Radiohiljaisuus

Huomaan kauhuissani, että enhän ole blogannut todellakaan ikuisuuksiin. Sen sijaan että kirjoittaisin taas jotain semi-huolellista, ryin nyt vaan jotain pieniä asioita listaan mitä on sattunut.

En edes muista että kerroinko siitä, että 10km juoksukilpailuani edeltävänä iltana menin bileisiin joissa jouduin juttelemaan Uruma-shi:n pormestarin kanssa. (Uruma-shi on siis se kunta/kaupunki jonka alaisuuteen saareni kuuluu.) Eipä sen kummempia, vanhasta tottumuksesta höpisin japaninkielisiä korulauseita. Upposi hyvin.

No hyvä. Jokin aika sen jälkeen istuin täysin viattomasti kampuksen lokoisassa kahvitilassa juoden kahvia ja artikkeleita lukien, kun paikalle säntää instituutin johtaja seuranaan lauma jotain pukumiehiä. Yritin kiemurrella pois tieltä, mutta johtaja (pitkänlaiha ameriikkalainen) sanoi että ei ei, istu siinä vaan ihan rauhassa, tässä on jotain ihmisiä okinawalta, esittelen niille kampusta. Istun alas ja jatkan muina miehinä kahvini juontia, samalla kun johtaja selittää (tulkin kautta) että tässä on meidän hieno kahvitila jossa tutkijat voivat rentoutua, kuten tämä esimerkki tässä. Hymyilen ja jatkan lukemista. Johtaja höpöttää lisää PR-lauseita, ja sitten sanoo mulle että “haluaisitko sanoa pari sanaa itsestäsi?”

Vanhasta tottumuksesta nousen seisomaan, kumarran ja latelen japaniksi että oi kunnioitettavimmin tervehdittävät, tässä teitä puhuttelee yoe ja olen suomesta ja blaadilaadidaa PR-roskaa muutaman minuutin ajan, Okinawa ja japani ja luonto ja yhteistyö ja kulttuuri ja avoin sydän ja kansainvälisyys ja tulevaisuus ja koulutus ja niin päin pois.

Kun lopetan, pukumiesten joukosta tulee vanhin ja paksuin setä kättelemään tosi lämpimästi, sanoo että toivoo että mulla olis tosi pitkä ja menestyksekäs ura instituutissa. Multa meinaa mennä jalat alta kun näen että sen rintapielessä lukee että Okinawan varakuvernööri.

No hyvä.

Pari viikkoa tästä eteenpäin saan kiireisen mailin joltain administraattorilta, että Johtaja haluaa että tulen puhumaan tilaisuuteen jossa läsnä on lauma kansanedustajia, sellasesta budjetinleikkausryhmästä. Tilaisuus onneksi kesti osaltani vain varttitunnin, ja yoea kuulusteltiin sitäkin vähemmän, mutta sinä aikana ehdin vaikuttumaan positiivisesti näistä poliitikoista: KAIKKI puhuvat äärimmäisen hyvää englantia, kysyivät erittäin hyviä kysymyksiä ja olivat kohteliaita ja niinpoispäin. Tätä tilaisuutta varten otin sitten selvää että miten sanotaan väitöskirja ja epilepsia ja pikkuaivoihin liittyvät motorisen toiminnan häiriöt. Ei niitä tarvittu, mutta tiedänpähän.

No hyvä. Melkein tässä jo kaikki, paitsi että jotenkin jouduin vuosittaisen tutkijaseminaarin pääjärjestäjäksi, ja tänään käytyäni tuolla rannanpuolen toimistorakennuksessa keskustelemassa administraatioedustajien kanssa siitä että moneenko kahvitaukoon saadaan budjettia, törmään käytävällä pitkänlaihaan Johtajaan. Mitään sen suurempia selittelemättä Johtaja sanoo että hyvä, tarvitsen sua just nyt, ja johdattaa mut muutaman airueen seurassa yläkertaan missä on paraikaa kokoontumassa Virallinen Tarkastuslaitoksen Delegaatio – ne, joille pitää vakuuttaa että instituution toiminnassa ei ole mitään moitittavaa.

Hyvät Delegaatit, tapasitte tuolla aiemmin laboratorionjohtajia, mutta halusin esitellä teille vielä yhden henkilön – tässä on ihan oikea TUTKIJA.” … ja taas Yoe höpöttää, hymyilee, kumartaa ja käyttää kohteliaisuusmuotoja sattumanvaraisessa järjestyksessä. Mainitsen tulleeni Tokion RIKEN – instuutista (yleisö kohahtaa), ja että kuinka uskon suuresti että OIST-instituutilla on mahdollisuus kasvaa joskus vielä todelliseen MIT-luokan maailmanmaineeseen …

Puuh.

Tuntuu siltä että saattas olla ehkä hyvä alkaa taas vähän opiskelemaan tuota japania. Tai käydä kampaajalla. Siltä varalta että Keisari piipahtaa syömään Yoen Kotileipomon leipää.

Oleellisempaa kuitenkin on, että nyt se on sitten niin, että minähän en saareltani muuta. Löysin nimittäin tienposkesta hevosen. Meillä synkkas välittömästi. Ei tarvinnu miettiä kohteliaisuusmuotoja. Porkkanakin kelpas.

Advertisements