Tasaista

Koko saarivaltiossa ei oo ollu yhtään yli 4.0 järistystä viikkoon ja lähialueilla ei oo pieniäkään ollu kuin kaksi neljään päivään. Pitäiskö huolestua. Kun ei niitä kissojakaan näy.

Ainiin, surullisenkuuluisan Washington-reissun kuvat on tuolla.

Advertisements

Kaamosväsymys ja korvasieni

Väittävät jotkut että kaamos, pimeys, märkyys ja ylenpalttinnen synkkyys Helsingissä johtaa siihen, että henkilöt kokevat yliluonnollista väsyneisyyttä työpaikallaan: kolmannenkaan kahvikupin jälkeen silmät ei pysy auki ja näppiksen geelirannetuki kutsuu otsaa houkuttelevasti.
Kahden vuoden kokemuksella voin vakuuttaa, että on ihan turha syyttää sitä helsinki-paran säätä. Täällä aurinko paistaa kirkkaan siniseltä taivaalta (aurinkolaseja kaipaa), lämpöä riittää niin ettei tartte edes takkia kun menee lounaalle ja puissa on joko kukkia tai kirkkaan värisiä lehtiä. Ja silti, silti väsyttää niin kosmisesti, vaikka öisin tulee nukuttua vähintään se kahdeksan tuntia.
Minen ymmärrä. Ja sekin ärsyttää kun yrittää siinä pää näppäimistöllä torkkua niin aurinko paistaa suoraan silmiin säleverhojen raosta.

Olin tänään ties kuinka monetta (ehkä viidettä) kertaa näyttämässä korvaani korvalekurille. Ja Hallelujah! Tänään en saanut imuletkuja nenääni (vaikka en ollut edes huolellisesti yrittänyt tyhjentää nenää etukäteen niistämällä). Sen sijaan lääkäri kertoo mulle että kyseessä on sienitulehdus (fungus; ei, mä en tunne tota sanaa japaniksi mutta kiltti tohtori kirjoitti sen mulle paperille englanniksi) ja sille on parasta hoitoa se, että lakkaan syömästä antibiootteja ja käyn korvapesulla lääkärin luona muutaman päivän välein. Lisäksi sain reseptin uusia korvatippoja varten – kirjaimellisesti reseptin; näin kuinka apteekin takahuoneessa farmaseutti kaivoi esiin mittalasit ja sekoitteli erinäisistä purkeista jauheita liemeksi, jota sain sitten pienen tippapullon mukaani. Tiskillä farmaseutti antoi käyttö-ohjeiden lisäksi varsin empaattista “voooi, onko sulla korva pipi? voi kuinka kurjaa. Tuntuuko se ikävältä? Paarka…. ” ….
Mitäs tähän voi sanoa. Muuta kuin että toivon, että se lääkäri perustaa sen korvasienilajitunnistuksensa johonkin muuhun kuin siihen, että määräämänsä antibioottikuurit (esim. se viimeisin 4 päivän mittainen) ei oo tehonnu.
Outpost Nine puhuu taas asiaa: jos mitenkään mahdollista, vältä lääkärissä käyntiä japanissa.

Kurisumasu ga kimasu

lehdet.jpg… ja Japan Today uutisoi, että japanilainen mies ostaa tänä vuonna keskimäärin 23 353 yenin arvosta joululahjoja tyttöystävälleen (5596 yen enemmän kuin viime vuonna), kun taas japanilainen nainen (kysely kohdistui yli 20-vuotiaisiin naisiin) kuluttaa sydänkäpysensä lahjoihin keskimäärin vain 17 008 yeniä (mikä kuitenkin on 3959 yen enemmän kuin viime vuonna).

Sain yllättäen kutsun myös Puolan suurlähetystön juhliin – aloin jo näkemään valveunia Bigosista ja suolakurkuista, kunnes huomasin ko. bileiden olevan päällekkäin sunnuntaisen japaninkielen vyökokeen kanssa – ja hitto kun siitä on jo mennyt 5500 yen pulittamaan niin en nyt peru, en en vaikka ois kuin ilmaisia herkkuja tarjolla ja puolalaista seuraa (kuulin että paikalla on paljon puolalaisia naisia jotka kitisevät kuinka kurjia japanilaiset aviomiehet ovat. Ilmeisesti avioliiton vihkimisen jälkeen joululahjabudjetti pienenee huomattavasti…) Mun pitää ottaa selvää valmiiksi että onko niiden ensi vuodenkin bileet samana päivänä kuin kielikoe, niin että ymmärrän olla ilmoittautumatta kokeeseen. Ei niin että tää ylppäreiden odotusta muistuttava ylimääräinen hermostuneisuus olis muutenkaan tarpeen… tai se vyöarvo ylipäätään, kunhan haluan todistaa ittelleni jotain.

Kävin ostamassa joulukortteja Seibun Loftista. Joululaulujen kailotus tuntuu jotenkin kovin erilaiselta täällä – Suomessa niistä tuli vihaiseksi (Jouluyö, juhlayö ei vaan kuulu lokakuun lopun citymarkettiin); japanilaiset eivät voi pilata joulua kaupallistamalla sitä kun keksivätkin koko konseptin suurinpiirtein toissavuonna. Tänään, White Christmas kassajonossa – ja tulin vain pohjattoman surulliseksi.
Ei helpota edes se kun katsoo Helsingin synkkyyttä webbikamerasta.

Variksenpelättimenkarkotin

variksenpelatin.jpgMikä toimii paremmin kissankarkoittimena kuin vedellä täytetty muovipullo? Kunnon mopo. Tätä miehekkyyttä eivät edes rankimmat seudun kissat uskaltaneet lähestyä ja tänä aamuna en joutunut siivoamaan ensimmäisiäkään kissanjätöksiä ‘puutarhastani’. Kissat itse asiassa olivat kadonneet kai niin totaalisesti, että kissanjätteiden sijaan sain aamulla ovesta ulos astuttuani ihastella toista luonnonspektaakkelia, korppeja riehumassa kotikatuni roskapussikeräyspisteellä. Jei.
Huomauttamisen arvoista kuitenkin on, että tuossa näkyvän seinän takana on makuuhuone, jossa nukutaan lattialla. Täällä päin ei ole tapana eristää taloja sen enempää ääniltä kuin kylmyydeltäkään – ja jos olette joskus miettineet miltä tuntuu herätä siihen, kun parinkymmenen sentin päässä korvista äijä polkaisee äänitunetetun prätkänsä käyntiin, tässä vinkki: korvatulpat ei auta. Tuon laitteen omistaja lähtee yöjuoksulleen aina kolmelta aamulla ja palaa neljän jälkeen. Epäilen että tyyppi ei asu meidän naapurustossa, sillä viikonloppuaamuisin se aina siirtää (kaasua säästelemättä) ajopelinsä muualle. Harkitsen teettäväni kyltin, jossa lukee japaniksi “Päristelijät ammutaan kyselemättä. Thank you for your co-operation.”

koorakuen.jpgViikonloppu meni paitsi löysäillessä myös herkutellessa. Sunnuntaina iltapalana oli Kumamotosta tuotua basashia eli “raakaa” hevosenlihaa ja LaQuan muumikahvilasta löytynyt jumalainen ruisrimpu eli ruislimppu sekä punaleima-emmetalia. Jottei jäisi harmittamaan taas missattu syyslehtien kausi (jotkut väittää että suomessa tulee jo lunta, ei pysty uskomaan) niin ajateltiin käydä kuvailemassa sitä Koishikawa-koorakuen-puistossa, jonka pitäisi olla paitsi ainakin Tokion vanhin puutarha myös aina täysin tyhjä turisteista. No such luck this time – osuttiin johonkin syyslehtimatsuriin ja pöheikkö oli mustanaan mummeleita kimonoissaan ottamassa kännyköillä lähikuvia vaahteranlehdistä.

Syistä ja toisista mulla on päässä soinut nyt useamman päivän ajan Japanin kansallislaulu “Hinomaru” – tai onko se nyt virallisesti kansallislaulu vai ei, en tiiä. Joka tapauksessa siitä on hirveä haloo kun ihmiset joutuvat sitä laulamaan kouluissa, vaikka se on kauhean fasistinen ja tuo mieleen japanin sotakäytöksen. En tiiä. Sanat (ainakin niin kuin mun nuottikirjassa sanotaan) menee näin:
Aosora takaku
hinomaru agete
aa, utsukushii
nihon no hatami
Eli (korjatkaa jos olen väärässä)
Sinitaivas on korkea
auringonkehrä nousee
oi, ihanaa
japanin lippu
En nyt tiiä; mä muistelen tulleeni laulatetuksi kunnon agressiivisella asenteella ala-asteella “siniristilippumme! sulle käsin vannomme kallehin! sinun puolestas elää ja kuolla on haalumme koorkehin”. Päältä katsottuna ei oo ihan selvää kumpi on sotaisaa nationalistiriehuntaa ja kumpi haikuun verrattava hetken kuvaus. Jos mulla olis äänioikeus tällä puolen palloa, käyttäisin sen “relatkaa kaikki hei vähän mut pitäkää se kiva rauhanomainen perustuslakinne vaikka Dubya haluais vaihtaa sen”.
Ens viikolla olis sit taas linnanjuhlat eli paikallisen punatukkapopulaation laskentatilaisuus. En vielä oo uskaltanut kokeilla mahdunko mekkoon. Tokion blogaajamiitti riisipuurokattilan äärellä klo 19!

Etsintäkuulutus

Hei sinä #ae-kanavan (tai jonkun muun tuntemani viiteryhmän) jäsen, joka tunnustat olevasi kiinalaisen mahtieepoksen “Seven Swords” erään hahmon ilmetty kaksoisolento, viitsitkö pistää mailia. Oon tässä jo useamman päivän ajan tuskaillut kun en saa päähäni että kenen näköinen se leffan ensimmäisten hetkien aikana loistanut näyttelijä on.
(Leffa itsessään on kolmituntinen mestariteos osastossa “Anteeks siis mitä tapahtui?” No-nonsense hevosia paljon, ei siis sellaisia kadultapoimittuja ekstrahevosia eikä Sormustenherran kansoittaneita hevosten Tom Cruiseja ja John Travoltoja. Spoileri: “Ilo Onni” ei pelasta tilannetta viime metreillä. Petyin.)

Aamulla herään siihen kun naapuri käyttää sirkkeliä. Unissani kuvittelen että ehkä se tekee kissoista pihvejä. Pitäisiköhän huolestua?

Lähikaupasta löytyi pipareita. Jotenkin häiritsee se, että täällä myydään pipareita useammilla eri tavoilla maustettuna kuin suomessa – en suostunut ostamaan Cappucinon tai Vaniljan makuisia pipareita. Sen lisäksi sokerittomia myslejä 460 yenillä kilo! Häiritsi niin paljon että ostin sitten useamman. Ehkä muutun vielä jonain päivänä hevoseksi.

Jotain ihan asiaakin piti kirjoittaa, mutta ei nyt muistu mieleen. Ja kun läppärin virtajohtokin unehtui töihin, saattaa jäädä viikonlopun kirjoittelut tähän.

HAHAA! Ehkä ne sittenkin toimii. Vaikka tuossa seinän vierellä on vielä pari kohtaa josta voisi kuopia ja johon voisi tarpeensa tehdä, ei siihen oltu koskettu koko yönä kun laitoin vedellä täytetyn PET-pullon koristeeksi. Kyllä tää muovipullo – betoniharkko – puutarha aina jonkun Zen-kivipuutarhan voittaa!
seina.jpg

Piikkilankaa ja sähköpaimenta!

Otetaan vastaan: hyviä neuvoja, jolla saan informoitua naapuruston kissapopulaatiolle että mun pihamaani ei ole hiekkalaatikko. Tänään aamulla mieltä oli piristämässä uusi kasa jätöksiä ja esiinkaivettuja kukkasipuleita. Työmatkalla aloin hermostuneesti kuvitella että aidanpylväillä istuvat kissat katsoivat kaikki mua pahansuovasti… Jostain syystä kaikki ne naapureiden koirat jotka räksyttävät yöt ja päivät jokaista ohikulkijaa eivät häiritse kissoja lainkaan. Suunnittelen kehittäväni kissanmetsästäjämutanttihiiren.
Vedin hatusta monta “ei voittoa”-arpahiirtä, joten mulla on tasan yksi hiiri josta pitäisi saada tänään käytännössä kaikki puuttuva data paperiin. Puuttuva data käsittää uudenlaisen koejärjestelyn, lämpötilojen vaihtelun ja Mömmöt ™. Kunhan ei menisi taas vain harjoitteluksi.
Kävin tekemässä japaninopettajalla tänään harjoitus-kuullunymmärtämisen. Varsinaiseen kokeeseen on aikaa reilu viikko, ja havaitsen että mulla on jonkinlaisia mustia aukkoja ihan normaalissa käsityskyvyssäni silloin jos tarvitsee nopeasti ymmärtää että montako ihmistä juhlista poistui ennen puoltayötä.

Mishiman tetralogian kolmas osa (Temple of Dawn) ei ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Muuten ehkä, mutta Mishima jumitti noin puoleksi kirjaksi selvittelemään ilmeisesti omia näkemyksiään uudestisyntymisestä ja karman laeista päähenkilön kautta niin, että päähenkilö viettä toisen maailmansodan kirjastossa lukien asiasta kertovia kirjoja. Pitää kai se neljäskin osa toki lukea, mutta välillä oli aika vapauttavaa lukea sitä aikamatkustajan vaimoa. Hieno kirja. Kiitos kaikille jotka kehuivat sitä ja saivat mut näkemään sen vaivan että etsin kirjakaupan Washingtonista.

Full House

handdispenser.jpgPitkästä aikaa menin treeneihin. Kuten aina joulun alla, porukkaa riitttää – jokainen kynnelle kykenevä ja maksukykyinen treenaaja järjestää itsensä tänne. Kyselivät siellä että missä se toinen punatukkainen on, kerroin että auttamassa muutossa – olemme siis vuokranneet väliaikaisesti ullakkokerroksemme pölynimurille, riisikoneelle, videotykille, leivänpaahtimelle ja kahdelle hamsterille. Kaupan päälle saatiin vielä Joy&Krabak ja kotoinen kommuunitunnelma.
Niistä treeneistä sitten tarttui mukaan paitsi kassillinen ruisleipää ja fazerin suklaalevyi myös pari koditonta ninjaa. Yksi ylimääräinen futoni olis vielä ollut, meinasin tarjota sitä C-shihanille, mutta kun se on erehtynyt juuri menemään naimisiin niin arvelin että puolisko ei arvostaisi. Niin ja se uudenuutukainen kymppitonnin maksanut tulipunainen vuodesohvakin oli ihan tyhjillään. Yllättävän hyvin tänne mahtui, kukaan ei nukkunut edes kirjastossa, mitä nyt piti siirtää chili ja appelsiinipuu hellalle. Tulee ihan mieleen muinaiset opiskelun alkuajat Haagan kämpässä jolloin sain kerran toistakymmentä ihmistä mahdutettua yöpymään – ja kukaan ei nukkunut lattialla – ja neliöitä siellä on vain reilu puolet tästä nykyisestä.
Chili-parka on saanut jostain hillittömän määrän syöpäläisiä, Krabakin asiantuntevien ohjeiden mukaan suihkuteltiin sitä labrasta nyysityllä 70% etanolilla. Saa nähä tokeneeko – nyt olen jo oppinut että mitään kasvia ei pidä laittaa ulos tai se tuhotaan: eilen illalla huomasin että sen lisäksi, että paikallinen kattikanta oli todennut ruoppaamani kohdan ‘pihamaastani’ mainioksi toilettialueeksi, joku tai jokin on ilmeisesti käynyt kaivamassa maasta sinne istuttamani krookukset ja tulppaanit. Kyllä tuntuu kurjalta.
Käytiin toisaalta testaamassa lähinurkkien jonokuningas raamen-kuppiloiden seassa; nyrkkisääntöhän on se, että mitä pidempi jono, sitä laadukkaampaa ruoka on. Paikka oli äärimmäisen karu, jonottaessamme sain tavattua ainoastaan että munanpuolikkaita ja valkosipulia saa mielinmäärin lisää annoksiinsa ilman lisäveloitusta. Automaatissa oli vain kahdenlaisia lippuja, ja tiskin takana kuohuva pata sen näköinen että pitkästä aikaa sai todella antropologisen elämyksen – en olis yhtään hämmästynyt jos sielt ois kuohujen ja luiden ja kokonaiden eläintenosien seasta pulpahtanut pintaan jonkun käsi. Mutta kun sisään oli tultu, ei perääntyä voinut vaan pakko oli ryhtyä ryystämään noin viisilitraista raamen-annosta joka eteen ilmestyi (senkin jälkeen kun havaitsin seinällä lapun jossa sanottiin että voi pyytää että saa samaan hintaan puolikkaan annoksen). Ja oli se kyllä hyvää. Aivan järjettömän hyvää siihen nähden minkälaisesta padasta se tuli, ja mun raamen-asteikolla muutenkin ainakin neljän tähden soppa. Budomestari Lauri jopa kykeni syömään täysannoksen kokonaan. Soittaisin Lonely Planetille suosituksen jos tietäisin mikä paikan nimi on (ei kylttiä ulkopuolella) tai minkä koulukunnan keittiötä se seuraa.
apina.gifTänään on paikallinen Vappu, tai mikä lie Labour Day, kansallinen juhlapyhä. Vaikka kovasti eilen olin vakuutellut kaikille käyttäväni tämän päivän siihen että kerrankin matkustan N-sensein treeneihin Nodaan, huolimatta siitä että oikeasti se on sellainen viiden tonnin hupi johon ei vain ole varaa – tänään “herään” aivan järjettömän huonovointisena. Koko yön näin painajaisia joissa hitaasti mutta varmasti vajoan jonkinlaisen psykoosiin – vaikkennyt oikeasti tiedä miltä sellainen tuntuisi, todellisuus hajosi ympäriltä sellaista tahtia että ei ollenkaan tuntunut enää omituiselta jos vahingossa luulisi itseään appelsiiniksi. Senkin jälkeen kun istun tukevasti makuuhuoneeni lattialla silmät auki, saan vakuutella itselleni että todellisuus on tässä enkä ole menettämässä järkeäni. Pelottavaa. Toistaiseksi pahimmat painajaiseni ovat käsitelleet sellaista tragediaa kuin hampaiden putoamista suusta – nyt tajuan että heitän legoni ilomielin palamattomien jätteiden kierrätykseen kunhan ei vain järki mene.
Ei siis treenejä, ei edes siivoamista jolla yleensä pää selviää. Sohvan pinkeänpunainen syli tuntuu maailman parhaalta paikalta valmistautua henkisesti huomiseen työpäivään ja soittotuntiin.
Soittamisesta puheenollen: Sibelius-Akatemiassa käynnissä olevia Sibelius-viulukilpailuja pääsee seuraamaan backstagelta: osanottaja Minna Pensola kirjoittaa blogia kisasta.

Finanssi-päivitys: CitiBank lähestyi minua äärimmäisen kohteliaasti laskulla jolla pyytää mua maksamaan suunnattoman 23000 yenin summan niin kaikki toimii taas. Eli, ne lokakuun ostot on sittenkin ilmeisesti menneet johonkin “maksa osissa”-systeemiin. Tyhmäähän se on, mutta tällä hetkellä helpottaa suunnattomasti ettei tarvitse ylihuomiseksi yskiä jostain sitä 150000 yeniä jota pelkäsin. Kunhan rahatilanne hiukan helpottaa, otan selvää miten saan maksettua koko roskan kuiville. Ihan tosi.

Cut the crap and get back to work

Muutama tunti lisää keskellä tätä kaaosta, ja melkein pystyy taas keskittymään. Okei, rahaa ei ole. Okei, olen tyhmä. Okei, visa on hyllyllä. Mut ei auta, kun taas löysi uuden labran joka julkaisi just jotain ihan liian läheltä Mun Omaa Aivoaluettani – prioriteetteja järjesteltiin hetki ja artikkelista heitettiin menemään yksi kappale, jonka datan viimeistelemiseen olisi mennyt vähintään viikkoja. Laborantit on taas ojennuksessa ja hiirieni hännät liukuhihnalla kohti genotyyppausta. Mulla on ennen vuoden loppua arviolta noin 8 hiirtä joista on otettava kaikki irti, ja niiden lisäksi parikymmentä joista pitäisi kans ottaa kaikki irti – mutta vasta seuraavaa artikkelia varten. Joten taitavat mennä pilottikokeiksi.
Huomauttaisin muuten tähän väliin (kun en aikaisemmin muistanut), että massakongresseissa ottaa suunnattomasti päähän huolimattomasti tai epäselvästi tehdyt posterit (eli sellaiset, joista ei voi yli 3 metrin päästä nähdä, kannattaako sen eteen pysähtyä). Vielä enemmän ärsyttää sellaiset posterinesittelijät, jotka vastaa kohteliaaseen pyyntöön “Mulla on vähän kiire, voitko kertoa juttusi pääpointit” puolen tunnin jaaritelmalla. Vaikka juttu ois kuin hyvä, puolessa välissä ihminen alkaa pohtia voisko päästä seuraavalle posterille nopeammin jos feikkaisi vaikka epilepsiakohtausta. Näitä on *paljon*; kolmannen päivän jälkeen lisäsin pyyntöön vielä määritelmän “alle kolmessa minuutissa” – auttoi hyvin harvoin. Mun mielestä ihmisen pitäisi pystyä kolmella virkkeellä tiivistämään juttunsa, olkoonkin se vaikka kuinka pintapuolista; esimerkiksi, “Tutkin GABAergisten ja ei-GABAergisten solujen sähköfysiologisia eroja ja havaitsin GABAergisten solujen käyttäytyvän eri tavalla kuin yleensä oletetaan, esimerkiksi aktiopotentiaalin pituuden ja spaikkitaajuuden suhteen. Toisessa osassa työtäni tutkin jänniteherkkien kalium-kanavien osuutta näihin ominaisuuksiin ja havaitsin, että ainakin osaksi GABAergisten ja ei-GABAergisten solujen erot voidaan selittää näiden kaliumkanavien ekspressioeroilla. Haluatteko tietää enemmän?”
Onhan se totta, että kahdeksalla kopioidulla A4:lla voi sisällyttää saman informaatiosisällön kuin 170*110 sentin kiiltävälle paperille tulostetulle moniväriposterille. Vähän niinkuin teoriassa googlen voisi ehkä printata kirjoiksi. Mutta tiedettä vaivaa ihan sama infoähky kuin loppumaailmaakin, ja tän takia mielestäni on äärettömän tärkeää huolehtia esitysformaatin toimivuudesta. Hirvittää ihan ajatella, miten paljon työtä ja tuloksia hukkuu bittivuoren perukoille ihan vaan sen takia, että asiaa ei ole osattu ns. myydä. 50-luvulla riitti kun kirjoitti että mittasin millaista sähköä menee mustekalan jättiaksonissa, tuossa o valokuva oskilloskoopista; nyt ei oikeasti enää riitä että kirjoittaa että oli tuollainen ionivirta solussa, laitoin tätä mömmöä päälle ja se katosi. On oltava Tarina, ja sijainti maailman merkityksellisyyskartassa. Ja mielellään selkeä, kaunis ja monivärinen graafinen esitys asiasta.
Tästä korollaarina (minä ja sivistyssanasto emme ole kavereita) – olen nyt viimeisen puolen vuoden aikana löytänyt toistakymmentä erilaista “neuroinformatiikka-keskusta” – projekteja, jotka yrittävät väsätä jotain ohjelmaa tai vebbisivustoa, jonne kaikki vois uppailla dataansa ja malleja ja morfologiaa ja ties mitä. Ja lähes kaikki ne kärsivät samasta ongelmasta: jokainen pieni tai suurempikin putiikki haluaa olla Se Suuri Neuroinformatiikkakeskus, täysin ignoroiden ympäröivän maailman ja sen, että kyseisten softien tekijöiden kavereiden lisäksi on hyvin hankala saada ketään käyttämään Jälleen Uutta StandardiMLää tai aktiopotentiaalinplottaussoftaa (varsinkin kun kaikki ja niiden kaverit käyttää jo Originia tai jotain muuta Oikeaa Kallista Softaa).
Olishan se kiva kun kaikki neurodata olis jossain ja sitä vois hakea, vähän niinkuin geneetikot tekee heti äidinmaidosta vierottamisen jälkeen. Mutta sen sijaan, että pyörä keksittäisin aina uudelleen, henkilöt voisivat havahtua ja tajuta, että jos joku paikka joskus muodostuu neuroinformatiikan toimivaksi sydämeksi, se on NEURON-simulaattorin ympärille löyhästi muodostunut SenseLab.
Kokonaan toinen juttu on se, että pitäs saada neurovelhot ymmärtämään datan jakamisen hienous. (Ei nyt sentään tartte jakaa ennenkuin on julkaissut, mutta…)
Mut niin. Cut the crap, hiiret ei odota.
Ainiin, se mistä mun piti tässä blogata: Nature Neurosciencella (siis se melkein toiseksi paras lehti mihin juttunsa voi saada) on perustanu oman blogin – ja nimenä on, yllätys yllätys, Action Potential. Saas nähdä onko siitä mihinkään.

Maanantai. Miten tyhmä sitä voikaan olla.

Noniin. Helvettihän se on valloillaan ja jäätyy (ja se tuntuu kotona saakka). Uudenuutukainen japaninvisani meni lukkoon (kun suoraveloituspäivä täällä onkin aina kuun 10. eikä 30., oishan sen voinut lukea siitä japaninkielisestä ohjekirjasta ihan helposti, niin enpä ollut varautunut moiseen). Saan kuulla tänään, että firman policyyn ei kuulukaan “maksamme hotellikulut” vaan “maksamme kiinteän korvauksen asumiskuluista” – joka on maksimissaan 18500 yeniä. Tämänhetkisellä näppärällä 120 yen/dollarin kurssilla siitä tulee reilu 150 dollaria – ja siihen hintaan ei tuolla kongressissa olis saanut huoneen huonetta. Ja minä kun en tiennyt niin enpä sitten katsonut hotellin hintaa vaan sijaintia. Kaiken huippuna olin pyynnöstä varannut tuplahuoneen (kun yhden kolleegan piti lähteä mukaan, mutta ei lähtenytkään) enkä ymmärtänyt sanoa respassa että ei se ole tulossa. Enkä ymmärtänyt sitäkään, että siihen 224 dollarin yöhintaan lisätään vielä 32 dollaria veroja.
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis ja talous. Ihan noin paljoa ei olisi kyllä varaa kärsiä.
Saamari kun jenit on aivan naurettavan ala-arvoisia nyt. Ei tunnu enää lainkaan fiksulta idealta tämä asunnon ostaminen Helsingistä sillä välin kun itse asuu täällä; sen rotiskon kustannukset kun nousee päivä päivältä. Mietin että voisko sen asuntolainan jotenkin siirtää tänne (kivat 1% korot) mutta ilmeisesti se helvetti jäätyy ihan tosissaan ennenkuin gaijin ilman pysyvää oleskelulupaa saa sellaisia lainoja.
Nyt tarviisin jonkun lyömään mua vaikka tomboshinailla päähän. Paha vaan että ei taida olla varaa treeneihin vähään aikaan, köyhän pitää hakata ihan itse päätään seinään. Pitääkö mun aina olla näin tyhmä. Ja sit vielä jätin läppärini kotiin – ja juuri ennen matkalle lähtöä siirsin kaiken musiikkini työkoneelta sinne. Ei musiikkia siis tänään. Hitto.

Hai, yakusoku shimasu

security.jpgTyypillisesti taas tapahtui paljon kaikkea kerralla, eikä kahden vuorokauden matkustamisen jälkeen ensimmäisenä mielessä ollut että käynnistänpä koneen ja blogaan. Mielessä oli useammankin lentotunnin ajan pyörinyt ajatus pitkällisestä ja yksityiskohtaisesta selostuksesta elämäni karmeimmasta ja nöyryyttävimmästä kokemuksesta lentokentillä – mutta selviätte ajan puutteen vuoksi vain lyhyellä tiivistelmällä: check-in’issä en saanutkaan boarding passia tai istumapaikkaa koneeseen vaan jonkinlaisen departure management-kortin, jonka mukaan mä ilmeisesti vaadin erityiskohtelua. Tämän jälkeen jokainen viranomainen joka kortin näkee, menee koleaksi – pahin hetki oli se, kun seisoin yksin lukitussa lasikopissa keskellä muita ihmisvirtoja *ilman* passiani joka meni jonnekin toisaalle. Vaikka sentään sain pitää vaatteet päälläni koko toimituksen ajan, itku oli loppua kohden enemmän kuin lähellä (ja siitäkös ne vasta olis riehaantuneet). Ja jos joku olis edes jossain vaiheessa selittänyt jotain, mitä tahansa, että WHY ME? Kuulin portilla erään toisen henkilön tilittävän joutuneensa samanlaiseen kohteluun, vaikka oli business-luokan matkustaja; ihonväriltään tumma USAn kansalainen jonka voisi hyvällä mielikuvituksella mieltää arabiksi. Punainen tukka? Vai se, että haluisin käydä katsomassa sen Pentagonin ja kerroin siitä julkisesti?
Joka tapauksessa, hetkellisesti lämmenneet tunteeni ko. Vapauden Päämajaa kohtaan viilenivät niin voimakkaasti pakkasen puolelle että oikeasti pohdin, löytyisikö ensi vuodeksi tarpeeksi kiinnostavaa kongressisettiä ilman että tarvitsisi enää tuonne mennä. Puhumattakaan siitä että sinne haluaisin töihin. Grr.
Yleensä tuollaisen yli 10 h lentämisen ja aika-eron jälkeen tekee mieli nukkua sillai pidempään, vaan tällä kertaa moiseen yleellisyyteen ei ollut mahdollista: lauantai-aamuna vekkari herätti armottomasti kello kahdeksan, sillä ystävämme ja sihteerimme Kangas Korkeilla Riisipelloilla oli menossa naimisiin ja siinä sai jo kiirettä pitää että kehitti itselleen jonkun siedettävän vaateparren. Jotain löytyi, ja jotenkin sitä sai raahauduttua jonnekin hornantuuttiin, International Christan Universityn kampuksen kirkkoon puoleenpäivään mennessä. Häät siis olivat kirkkohäät, ja vaikka podin pientä antropologista pettymystä siitä, etten päässyt seuraamaan Aitoja Japanilaisia Häitä, ei nää ihan täysin tuttua kamaa olleet.
Lähdetään vaikka siitä, että ilmeisesti täällä ei ole mikään tarve kuulua kirkkoon voidakseen pitää kunnon kirkkohäät messuineen kaikkineen: kumpikin osapuoli oli valmistunut ko. yliopistosta ja se ilmeisesti riittää. Morsiamella (reilusti yli kolmekymppinen nainen, joka yleensä pukeutuu äärimmäisen vaatimattomasti harmaaseen polvipituiseen mekkoon ja pinkkeihin lenkkareihin) oli halkaisijaltaan noin kaksimetrinen hääpuku (vyötärön kohdalta noin kaksikymmentä senttiä) monimetrisine laahuksineen ja kasvot peittävine huntuineen kaikkineen (sulho tosin pariin otteeseen taisi tallata helmalle). Muuten hääkaava oli tuttu (yllättävän paljon henkilökohtaista hupia sai siitä kun yritti laulaa virsiä japaniksi virsikirjan mukaan), korinttilaiskirjeitä luettiin (sen jopa tunnisti), saarna oli pitkä(veteinen; ensimmäisten lauseiden jälkeen lakkasi edes yrittämästä seurata), valat vannottiin (sotilaallisen särmästi), sormukset vaihdettiin, sulhanen nosti hunnun morsiamen kasvoilta ja suuteli. Mutta. Koko touhun aikana morsian ei hymyillyt kertaakaan, eikä sulhanenkaan: kun he kääntyivät kirkkokansaan päin ja kävelivät salamavalojen loisteessa ulos, olisi asiaa tuntematon voinut luulla että kyseessä oli ikävämpikin pakkoavioliitto. (Myöhemmin kuulin, että itse asiassa morsian hymyili paljon enemmän kuin on Tapana).
volvo.jpgSeremonian jälkeen kansa poistui kirkosta ulos, kumarsi hääparille ja vanhemmille (ei mitään halailuja tai muita), ja sen jälkeen pari asteli kirkon portaat ruususateessa paikalle kaahanneeseen “RABU”-sanoin ja kokistölkein koristeltuun avo-volvoon (siis VOLVOON), jossa he sitten ajelivat muutaman kerran parkkipaikan ympäri rokin soidessa autostereoissa tööttäillen torvea ja vilkuttaen taputtavalle yleisölle ennenkuin parkkeerasivat vieressä olevan juhlapaikan pihalle. Jei.
Juhlapaikalla pääsymaksun (10000 yen/henki) maksettuaan pääsi juhlasaliin, jossa saimme neljän tunnin ajan kuunnella loputtoman määrän japaninkielisiä puheita jotka ilmeisesti olivat äärimmäisen hauskoja mutta kukaan ei osannut niitä kääntää (ilmeisesti suurin osa vitseistä perustui siihen, että puheenparsi oli olevinaan yltiöjäykkää ja perinteistä mutta siltikin aivan vallattoman hassuttelevaisia), syödä hiukan (ja vielä vähemmän jos ei välitä kaloista) ja havaita, mikä ero on 30 euron ja 500 euron juhlakengissä – noissa jälkimmäisissä juoksin ja tanssin puoli vuorokautta Jankan häissä, edellisissä olin valmis pyörätuoliin jo parin tunnin seisoskelun jälkeen). Niin sen kohdan missä osa häävieraista pukeutui leppäkertuiksi ja esitti jonkinlaisen laulun olisi kyllä voinut ottaa videolle. Absurdius maksimus.
Mutta, ei hääkakkua, ei häävalssia, vaan puheita, puheita ja puheita. Vaikka hääkimppu lensikin niin kukaan ei ollut kuullutkaan sukkanauhan heittämisestä, ne keiltä asiasta kysyin olivat lähinnä järkyttyneitä. Nuutumisen estämiseksi Sty ehdotti morsiamenryöstöä, mutta epäilen että homman vitsikkyys olisi jäänyt kaikilta väliin. Ainakin sulhasen vanhemmat olivat vakavemman näköisiä kuin Corpse’s Bridessa sen oikean morsiamen vanhemmat – pelotti ajatellakin miltä isän kasvot näyttäisivät jos hän yrittäisi hymyillä.
Ai niin. Kuten tapana on, morsiusparille ei anneta mitään lahjoja vaan pari antaa vierailleen saippuaa. Nyt on meillä saippuaa useammaksikin vuodeksi.
Tänään piti saada kaikkea aikaiseksi, ja opiskella japania (alle kaksi viikkoa kokeeseen! argh!) ja siivota ja olla tekemättä mitään aka. rentoutua. Siivous onnistui osittain, ja intouduin taas hetkeksi ruoputtamaan 30-senttistä ‘puutarhaani’; poistin pari kuihtunutta kasvia ja istutin krookuksia ja iiriksiä ja tulppaaneja.
ovi.jpgTalvi alkaa olla tuloillaan: lämpöä vain +10 astetta (sekä ulkona että sisällä), ja kotioven vieressä kasvava puu on puhjennut täyteen vaaleanpunaisia kukkia. Taivas on sähkönsininen ja futonit tuulettuu hyvin. Ja kun alkaa joulukin lähestyä, kaupoissa alkaa näkyä taas tuoreita mansikoita – vielä ovat hiukan kalliihkoja, mutta pian niitä kehtaa jo syödä.
Kyllä täällä kelpaa asua. Chicagon lentokentällä kun viereeni istui ryhmä japanilaisia, teki mieli syöksyä halaamaan niitä. Naritan lentokenttä sanoo mulle okaerinasai ja tullimies ei kiusaa mua lainkaan. N’EX Ikebukuroon ja kaikkialla on niin kotoisaa.
Ja niin kauan kun pidän tietoisuuteni rajan tuolla puolen sen ikävän faktan, että huomenna pitää olla töissä missä luultavasti helvetti on jäätynyt ja mutanttihiireni vallanneet koko eläintallin ja kello 11 aamulla olis syytä olla taas skarppi ja esittää pätevästi toimintasuunnitelma loppuvuodeksi – niin kauan kun keskittyy tähän hyvin pieneen todellisuuteeni punaisella sohvalla, tuntuu siltä kuin kaikki olisi kohdallaan.
weather.jpg