka ansiosta ei tartte töissä useampaan päivään ihmetellä notta mitä söisi.

—

Ja jälleen kerran huomaan että on siinä jotain pirun puoleensavetävää, kun kymmenet nuoret miehet puskee eisaa-tanssiaan pitkin keskiyönjälkeisiä katuja laulaen ja rummuttaen kotikylä-ylpeyttään tavoitteenaan laulaa suohon naapurikylän porukka – ja toki koko tää tanssi-laulu-rummutus on äärimmäisen taitavaa. Obon-juhlien aikaan sain harvinaisen kutsun ystävän vanhempien kotiin lähettämään pari vuotta sitten edesmennyt isä takaisin henkimaailmaan; syötiin perinteistä naudansuolikeittoa, kaikki soitti sanshinia ja kun katsottiin telkkarista doramaa, perheen äiti toi mullekin tyynyn ja viltin. Myönnettävä on, että silmissä oli muutamakin tippa kun perheenäiti ja perheen vanhin poika lausuivat loppurukouksia (ja antoivat myös Yoen polttaa henkirahoja) ja pyysivät esi-isiä pitämään huolta Yoesta. Lapsenlapset kiipesivät puusta valtavan kasan dragonfruit-hedelmiä joita sai sitten jaella seuraavana päivänä töissä.

—

Niin siellä töissä asiat etenee jännittävästi. Jokin aika sitten pomo ilmoitti että ottaa lopputilin. Ja poistuu maasta suurinpiirtein saman tien, kolmen viikon sisään ilmoituksestaan, eli viikon päästä tästä päivästä lukien. Jännittäväksi tämän tekee se, että tavallaan koko okinawan olemassaoloni on sidottu pomon olemassaoloon; jos labranjohtajaa ei ole, ei ole labraakaan, eikä labralaisia. Kaikeksi onneksi koko tiedekunta ja administraatio on jälleen kovasti tarjoamassa yoelle moraalista tukea. On vielä vähän kyseenalaista, että miten ja josko tämä moraalinen tuki muuttuisi sellaiseksi missä palkka juoksisi ja kokeita saisi tehdä. Itse voin vaikuttaa asiaan harvinaisen vähän, joten suhtaudun tilanteeseen puhtaalla ignorella.

—

Taifuuneja tulee ja menee.

Aina on myös seuraava aalto, jonka voi napata  jos yhden missaa.