Krabak valaisi mua juuri kertomalla, että BicCamerat menee kii tänään puol kuudelta eikä aukee ennenkuin ylihuomenna uudestaan. Ilmeisesti monet muutkin kaupat on kiinni.
Miten selviämme?? Mitä jos yhtäkkiä pitäisi ostaa uus jäähdytin, kiihdytin, lauhdutin tai paahdin?
Koen epämääräistä tarvetta mennä BicCameraan ihan vain siltä varalta, että keksisi jotain tähdellistä ostettavaa. Näinhän ei juuri koskaan siis käy kun ko. elektroniikkatavarataloketjun liikkeissä vierailee…
Ihan tavalliseksi on mennyt tämä Japani. Ja elämä, jota tänään käynnistelen syömällä aamiaiseksi tuoreita mansikoita ja mysliä bifidus-jogurtissa EVEllä höystettynä. Mitään riemua ei enää voi repiä siitä, että ravintolan ikkunassa on ruokalista muovisina näköiskappaleina (miten ihmeessä muualla maailmalla ihmiset osaavat tilata asioita ilman että tietävät, miltä annos näyttää?) ja tai että kenkäosastolla on gurando serekushion ja ryokanin emäntä antaa läksiäislahjaksi silkkisen tisshuukeeshin. Sekin pikkuseikka, että tulin ostaneeksi nyt sen elämäni ensimmäisen vaaleanpunaisen tuotteen (ulkokylpylässä sellaisen pään päälle taiteltavan pikkupyyhkeen) sivuutin sen kummempia ihmettelemättä.
Onhan noita juttuja joista ei vieläkää oikein pääse yli. Niinkuin se, että kaupoilla on tapana uudelleenjärjestää tuotteensa suurinpiirtein joka toinen viikko niin että seuraavalla kerralla ei varmasti löydä enää että missä niitä maitotölkinlittaustyökaluja myytiinkään. Pikkuhiljaa alan kuitenkin sopeutumaan siihen, että talouspaperi ei löydy samasta paikkaa kuin vessapaperi ja tisshuut eikä sokeri ja jauhot kumpikaan ole leivontatarvikkeita eikä myöskään toistensa lähistöltä löytyviä tuotteita.
Tuo parin päivän jäähdyttely -8 asteessa normalisoi myös tuntemukset Tokion +10 asteeseen: täällähän on ihan lämmintä. Ulkona ainakin.
Toisaalta lumimaan jälkeen Tokion ilma tuntui taas entistäkin kuivemmalta, ja päätimme vihdoin toimia ja hankkia sen ilmankosteuttimen makuuhuoneeseen.
Tässä kohtaa on huomautettava, että unemme laadusta huolehtii sankka joukko tavallisia tärkeitä apuvälineitä, kuten ilmastointi-lämmitinlaite, sähköllä lämpiävä aluspeitto sekä miinusioneja ilmaan syöksevä ilmanpuhdistin. Sähkötöpseleiden määrä on täällä melkoisen vähäinen jo muutenkin, ja tuntui siltä että oikeastaan ei haluaisi enempää hurisevia neonvaloja vilkuttavia laitteita enää sinne… joten, kovin olin siis iloinen siitä kun jossain näin “haiburiddo seramikku fan hiitaa”-nimisen laitteen jossa vielä oli kanjit “lisää+kosteus”, ja sellaista siis etsimään. Järkytys oli kova, kun kaksi visiteeraamaamme BikkuKameraa myi eioota, ja japanilaiset nettikaupat kaikki valittivat syvästi että laite – tai kaikkien valmistajien vastaavat laitteet – on loppuunmyyty. Sty sitten jaksoi eilen kuitenkin tehdä pyhiinvaellusmatkan Akihabaran uuteen megalomaaniseen Yodobashiin – ja saikin sieltä sitten taisteltua itselleen viimeisen näytekappaleen Sanyon RSF-DC400:aa.
Jesh. Siinä on tietty ero että onko makuukammarin ilmankosteus 27 vai 57 prosenttia. Silmätkin sai auki aamulla ihan ilman työkaluja. Laitteen lämmitysteho ei kuitenkaan tainnut ihan riittää…
—
Tänään olis sitten uusivuosi, oshoogatsu, jota perinteisesti täällä kai odotetaan niinkuin länkkärit joulua. Suunnattoman urheasti kalligrafioin hiraganoilla pinon perinteisiä uudenvuodentervehdyksiä suomipostikortteihin, ja lähetinkin niitä vuokranantajalle ja agenttitoimistolle. Ja sitten myös naapurustolle: tuntui siltä,että ainakin korttelipäällikölle pitäis laittaa, ja niille parille mukavalle naapurille jotka muistaa aina huomauttaa jos autotallissamme on pahvilaatikoita rumasti. Ja jotta ne joita en oo edes koskaan nähnyt, ei pahastuis, kirjoitin sitten kortteja kaikille jotka asuu kulmakadullamme. Tiputelin niitä postilaatikoihin eilen alkuillasta, mutta sitten tuli ongelmia: korttelipomo olikin vielä kaupassaan enkä todellakaan kehdannut mennä sinne kasvokkain jotain helsinkipostikorttia antamaan, joten jätin sen myöhemmäksi. Myös kalligrafiaopettajan kortti jäi sillä kertaa taskuun; sen pihalla räksyttävät koirat tuntui ihan liian huomiotaherättäviltä mun hiipparointiini.
Odotin siis yli puoleenyöhön, jolloin kaikki kunnialliset naapuri-samat on takuulla vuoteessa, ja menin takaisin korttelipäällikön talolle. Vaan siltäpä ei löytynyt postilaatikkoa mistään!! Come to think of it, mä olen aina mennyt juttelemaan sille sen puotiin, enkä oikeasti tiedä edes missä se asuu. No, ei auta kuin jättää kortti puodin edustalla olevien kolikkoheppojen päälle, ja menin etsiskelemään jotain sopivaa painoa ettei tuuli vie.
Yllättävän hankalaa oli löytää irtokiveä, ja kun se viimein löytyi, alkoi hermostuttamaan – minä, arvaamaton gaijin, hiipparoin tummissa vaatteissa keskellä yötä pitkin naapuruston pihoja iso kivenmurikka käsissäni… Kalligrafiaopettajan koirat ei ainakaan tykänneet siitä, ja vaikka sainkin sujautettua kortin postilaatikkoon, pakenin kotiin epäjärjestyksessä ja vihaisen räksytyksen saattelemana.
Nyt en sitten kehtaa mennä ulos lainkaan. Mieltä kalvaa epäilys, että mitäs jos mä olen nyt tehnyt jonkun kardinaalikäytösvirheen antamalla jotain toivotuskortteja ihmisille, jotka ei välttämättä tosiaankaan haluais olla missään tekemisissä mun kanssa? Ihmisille, joiden etunimistä ei ole harmainta havaintoakaan ja useimpien sukunimienkään lausuntamuotoa ei tunne?
Onneksi on vielä lomaa. Ehkä ne unohtaa koko homman viikossa.
Paivitimme uuteen movabletypeversioon; kun mun stylesheetit ei ole niita maailman hienoimpia, nakojaan menny rikki samalla muutamakin asia – esimerkiksi skandinaavisten merkkien kaytto. Kommentointi ei muutenkaan toimi.
Pahoittelen.
Mutta tamahan on siis mainio tekosyy pitaa taukoa joutavuuksien kirjoittamisessa:D
—
update: harmillisesti hommat saatiinkin suurinpiirtein toimimaan – ääkköset entryissä ja kommenteissa ja kommentitkin toimii jotenkin. Noh, jätän sen suuremman leiskanpäivityksen myöhemmäksi siis.
Joulukuun 27., 22:15, Kusatsu Onsen, Matsukazaya ryokan
Alkoi epäilyttää nuo lumitiedotteet, joiden mukaan paikassa olisi sellaiset 200 senttiä lunta. Tokiossa kun kuitenkin on vaikkakin viileää niin kuitenkin kirkkaat kuivat siniset taivaat ja lämpöasteitakin; bussimatkan piti kestää reilu neljä tuntia mutta niistäkin useampi taisi mennä ihan vaan siihen, että pääsi pois Shinjukusta ja Tokiosta.
Kolmenkin tunnin matkustamisen jälkeen maassa näkyi hiukan huurretta vaikka tuuli olikin aika kylmä kun kävi pysähdyspaikalla ostamassa matkaevästä; viisitoista minuuttia ennen määräaikaa nietoksia jo oli – sellai niinku Helsingissä maaliskuussa yleensä, eli vähän teiden varsille keräytyneenä. Ylämäkeen oltiin menty jo ties kuinka kauan, kun yhtäkkiä käännyttiin jostain mutkasta ja ajettiin lumisadepilveen sisään.
Lunta. En tiedä onko sitä metri vai kaksi, mutta sitä tulee taivaalta koko ajan lisää ja räystäistä roikkuvat jääpuikot ovat useampimetrisiä. Kadut jotka ei ole lumen peitossa on vetenä tai sohjona – tätä hämmästelen hetken ennenkuin haistan rikin ja huomaan joka puolella ilmaan nousevat höyrypilvet. Kylä on rakennettu reikäisen kiehuvan painekattilan päälle.
Ryokanin emännän tarjoaman kuuman ankkapadan voimin uskalsi lähteä kylille höyryhengittämään ja lojumaan lähteissä.
Mitähän tässä nyt sanoisi. Kaikki on varmasti kuulleet kerrottavan, että on aika kiva kokemus maata kuumassa happamassa rikkilähteessä katsellen talvista metsää ja viilentää itseään aika ajoin nousemalla puoliksi kuiville niin että lumipyry sulaa selkään.
Olihan se. Jestas sentään.
Nyt lojuu ryokanin paksuilla futoneilla täysillä puhaltavan oljylämmittimen kajossa, juo kuumaa luumuviiniä ja lukee hyviä kirjoja. On monta asiaa jotka vois olla huonommin.
Aamupäivä, joulukuun 28.
Yöllä tullut lisää lunta, ja tulee edelleenkin. Vaikka kävi ryokanin puisessa altaassa lämmittelemässä, tuntuu siltä ettei tosiaankaan halua ulos pyryyn.
—
myöhemmin
Jotenkin sitä jaksoi sittenkin ulos, puolenpäivän maissa. Alueen kuumin ulkoallas vihdoin lunasti lupauksensa ja siitä löytyi sellaisiakin kohtia, johon en pystynyt istumaan – väittivät että vesi on 96 asteista kun se tulee ulos maasta, ja tuollakin varmasti yli 50-asteista pahimmillaan. Lunta kyllä pyrytti sen verran reippaasti, ettei voinut pitää silmiä auki ja oikeastaan ois halunnut painua veden alle kokonaan.
Oli tarve päästä hierojalle. Niska-hartiassa on jokin nikama tai nivel sillai ikävästi lukossa, että pää ei käänny; hierontapaikan löydettyäni arvelin voivani jotenkin pantomiimin ja kahden sanan lauseiden avulla selvittää hierojalle mikä on ongelma. Paha vain, että mua hoitamaan ilmestyi mua puolet lyhyempi vanha ukkeli, joka perinteiseen tapaan oli vielä sokea; siinä oli kuulkaas ihan uudenlaisen paniikkitilanteen edessä kun tajuaa että vastapuoli ei edes tajua että olen ulkomaalainen. (Kyllähän sekin fakta kävi aika pian selväksi, mutta en nyt saanutkaan selvitettyä ukolle että haluaisin että niska rusautettaisiin kohdalleen).
Tehokas pieni mies se kyllä oli; vaikka hierontapöytä oli varsin korkea, kaikkiin oleellisiin kohtiin päästiin vallan hyvin käsiksi kun hieroja kiipesi paitsi pöydän myös mun päälleni.
—
Iltapäivä, joulukuun 29.
Aina tässä käy näin – kun on aikaa viettää paikassa X vain rajallinen määrä, sitä tulee hankkineeksi paluulipun ihan viimeiseen mahdolliseen kulkuneuvoon. Ja joka kerta sitä löytää itsensä aikaa tappamasta noin viisi tuntia ennen sen kulkuneuvon lähtöä.
Ei siinä mitään, kylvyssä kelluminen on mukavaa. Joissain altaissa on tullut käytyä jopa usemman kerran, niin että on se kumma jos en ala kohta happanemaan. Kukaan ei koskaan oo selittänyt mulle, miksi olisi terveellistä liottaa itseään mädältä kananmunalta haisevassa vedessä; vaikka oma hajuaisti jossain määrin turtui melko pian, musta tuntuu vahvasti siltä, etten halua syödä mitään kananmunaa sisältävää ruokaa hetkeen.
Mutta on sitä ainakin tullut nähneeksi lunta. Ja jäätä. Sellaisia määriä, joista Helsingissä vain unelmoidaan. Ja lojuneeksi – paitsi kaikenlaisissa altaissa, myös ryokanin futoneilla kirjojen kanssa – puoli tuntia lukemista, tunti torkkumista, vähän naksuja ja kuumaa luumuviiniä, lisää lukemista….
Näyttää siltä, että on varsin hyvä aika poistua. O-shoo-gatsu-kausi alkaa toden teolla, ja eilen vielä aivan hiljaisen kylään tunkee joka hetki lisää täpötäysiä turistibusseja. Voi olla, että ei ne luonnonkauniit ulkoaltaatkaan olis ollu samallail kivoi jos niis ois pitänyt oikeasti väistellä mummoja. Toistaiseksi mulla on ollut seurana vain eteerisiä gasellisilmäisiä varhaisteinejä jotka tekee lumijäniksiä altaiden reunoille.
Joulupäivänä kävin lähiliikkeessä ostamassa toisen kattilan. Kaupassa oli loisteputkivalaistus, ja yksi putki särisi ja vilkkui. Ensimmäistä kertaa tässä maassa taisin nähdä moisen valoilmiön.
Ennen syöminkejä siivoilin vähän jääkaapin perukoita, ja sieltä löytyi purkki salsakastiketta, ylijäänyt syyskuisista bileistä. Ja se salsa oli mennyt pilalle! Ihan hometta kasvoi. Ensimmäistä kertaa tavattu ilmiö sekin, että joku asia joka on jääkaapissa menee syömäkelvottomaksi. Kun ei täällä perunatkaan muutu limaisiksi mustiksi hirviöiksi.
Tänään oli kevyt shoppailupäivä ja huomasin, että ainakin niistä parista tavaratalosta joiden sisään eksyin oli kaikki megalomaaniset joulukoristeet poistettu ja vaihdettu uudenvuodenkoristeisiin. En varsinaisesti etsinyt, mutta nyt tuntuu että en nähnyt yhtäkään Merikurisumasu-tuotetta. Ei siis puoleen hintaan myytäviä kuusenkoristeita tai 90% alennuksessa joulukortteja. Joulu oli ja meni, eikä sitä jääty suremaan. Tehokasta.
En tiiä liittyykö se sitten jouluun, että kinokuniyassa myytiin värikuoria Raamattuihin. Ja erilaisiin asuihin sointuvia Raamattuja, joissa on vaikkapa kaikki Jeesuksen lausumat merkitty erikseen punaisella.
Huomenna kokeillaan ensi kertaa bussimatkustusta. Kohteena olevan ryokanin pitäjä soitti huolissaan sihteerille varmistaakseen, että ymmärrämmehän että siellä on KYLMÄ (-8 astetta) ja LUNTA eikä sovi tulla minihameessa ja korkokengissä. Saa nähä miltä talvi-experience tuntuu; voi olla että kotitalon koleahkot seinät tuntuu ihan kivoilta sen jälkeen kun on pitänyt henkensä pitimiksi istua kuumissa lätäköissä.
Varsinkin, kun joulupukki toi nyt sellaisen sähköllä toimivan lämpöpeitteen. Makes a big difference.
Mietin tässä sitä, kun monet suomalaiset tutut on kertoneet pitävänsä viileässä nukkumisesta, että miten mä nyt en pientä vilpoisuutta kestä vaan pitää vääntää ilmastointilaitetta vähintään 24 asteeseen jottei mee epämukavaksi.
Mutta onpas se niin, että eihän se haittaa jos hengitysilma on vaikka +18, kunhan se ei ole se selänalus jääkylmä.
Nyt vain vaarana on se, että aamuisin tekis mieli jäähä loikoilemaan pidemmäksikin aikaa petiin.
… ainakin jos joulu-scorea mitataan sillä miten mukavasti illan jälkeen rötköttää sohvalla vatsaansa pidellen. Tuossa ruoka-asetelmakuvassa (jota Jannen kanssa asettelimme kun nälkäisinä oottelimme notta loput valmistuisi) näkyy vain pieni osa joululattian täytteistä – olohuoneen lattia kävi todellakin ahtaaksi kaikelle syötävälle.
Menyy sisälsi kaikki oleelliset laatikot lanttu, porkkana, peruna; maksalaatikosta oli puhetta mutta ehkä sitten ensi vuonna…), graavilohen ja jonkun muun paistetun lohen, joulupuuroa (Janne sai mantelin), jumalaisia karjalaisia piirakoita sekä useampia sortteja pipareita kuin on terveellistä (minttusuklaapipari?? vaniljasuklaapiparit? ei hyvää päivää), joulutorttuja, korvapuusteja, puolalaisia suklaamaustekakkuja, uppopaistettuja puolalaisia klimppejä sekä kavioita, sienisalaattia, ruisleipää, juustoja (homejuustoa piparkakkujen kera mmm…), JoyKeksejä, kylmäsavustettua hevosenpaistia Kumamotosta sekä KINKKUA niin suuri määrä että sitä ei kahdeksan hengen voimin saatu syötyä kokonaan vaikka olikin varsin hyvää. (Kinkku siis kuvassa lanttulaatikon, riisipuuron ja joulutorttujen välissä; painoa jötkäleellä oli miehekkäät 150 grammaa.) Glögissä oli maustetta ja makua ja voltteja, ja illan päätteeksi katsottu mainio Kanzo Sensei-leffa meni mukavasti pipareiden kera.
Sekahedelmäsoppa tosin unohtui kokonaan jäähtymispaikkaansa…
*burp*
Nyt välillä vähän nukkumaan niin jaksaa taas huomenna syödä.
Hämmentävää, että on mahdollista jouluaattoiltana käydä lähikaupassa ostamassa ihan mitä vaan huvittaa. Mikään ei mene kiinni, treeneissäkin oli ihan tavallista. Mun joulutortut luokiteltiin taas heittotähdiksi.
Silti vähän jotain pientä lämmintä kivaa. Kotikulman saunakylpylässä sai pestyä hiuksetkin joulun kunniaksi, 10 asteen kylmävesiallas 120-asteisen saunan jälkeen lähestulkoon kelpasi järvenkorvikkeeksi ja lokoilutilassa juhlistettiin iltaa oluella ja pipareilla ja Aivan Sikahyvillä Kauralastuilla a la Joy (“kaurahiutaleet on kalliita ja mysli halpaa – tehdään lastut myslistä”), seuranamme väsyneitä paikallispapparaisia jotka selvästi olivat nauttimassa paikan tarjoamasta “kokoyönsauna”-palvelusta johon kuuluu myös peitot ja tyynyt oleskelutilan lattialla.
Rauhaa kaikille.
Menin sitten aloittamaan lomani heräämällä aikaisin ja taapertamalla Aika Monen Muun seassa toivottamaan keisarilla hyvää syntymäpäivää. Japanin keisarin palatsialue on yleisöltä kiellettyä aluetta, joten vaikka niitä itäpuutarhoja on siellä reunoilla nähnyt ja sen yhden kuuluisan kulmauksen linnaa kuvannut vallihaudan yli, ei ole ollut asiaa niiden siltojen yli. Palatsialueelle tavallinen kansa pääsee kaksi kertaa vuodessa, keisarin syntymäpäivänä sekä uudenvuodenpäivänä – ja koska arvelin olevani uudenvuodenaamuna hiukan liian väsynyt mihinkään aamuretkiin, ja koska toivon ensi vuonna olevani jouluaatonaattona Suomessa – no, piti mennä.
Ilmeisesti aurinko oli noussut keisarin kunniaksi ja ajanut tiehensä ne ikävät talvipilvet; kirkas sininen taivas ja siellä kaartelevat isot petolinnut sopi hyvin valkoisten palatsinkulmien taustaksi. Sievät japanilaiset partiotytöt jakoivat kaikille paperiset japaninliput, 14000 onnentoivottajaa turvallisuustarkastettiin käsittämättömän sujuvasti ja kohteliaasti ja kaikkia tienvarsia koristanut mustapukuisten turvallisuusmiesten rivi tuntui vain arvokkaalta eikä ahdistavalta.
Jollain käsittämättömällä tuurilla pääsin vielä ihan riittävän lähelle palatsinkuistia jolle tennoo olisi tuleva pitämään puhetta. Vieressäni seisoi toisella puolella arvokkaan näköinen kimonoon pukeutunut herra, joka jollain tapaa osasi ottaa hatun päästään ja painaa sen rinnalleen kunnioittavasti jo hetkeä ennen kuin väkijoukko aloitti raivokkaan onnittelumetelinsä koko keisariperheen tullessa esiin. Toisella puolella seisoi rivissä joukko nuoria trendikkäitä kundeja, joiden lähes tauoton “Tennoo heika, banzaaaai!” huuto jäi soimaan korviin vielä pitkäksi aikaa.
Japanilaiset eivät koskaan kutsu keisaria nimeltä, vaan käyttävät nimitystä tennoo heika, “hänen keisarillinen korkeutensa” tms. Ja banzai tarkoittaa kymentätuhatta vuotta – vähän niinkuin “sto lat” puolaksi, eikä kait sitten olekaan mikään sotahuuto vaikka niin on mut jotkut uskotelleet uskomaan…
japanese.about.com kertookin seuraavaa:
“Foreign people seem to confuse “Banzai” with a war cry. It is probably because the Japanese soldiers shouted “Tennouheika Banzai!” when they were dying during World War II. In this context what they meant was “Long live the Emperor” or “Salute the Emperor”. ”
Ja liput liehui. Minä oon sellainen hölmö fanittajatyttö, että fanitan joukon mukana melkein mitä/ketä vaan – ja tuo porukka oli vielä aika erityisen mukaansa tempaavaa, joten joo, heilutin minäkin sitä hinomarua. Mutta oli niissä nyt tyyliä. 72-vuotias keisari oli yhtä aikaa ylimaallisen arvokkaan ja isällisen oloinen; tavanomaisen “kiitti hei ja näkemiin ens vuonna”-puheen sijasta (joku takanani näin selvitti) hän kertoi tämän talven olevan poikkeuksellisen ankara ja kylmä, ja sanoi murehtivansa kuinka kansansa pärjää. Sööttiä. Niisk. Seuraavan kerran kun hytisen jääkylmässä suihkuhuoneessa, puren hammasta ja ajattelen keisaria. (Mielummin nyt sitä kuin Englantia. Tai vaikka Charlesia.)
Kruununprinsessa, tuleva keisarinna (?) Masako oli myös paikalla (ja kruununprinssi, tuleva keisari Naruhito, vaikkei näy kuvas); tuleva keisarinna Aiko (4v) ei ollut paikalla, tai sitten oli vain liian lyhyt näkyäkseen kaiteen ylitse. Masakolla oli tosi kiva hattu. (Ensimmäisessä kuvassa vasemmalta: Keisari Akihito, Keisarinna Michiko, prinssi Akishino (Akihiton toinen poika) ja prinsessa Akishino (etunimeltään Kiko.) Akishinojen kaksi prinsessatytärtä Mako (14 v) ja Kako (11v) eivät myöskään näyttäytyneet.)
Tilaisuuden jälkeen matkin muita ja keräsin talteen joidenkin ilmeisesti oleellisten ja tärkeiden puiden siemeniä palatsipuutarhan alueelta. Jos joku haluaa kotipihalleen keisarin kotipihalla kasvavan japaninvaahteran, kertokoon – siemen menee varmaan kirjeen mukana ihan hyvin jollei juutu johonkin bioterrorisuojaverkkoon.
Muutenkin hyvä päivä: aamiainen Ginza-dorilla happyhappyjoyjoy-Jpoppia kuunnellen ja kevyttä shoppausta. Ja nyt leipomaan pullaa.
—
Pieni pyyntö: siinä (melko epätodennäköisessä) tapauksessa, että haluat lähettää meillepäin kirjeitä tai muuta fyysistä, olisi melkoisen hyvä laittaa kuoreen osoitteen lisäksi myös vastaanottajan nimi. Meillä kun on täsmälleen sama osoiten kolmen muun omakotitalon kanssa, ja ilman nimeä moottoripyöräilevä postitäti joutuu ovilla kyselemään että kelpaisko tällainen teille… Vaan ei se mitään, joulukortti tuli silti perille, kiitos lähettäjälle:)
Piti tulla taas niin näppärän nerokas blogientry että oksat pois. Perusajatuksena se, kuinka mun tutkimuksiini on ihan tolkuttomasti vaikuttanut uusi lisälaite – termostaatti, jolla voin oikeasti mitata lämpötilaa missä lätty kulloinkin lojuu sekä vaihtaa sitä lämpötilaa sulavasti, sen sijaan että kattelisin lämpömittaria huoneen seinällä ja koittaisin säätää sitä kääntämällä ilmastointia pois tai päälle tai tarvittaessa aukoa ovia ja ikkunoita.
Ja kuinka sitten ajan ulos radalta niin että kolisee kun kuvittelen hetkellisesti että voisin tehdä jotain väittämiä in vivo-kontekstissa ihan vaan siksi että pystyn lämmittämään lättyni +35 asteeseen. (Onneksi sain itteni kiinni ennenkuin kävi nolosti).
Ja tästä sitten olis tehty aasinsilta säätilanteeseen, kuinka sinisiä taivaitamme vartioineet vuoristot lopulta joutuivat häviölle ja ne kirotut kylmät talvituulet Kiinasta vihdoin vyöryivät päällemme, mukanaan raskaita pilviä jotka eivät ryöpynneet lunta niskaamme ihan vain näyttääkseen meille, että olemme armoillansa. Lumi on peittänyt jo Nagoyan – 23 sentin kinos seurauksena rankimmasta lumipyrystä sitten vuoden 1947. Kotioven viertä koristava puukin on varistanut melkein kaikki vaaleanpunaiset kukkansa. Kaiken koristi sähkölasku joka on lähes kaksinkertainen edelliskuukauteen nähden – joojoo, kyllä se sähkölämmittäminen on kivaa.
Kävin sitten palkkapäivän kunniaksi törsäämässä lähimarketissa – tohvelit, villasukkia, lämpöalusvaatteita, säärystimiä ja vihdoinkin kunnollisia teipillisiä lämpölätkiä (hei, ne oikeesti toimii! Liimaa yhden sellaisen selkäänsä aamulla niin hyvin tarkenee makuuhuoneesta keittiöön ja lopun päivääkin. Taidan siirtyä sähkölämmityksestä termokemialämmitykseen.)- sekä kaiken kruunaavat ruumupantsut. Niistäkin voisin huumoria repiä vaikka kuinka paljon, sekä noista Lobe Affair-alushousuista (joita en ostanut, sittenkään. Ei ois kuitenkaan ollu kokoja. En olis varmaan ostanut edes vaikka niissä ois lukenu “Niobe Affair” niinkuin ensivilkaisulla näytti.) (Osaisko joku muuten kertoa, mitä ihmettä on “sanitary shorts”? Alushousujen alle laitettavia alus-alus-housuja?)
Mutta loppujen lopuksi onkin käynyt niin, että mä olen aivan tajuttoman väsynyt, viimeiset 45 min töissä joutui taistelemaan estääkseen itseä käymästä makuulle labran lattialle – ja ruokakaupassakäyntikin meinas mennä itkuksi kun soittavat joululauluja. Enää en ikinä valita Suomessa siitä, että soittavat jinglebellsiä lokakuussa; se ei oo mitään siihen kurjuuteen verrattuna, että soittavat täällä vaikka petteripunakuonoa ja tietää ettei joulu siitä huolimatta tule. Oikeasti.
Niin että se siitä hulppeasta entrystä.
Mutta on sentään loma. Järjettömät 18 vapaapäivää – pitkä kuin nälkävuosi.
—
positive update:
Kämmekkäät, villasukat, turkisliivi, viltti, lämmin läppäri sylissä ja kuumaa mustaherukkamehua. Vaikka noi ei ihan tehnyt vielä oloa mitenkään pörröiseksi ja lämpimäksi, nämä söpöilyn yliannostussivut auttaa *paljon*. Suurisilmäisiä ujoja ja viattomia olentoja vastustamattomissa asennoissa…. ehkä noiden parissa voi pari viikkoa viettää. (Ja kyseessä ei o japsikoulutyttökuvasaitti, senkin kieroutuneet mielet!) Ehkä opin kuinka ollaan KAWAII? Via Murre.
Päivän vinetys: paitsi että kotona on kylmä (siis esimerkiksi niin kylmä, että ei pysty aamulla syömään enää jugurttia kun se on liian kylmää; illalla ei oikein meinaa enää pystyä lukemaan kirjaa kun ei halua pitää kättä ulkona peiton alta) niin myös kuiva. Kun kaikki sähkölämmittimet pauhaa minkä jaksaa pitääkseen makuuhuoneen edes jossain lähellä kahtakymmentä astetta, ilma menee niin ritikuivaksi että aamuisin ei saa silmiä auki kun silmäluomet on liimautunut kuivuneisiin silmämuniin kiinni. Mulla on pedin vieressä aina vesipullo, josta yleisesti tulee juoneeksi vähintään sen kolme desiä joka yö; tää ei auta enää aamusta. Oon myös ripustellut siihen pääpuoleeni läpimärkää pyyhettä iltaisin; se kuivuu melko hyvin aamuun mennessä mutta siitäkin huolimatta iho kuivuu niin että halkeilee kuin suola-aavikko aamuisin.
Ei kai auta: tänään kun on palkkapäivä, käyn kaikkien niiden lapasten ja villahousujen lisäksi hakemassa kaupasta jonkinlaisen ilmankosteuttimen. Epäreilulta se tuntuu, kun seinän takana olevan kylpyhuoneen ongelmana alkaa olla liiallinen kosteus (jatkuvasti päällä olevasta tuuletuksesta huolimatta) ja kauniit puuseinät alkaa kasvattaa sellaista kivaa tummanharmaata kerrosta itselleen. Ehkä niilläkin on kylmä.
Se on kyllä hyvä, että pyykit kuivuu vikkelään. Ikävä vaan että ei ole sitä pyykkikoneellista ihan joka illaksi – pitäisikö perustaa naapurustoon pyykinkuivauspalvelu, ettei tarvitsisi heidän ripustella pyykkejään puhelinjohtoihin? Saattaisi meidän nettiyhteydenkin laatu parantua. Hiuksetkaan ei meinaa rasvoittua millään; oikeasti alkaa juurikasvu tulla aikaisemmin näkyviin kuin ehtii edellisen hiustenvärjäyksen jälkeen tulla tukkapyykkitarve.
—
Vaikka kylmät talvisäät meillä Tokiossa pitääkin taivaan häikäisevän sinisenä, ikävästi noi kiinalaiset lumipilvet heikentää näkyvyyttä Fujille päin. Kaikki on silti hyvin keisarikunnassa: am/pm – niminen conbini-ketju (eli siis noita 24h auki olevia pieniä kioskimarketteja) avaa uuden “Happily” -kauppaketjun ensimmäisen liikkeen tänään. Japan Todaysta: “The store called “Happily” sells about 2,500 types of cosmetics, 10 times as much variety as in its existing stores, and 240 types of dietary supplements. The magazines it sells are only those targeting women. It is staffed only by women except at nighttime and has a restroom for exclusive use by women.” Mageeta, neh?
—
Tässä pari viikkoa sitten ovellemme ilmaantui kypäräpäinen, univormupukuinen ja kasvomaskinen moottoripyöräilijätäti. Jotenkin sain ymmärrettyä, että kyseessä oli postilaitoksen toimitsija tms, joka tuli ystävällisesti kertomaan että aikaisemmin lähettämässämme kirjeessä ei ole tarpeeksi postimerkkejä, voisitteko ystävällisesti maksaa vielä 30 yeniä lisää. Aika hienoa; mä olin kuvitellut että kaikki kirjeet joissa ei ole tarpeeksi merkkejä ajetaan suoraan /dev/null:iin.
Toissapäivänä sitten, kun olin poissa, ovella oli käynyt jokin toinen täti rahaa vaatimassa. Krabakki kiltisti maksoi sen viissataa mitä pyydettiin, ja sai vastineeksi jonkinlaisen tiketin jossa todettiin että maksettu on. Paranoidi-minä säikähti puolikuoliaaksi – tiketti kun kovasti näytti sakkolapulta. Olinko laittanut vääränlaisia roskia vääränlaisessa pussissa vääränä päivänä (myönnän, viime viikolla maitotölkkien seassa oli muutama mehupurkki!)? Vai kenties naapuruston ilmeen pilaamisen korvaus (kuulemma naapuri vihjailevasti lakaisi meidän oven edustaa – vaikka olin just edellisenä päivänä lakaissut kaikki varisseet kukkien terälehdet siitä pois… no kävin lakaisemassa sitten uudestaan)?
Kysyin tänään asiaa sihteeriltä – kuulemma olimme osallistuneet johonkin vuodenlopun hyväntekeväisyyskeräykseen. *phew*.
Milloinkohan ne keksii, että riittää että laitta jonkinlaisen käsivarsinauhan jossa lukee kanjeilla “toimitsija” ja kypärän päähän, niin voi mennä soittamaan gaijinien ovikelloja ja käskeä niitä maksamaan jotai rahaa – kun ei ne kuitenkaan ymmärrä eikä uskalla kieltäytyä?
... mutta täällä ei sada koskaan 